“Kaikkea se teettää”

Kuka olet, mistä tulet ja missä olet kulkenut?

Tapio Koivukari, kuusikymppinen äijä Raumalta. Kirjailija, suomentaja. Kahdeksankymmentäluvun asuin Helsingissä, sitten muutaman vuoden Islannissa, josta tarttui mukaan kieli ja uusperhe.

Mikä sinusta piti tulla “isona”?

Merimies tai merikapteeni, kun olin ihan poikanen. Olin kiinnostunut monistakin asioista, mutta seurakuntanuorissa vietetyn nuoruuden jälkeen lähdin teologiseen. Minusta piti tulla pappi, haaveilin siinäkin merimiespapin tehtävistä tai pienen saaristoseurakunnan hoidosta. Opiskeluaikana löysin kirjoittamisen, joka sekin on aika kutsumusvetoista hommaa. Suuntauduin uskonnonopettajaksi ja opetusalan töitä teinkin reilut kymmenen vuotta, niistä kolme vuotta puukäsitöiden opettajana Islannissa. Vuosisadan vaihteessa siirryin päätoimiseksi kirjailijaksi ja suomentajaksi. Rakennushommia ja maalauskeikkoja olen tehnyt sitten kynätöiden välissä.

Mitä kirjoitat?

Eniten olen kirjoittanut historiallisia romaaneja. Rauman saaristolaisista minulla on sukutrilogia, jonka avaus on nimeltään Luodetuulen maa. Sitten on kolmikko sodan varjoista, eli inkeriläisten salakuljetuksesta, käpykaartilaisista ja sodan jälkeisestä henkisestä tilasta. Viime mainittua kuvaa romaani Unissasaarnaaja, josta antoivat Runebergin palkinnon. Islannista olen tehnyt vaimoni kotiseudun menneisyydestä kaksi kirjaa, vuonna 1615 tapahtunutta baskilaisten valaanpyytäjien joukkomurhaa kuvaavan Ariasman-romaanin sekä 40 vuotta myöhemmin alkaneista noitaoikeudenkäynneistä kertovan teoksen Poltetun miehen tytär. Novellit ovat sitten vähän erilaisia, joku voi mennä menneisyyteenkin, mutta helposti niissä sattuu kaikenmoista kummallista. Runot ovat taas kolmas juttu, nekin ovat usein pieniä tarinoita tai hetken kuvauksia. Niitä olen kirjoittanut sekä Rauman murteella että islanniksi.

Mikä saa sinut kirjoittamaan?

Kai se on halu kertoa tarina, luoda sanoilla hetkeksi pieni maailma.

Mistä saat ideat tarinoihisi?

Joskus kun lukee tai kuulee jonkin tositarinan, sen ympärillä alkaa kihistä, nousta kysymyksiä. Siinä tuntuu kuvaannollisesti sanoen tarinan haju. Ja jos se vielä miettimisen ja koettelun jälkeenkin on kiinnostava, siitä voi tulla aihe. Tämä koskee ehkä enemmän romaaneja, lyhyempiin kertomuksiin saa aiheita paitsi tositapauksista, myös vaikka aika pienistaäkin asioista, vaikka unista, tai satunnaisista välähdyksistä, joiden ympärille sitten rupeaa kokoamaan tarinaa.

Mikä on uusin kirjasi ja mistä se kertoo?

Uusin kirjani on romaani nimeltä Sataman laulu ja se kertoo miten nuori teologian opiskelija pestautuu tilapäiseksi ahtaajaksi Helsingin satamaan 1980-luvulla.  Eletään kylmän sodan ja ydinpommin pelon aikaa, jolloin Suomi toisaalta suuntasi katseensa länteen. Tarina livahtaa ahtaajien arjesta milloin mihinkin, elämisen peruskysymyksiin, maailmankaikkeuteen tai kulttuuripiirien rajoihin yhtä hyvin kuin ihmissuhteiden kuvauksiin. Se on ajankuvaus, kehityskertomus ja vaikka mitä, mutta rönsyilee vähän joka suuntaan. Käytän siinä omia muisteluksia ja lisään aika reilusti pajunköyttä eli fiktiota mukaan. Sataman laulu ilmestyy elokuun lopulla.

Kerro hiukan kirjoitusprosessistasi.

Mietin aika pitkään, yleensä, isompia töitä varten tutkin, luen, haen horisonttia, kieltä, tietoja. Yleensä teen jonkinlaiset runkopiirustuksetkin. Ja sitten kun rupean kirjoittamaan, prosessi on jo aika pitkällä. Ehkä pohdinnan aikana on jo muotoutunut tarinaan sopiva kielenparsi. Pari  viimeistä teosta olen kirjoittanut kahteen kertaan, se kielen löytäminen on olennainen osa. Eli puhutaan lauserytmistä, sanajärjestyksistä, sanavalinnoista. Pienillä mausteilla yritän luoda asianmukaista tunnelmaa. Islannin romaaneihin tuli kieltä jossa oli aineksia vanhahtavasta kielestä, kveenisuomesta ja vähän länsirannikkolaisestakin.

