“Kaikki alkaa aina siitä, että minulla on jokin kysymys, johon alan etsiä vastausta.”

Kuka olet ja mistä tulet?

Olen Kati Reijonen, kuusikymppinen nainen, joka viettää suurimman osan ajastaan ihmettelemällä elämää ja kirjoittamalla siitä.

Kävin kouluni enimmäkseen Hämeenlinnassa, mutta suurimman osan elämästäni olen elänyt Helsingissä (lukuunottamatta Vanuatua ja Mosambikia joissa molemmissa asuin 4 vuotta ja Omania, jossa asuin puoli vuotta).

Mikä sinusta piti tulla “isona”?

YK:n pääsihteeri. Opiskelin kansainvälistä politiikkaa mutta päädyin pohtimaan elämää filosofian laitokselle ja sieltä Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan taidekasvatusta. Lopulta väittelin tohtoriksi Skotlannissa muotoilun alalta. Aloin kirjoittaa tosissani vasta reilusti yli viisikymppisenä, kun elämäni isoimmassa kriisissä opiskelin meditaatio-ohjaajaksi. Minusta ei tullut meditaatio-ohjaajaa vaan kirjoittaja.

Mitä kirjoitat?

Sanoisin, että kirjoitan “non-fiction“-kirjoja, jotka Suomessa sijoitetaan joko self-helppiin tai tietokirjoihin. En tunne oloani kotoisaksi kummassakaan. Etsin kirjoittamalla vastauksia (eksistentiaalisiin) kysymyksiini, ja kirjani perustuvat aina omiin kokemuksiini ja ovat omaelämänkerrallisia, mutta paljon tietoa ne kyllä sisältävät. Olen kirjoittanut meditoimisesta ja henkisestä kasvusta, Jumala-suhteestani, vastustamisen (=resistanssi) haitallisuudesta ja viimeksi isoäidiksitulosta ja vanhenemisesta.

Minulla on myös blogi ja sähköpostilista, jonka jäsenille kirjoitan lähes joka perjantai viikkokirjeen jostain minua askarruttaneesta asiasta, johon olen löytänyt uusia näkökulmia. Viimeksi kirjoitin ennakkoluuloista ja siitä, että emme koskaan pysty kohtaamaan toista ihmistä sellaisina kuin he ovat. Olemme kaikki ennakkoluuloisia ja sen tunnustaminen auttaa pääsemään siitä eroon.

Mikä saa sinut kirjoittamaan?

Aloin kirjoittaa tosissani opittuani meditoimaan. Löysin meditaation reilut 10 vuotta sitten, kun elämäni kulissit romahtivat yksi kerrallaan. Meditointi johdatti minut sisälläni olevaan rauhalliseen paikkaan, jossa aloin kuulla sieluni kuiskauksia. Pääsin parempaan yhteyteen itseni kanssa ja ymmärsin, mitä todella haluan tehdä ja mitä minun pitää tehdä.

Se, mikä saa minut jatkamaan kirjoittamista, kaikista vaikeuksista huolimatta, on uteliaisuus ja tiedonhalu, mutta myös kirjoittaessani syntyneistä oivalluksista saamani ilo, joka on joskus suorastaan euforiaa.  Kaikki alkaa aina siitä, että minulla on jokin kysymys (joka usein liittyy maailmankaikkeuden ja elämän mysteeriin eli ns. isoihin ja ikuisiin kysymyksiin, kuten kuka/mikä Jumala on ja miksi me kärsimme, vaikka kaikki on hyvin jne), johon alan etsiä vastausta. Ja kun alan kirjoittaa, vastauksia alkaa tulla.

Haluan myös jakaa oppimaani muiden kanssa ja lisäksi minulle on hyvin tärkeää saada lukijat nauramaan. Huumori on minusta älykkyyden korkein aste ja arvostan sitä todella paljon. Ihmisiä on helpompi itkettää ja pelottaa kuin naurattaa. Arvostan etenkin sellaista lähes huomaamatonta komiikkaa, jota elämässä aina on ja joka tekee vaikeistakin asioista siedettäviä.

Mistä saat ideat tarinoihisi?

Olen määritellyt itseni ihmettelijäksi. Elämässä tulee aina eteen kokemuksia, jotka herättävät uteliaisuuteni. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa fiktiota eli rakkausromaania mutta kirjoitan sitäkin samalla menetelmällä kuin noita muita.

Minulla on nytkin kysymyksiä (esim. miten ihminen rakastuu ja onko parisuhde edes tarpeellista jne) joihin tiedän saavani vastauksia kirjoittamalla mutta tässä tapauksessa ne tulevat kuviteltujen hahmojen ja tapahtumien kautta. Se ei ole minulle ihan helppoa ja ensimmäistä kertaa tunnen joskus kirjoittajan jumia. Tuntuu hassulta kirjoittaa tapahtumista, joita ei ole oikeasti tapahtunut ja ihmisistä, joita ei ole olemassa, ja keksiä vapaasti juonenkäänteitä. Se on outoa mutta myös kiehtovaa. Toisaalta totuus on tarua ihmeellisempää, joten ympärilleen katsomalla löytää kyllä jutunjuurta. Kaikkea ei tarvitse kuvitella. Juuri tänään luin eräästä julkisuuden henkilöstä, joka on kokenut raskaita asioita, ja sain siitä elementtejä erääseen hahmoon.