Mikä on parasta, mitä kirjailijuus on sinulle antanut?

Mielekkäintä kirjailijana olemisessa on tietysti itse työ, penkominen, pohtiminen ja kirjoittaminen. Mikä toisaalta on aika yksinäistä, mutta onhan sitten kirjailijan työn kautta tavannut vaikka kiintoisia ihmisiä, eli usein toisia kirjailjoita. Mutta kyllä se työ itsessään jo palkitsee. Huomionosoitukset ja kirjamessut sun muut ovat kivoja, mutta ne ovat ekstraa, ylimääräistä hauskaa.

Mitä toivoisit tapahtuvan seuraavaksi kirjailijanurallasi tai muuten elämässäsi?

Jos nyt vielä muutaman kirjan sais tehdä, ja saatais vaimon kanssa elellä edes suhteellisen terveinä, ja lapsilla menis hyvin. Tytärpuoli asuu perheineen Reykjavikissa, poika on vielä lukiossa.

Miten näet kirjallisuuden tulevaisuuden?

Näyttää siltä että parhaat ajat on eletty, lukeminen vähenee ja kirjatkin ovat dekkareita tai elämäkertoja. Toisaalta, ihmisellä taitaa olla lajityypillinen ominaisuus luoda ja kertoa tarinoita tavalla tai toisella. Jännää että runonlaulukin on oikeastaan tullut takaisin, rappina. Mutta varmaan joitain tarinoita tullaan jatkossakin kertomaan. Olemme selvästi menossa muutenkin vaikeita aikoja kohti, tarinat ja runot, kirjallisuus kaikkineen voi antaa elämään voimantuntoa ja mielekkyyttä. Sen kun ihmiset muistaisivat nyt.

Millaisia terveisiä haluaisit lähettää lukijoille?

Hyvä kun olette. Iloni on teitä palvella.

Mitä luet tällä hetkellä?

Luin juuri Keltaisesta kirjastosta galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynän, aloitin Valur Gunnarssonin “Kotka ja haukka” teosta, joka on kontrafaktuaalinen historiallinen romaani, Islannin saksalaismiehityksestä toisen maaimansodan ajalta. (Oikeastihan siellä olivat liittoutuneet, tämä on siis entäs jos -romaani.)

Mottosi?

Eiköst se siit sitt sendä.

Miten jatkaisit tätä: “Oli synkkä ja myrskyinen yö.”

Oli synkkä ja myrskyinen yö, pärskeet valuivat ohjaamon ikkunoista, Henriksson keskittyi aaltojen ottamiseen melkein refleksinomaisesti, selkäytimellä, perstuntumalla, yritti välttää sitä että pieni hinaaja puskisi suoraan jättiaallon sisään. Hän oli ollut tässä jo tunteja, poika oli vapauttanut hänet vain siksi aikaa kun hänen oli täytynyt käydä vettään heittämässä. Hän oli jo kiroilemisensa kironnut, hän oli kironnut Jonnen joka oli järjestänyt heille tämän mahdottoman keikan, että perässä oleva laivalohko piti saada Klaipedasta Raumalle vielä tällä viikolla vaikka oltiin jo marraskuussa ja säät olivat mitä sattuivat, hän oli kironnut säätiedotukset jotka lupasivat edes siedettävää tuulten väliä, juuri semmoista livahdusväliä johon hän olisi vielä kaksikymmentä, ei, kymmenenkin vuotta sitten tarttunut, mutta nyt olisi iän ja kokemuksen ja vauhdin hidastumisen antamalla viisaudella mieluiten jättänyt väliin, mutta Jonne touhotti, sanoi että homma menee sivu suun jos ei lähdetä niin pian kuin vain jotenkin mahdollista on, osasi puhua vielä oikein, pehmittää hänet, saatanan sutki, viitata sopivasti ammattitaitoon ja vihjaista vanhaan kaveruuteenkin, ja niin hän oli lähtenyt, ja sitten hän oli järjestänyt itsensä Itämerelle kun se myrskyrintama tulikin melkein kahta vuorokautta  laskettua aiemmin, ja taas löi aalto keulan yli. Pojan varaan hän ei ollut paljoa laskenutkaan, mutta kaveri piti itsensä edes koossa, ja sai itsensä edes keittämään kahvia, kahvin voimin Henriksson aikoi tätä jatkaa niin kauan kuin tarpeen olisi, ottaa aallon kerrallaan, laivalohko hinauksessa. Hänhän ei apua pyytäisi, siinä menisivät ne tienestit ja mahdollisuudet, ne joita hän oli lähntenyt Jonnen yllytyksestä hakemaan. Mutta ei hänelle se raha enää ollut syy joka sai hänet olemaan tarttumatta rätisevään LA-puhelimeen. Menkööt rahoineen ja tileineen ja katteineen vaikka hevon helvettiin, ei se häntä kiinnostanut. Kysymys olisi siitä että hän oli Hinaaja-Henriksson. Jos silläkään sitten merkitystä oli. Ja siksi hän jaksaisi odottaa ja ottaa aallon kerrallaan…