Mikä on uusin kirjasi ja mistä se kertoo?

Helmikuun lopussa ilmestyy kirjani “Iso äitiys. Äitiydestä, isoäitiydestä ja vanhoista naisista.” Siitä piti tulla herttainen muistelo minun ja lapsenlapseni ensimmäisestä vuodesta mutta siitä tulikin raivoisa ja tragikoominen tilitys omasta äitiydestäni, äitien osasta tässä maailmassa, sukupolvien välisistä suhteista, vanhenemisesta tässä ikäistisessä (=ageist) kulttuurissa.  Lisäksi haluan mobilisoida ikäiseni (60+) naiset toimimaan paremman maailman puolesta.

Kerron kirjassani ns isoäitihypoteesista, jonka mukaan vanhoilla naisilla on ollut tärkeä merkitys evoluutiossamme toisin kuin tähän asti on ajateltu. Aikaisemmin ajateltiin, että menopaussin ohittanut naaras on turhake koska evoluution kannalta olennon tärkein ominaisuus on lisääntyminen. Mutta näin ei ehkä olekaan. Viime aikoina naisen esihistoriaa on muutenkin alettu kirjoittaa uusiksi. Emme olekaan olleet mitään Kivisten ja Sorasten bimboja kotirouvia eikä meitä ole vedetty tukasta luolaan, kuten Buster Keatonin elokuvissa, vaan olemme olleet sotureita, metsästäjiä, voimanaisia, tietäjiä. Se on huikeaa ja voimauttaa minua ja toivottavasti muitakin mummoja yhteiskunnalliseen toimintaan nuttujen virkkaamisen sijaan (tai lisäksi).

Kerro hiukan kirjoitusprosessistasi.

Se on melkoinen mysteeri. Sanon aina, että tekstini tulevat fakseina taivaasta ja kustannustoimittajat tekevät niistä kirjoja. Olen kustannustoimittajien painajainen. En suunnittele koskaan mitään, vaan alan vain kirjoittamaan. Tekstiä tulee valtavasti ja se alkaa aina rönsyillä joka suuntaan. Lopputulos on se, että kirjoitan useampaa kirjaa samanaikaisesti. Kässäreistäni jää aina yli tekstiä, joita sitten voin käyttää muissa kirjoissa, mutta onhan se kaoottista. Jossain vaiheessa editointiprosessia haluan aina hypätä koskeen ja kadun katkerasti, että ryhdyin koko hommaan.

Luen paljon enkä pidä tarkkaa lukua lähteistäni, joten kirjan editointivaiheessa lähdeluettelon kasaaminen saattaa sekä minut että kustannustoimittajan hermoromahduksen partaalle. Kirjoittaminen sinänsä on nautinnollista ja helppoa mutta kirjan kasaaminen ja editoiminen piinaa. Mutta kun tulevat ne oivalluksen hetket ja kokee “”huminan” eli flown,  niin se on parasta ikinä ja saa jatkamaan. Kirjoitushuminassani olen täysin läsnä ja tunnen eläväni.

Mikä on parasta, mitä kirjailijuus on sinulle antanut?

Huminaa. Tunteen siitä, että teen sitä, mitä tekemään minut on tarkoitettu. Vapautta. Vastauksia vaikeisiin kysymyksiini. Ja aivan uskomatonta lukijapalautetta. Varsinkin ensimmäisen kirjani saama palaute oli huikeaa. Tunsin todella kirjoittaneeni jotain, joka auttoi ihmisiä selviytymään vaikeista tilanteista ja antoi heille voimia. Mikään ei ole sen hienompaa – vaikka siis enhän minä mitään kirjoittanut. Minä vain kanavoin isompaa viisautta, joka meidän jokaisen sisimmässä on. Se pitää vain päästää sieltä ulos.

Kirjailijuudessa on myös pimeä puolensa enkä ole varma, suosittelisinko tätä työtä sittenkään kenellekään….Toisaalta se, jonka on kirjoitettava, kirjoittaa kaikesta huolimatta. Me ihmiset emme etsi helppoa vaan mielekästä elämää ja mielekästä tämä työ kyllä on.

Mitä toivoisit tapahtuvan seuraavaksi kirjailijanurallasi tai muuten elämässäsi?

Kirjoitan tuon romanttisen romaanin ikäisilleni naisille. Toivoisin, että se toisi iloa ja henkeytystä naisille, jotka kokevat itsensä yksinäisiksi ja arvottomiksi ja liian vanhoiksi. Minulla on lisäksi muutama kässäriaihio, joita alan sen jälkeen työstää. Yksi liittyy vanhenemiseen, joka on paljon mielenkiintoisempi kokemus kuin osasin kuvitellakaan (ja Isoäiti-kirjasta jäi paljon materiaalia siihen).

Minulla on aika isoja tulevaisuudensuunnitelmia mutta en vielä halua puhua niistä. Mutta sen voin paljastaa, että haluaisin ainakin osaksi vuotta muuttaa maahan, jossa on lämmintä ja auringonpaistetta vuoden ympäri.

Miten näet kirjallisuuden tulevaisuuden?

Hyvä kysymys! En usko, että kirjat ainakaan heti katoavat vaikka keinoäly voi muuttaa kirjailijan työtä. On mahdollista, että tulevaisuuden kirjat ovat interaktiivisia ja lukija osallistuu kirjoittamisprosessiin. Toisaalta voi olla, ettei edessä sittenkään ole isoja muutoksia. Ehkä kirja pysyy, samoin kuin ruoka. Kun olin lapsi 60-luvulla, ajateltiin, ettei kukaan enää 2000-luvulla syö ruokaa vaan nappailemme vain jotain pillereitä ja asumme avaruusaluksen näköisissä muoviasumuksissa. Ja tässä sitä edelleen syödään perunoita ja asutaan vanhoissa puutaloissa.  Kirjat, jotka viihdyttävät, opettavat, antavat uusia näkemyksiä, auttavat ymmärtämään elämän mysteeriä, ja tarjoavat oivalluksia ja taiteellisia huippukokemuksia, ovat varmasti vielä pitkään tarpeellisia.

Ihmiset vain pitäisi saada lukemaan enemmän. Toivon, että sosiaalinen media menettää otteensa ihmisistä ja he haluavat palata kirjojen pariin, saamaan syvempää ymmärrystä maailmankaikkeudesta ja elämästä. Se auttaisi kuromaan umpeen ihmisten välisiä kuiluja.

Millaisia terveisiä haluaisit lähettää lukijoille?

Lukekaa! Paljon! Kaikenlaista! Ostakaa kirjoja myös lahjoiksi, nuorillekin ja erityisesti lapsille. Ja antakaa kirjailijalle palautetta. Olen sanomattoman kiitollinen jokaisesta saamastani palautteesta. Se auttaa jaksamaan koska onhan tämä yksinäistä työtä, jossa jatkuvasti kohtaa oman epävarmuutensa.

Mitä luet tällä hetkellä?

Karen Armstrongin “Muhammad. Prophet for Our Time”, Susan Cainin “Bittersweet. How Sorrow and Longing Make Us Whole” ja Amos Ozin eeppistä omaelämänkerrallista teosta “A Tale of Love and Darkness”. Ja aina välillä Pinkola Estesin “Women Who Run With the Wolves” (koska olen nainen, joka juoksee susien kanssa). Minulla on aina monta kirjaa meneillään.

Mottosi?

Mulla on monta mottoa, mutta nyt tuli ensimmäiseksi mieleen tämä: Jumala ei suojele meitä miltään mutta kulkee kanssamme kaiken läpi.

Miten jatkaisit tätä: 

Oli synkkä ja myrskyinen yö, mutta pyykit oli silti otettava koneesta ja ripustettava kuivaustelineeseen, koska jos ne olisi jättänyt koneeseen, ne olisivat aamulla haisseet tiskiräteiltä ja koneessa oli Juhan parempi college-paita, se feikki Versace, jonka hän oli ostanut agadirilaisesta basaarista. Jos siihen olisi tarttunut haju, Juha ei antaisi sitä koskaan anteeksi. Sitäpaitsi pesukoneen piippaus ei antanut rauhaa.  Edes ulkona raivoava rajuilma ei peittänyt sitä säännöllisesti sykkivää äänikidutusta, jonka joku miesinsinööri oli joskus energiajuomapäissään kehittänyt aamuyön pysähtyneimpänä hetkenä, kun huonot ideat alkavat tuntua hyviltä, ja esitellyt sitten seuraavana aamuna tuotesuunnitteluosaston palaverissa kollegoilleen, jotka olivat ensikuulemalta pitäneet sitä oivallisena ajatuksena. Kun he sitten olivat tajunneet, miten helvetin ärsyttävää se piippaaminen oli, oli jo liian myöhäistä. Piippaava pesukone oli jo tuotannossa slovenialaisella tehtaalla. Maarit teki pikaisen rakastavan ystävällisyyden Metta-meditaation ja lähetti insinöörille rakkaudellisia toivotuksia. Sitten hän nousi sohvalta, ja lähti alakertaan. Mennessään hän vilkaisi ikkunasta ulos ja näki valon vastapäisessä ikkunassa. Se tuntui hänestä mukavalta, kuin ventovieraan ihmisen hymy metrossa tai kaupan kassajonossa jonain tavallisena tiistaina, kun viikonloppu tuntuu olevan loputtoman kaukana.