Tapasin Normieläkeläisen. Törmäsimme kärryinemme vastakkain S-marketin lihatiskin edessä. Minä arvelin mustanmakkaran ja broilerisosekeiton (lämpimiä mättöjä molemmat) välillä. Normieläkeläinen sanoi olevansa dieetillä. Oli tohtori antanut ukaasin. Tiedättehän: kolesteroliarvot, verenpaine, sokeritarkkailu.
”Aivohalvaukseen sää kyllä kuolet, niin kuin äitisikin”, tuttu kannustava lääkäri oli ennustanut. Noin niin kuin tätien kesken (vanha luokkakaveri), luottamuksellisesti. Lääkärikin on ihan normisti työeläkkeellä. Joutessaan heittää keikkaa terveyskeskuksen kiireapulaisena.
”Mutta kävele nyt kumminkin neljän kilometrin lenkki päivittäin. Satoi tai paistoi”, tohtorisnainen oli vielä lisännyt toisen eläkeläisnaisen päivittäistä taakkaa.
Juuri sillä pakollisella päivälenkillä olin törmännyt tähän älykellosta askeleitaan laskevaan luokkatoveriini. Hän on vanhin tuttavani. Kiikuttiin samassa pihakeinussa jo ennen kuin kumpikaan osasi pysyä istuma-asennossa ilman tukea. Meillä on monta valokuvaa todisteena teemasta ”ainahan me ollaan tunnettu”. Tavataan säännöllisen epäsäännöllisesti silloin, kun polut risteävät. Eikä kumpikaan nytkään kysynyt, miten voit tai mitä kuuluu. Haluaako joku ihan oikeasti kuulla eläkeläisen vastausta?
Vanhoja en muistele. Siinä kummankin elämän maksiimi. Alkuheippana tuttava hohotti niin, että kaupan katosta riippuvat mainosplakaatit rupesivat heilumaan. (Kokonainen kirjolohi tarjouksessa!)
”Ja eteenpäin on suunta …” Sujautin ääneeni varovaista kysymystä varmuuden vuoksi.
”Sinne sinne, eteenpäin. Jalat onneksi kantavat.” (Niinpä, positiivisuus on elämän kantava voima.)
”Ja mieli rientää”, peesasin puhevuorollani.
Koska eläkeläiset ovat aina ja kaikkialla muun liikenteen tukkeena, tuttavani ehdotti, että ruvetaan nojaamaan vaikkapa pesuainehyllyyn. Hylly puolestaan nojasi teräksiseen hätäuloskäyntiin. Autetaan firmaa pysymään pystyssä eikä pilata kauppaketjun imagoa. Hengitetään hiljaa sisäänpäin. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Tuttavani tuntee nämä jutut. On ikänsä toiminut hautausyrittäjänä ties kuinka monennessa polvessa.
Tuttava asuu kaupungin keskustan omakotitalossa. Siinä missä suurin piirtein koko ikänsä on asunut. Hyvä talo edelleen kuulemma. Ulkokuori huollettu, ettei siitä kukaan pääse sanomaan. Sisältäkään ruoste ei raiskaa perintöhopeita eikä hiiri juoksentele lattioilla, kertoili.
Marketin plakaatit pesuainehyllyjen päällä kiersivät taas puoli kierrosta. Normieläkeläisen nauru, tiedättehän!
”Otin kissan”, eläkeläinen paljasti. Äänensävy vihjasi johonkin muuhun. Kiertoa ja kaartoa. Olin kuulolla.
Ja tulihan se eläkeläisen normiongelma juuri kuoritettujen hampaiden takaa. Eikä ongelma liittynyt kissaan, kaukana siitä. Hohhoo, miten arvasinkin! Katti (The Cat in the Moon) oli siirtymä kohti isompia uutisia. Kissa tai ohimennen lausuttu suoliluun venähdys tai ummullaan oleva suhde naapurin leskeksi jääneen postipiirin aluepäällikön kanssa. Ei todellakaan, vaan…?
Normieläkeläisellä oli Oikea Ongelma. Ongelma kahdella isolla O:lla. Ainahan joutilaalla huoltosuhdejoukkiolla on.
Tuttavani oli tilannut taas matkan ”Nykiin tai jonnekin.”
Nyökkäilin myötätuntoisesti. Nii…in? Joten?
Joo joo. Mutta kun sekin kaupunki on niin nähty. Nyt nyökkäilivät molemmat. Trumpin Tower on tylsä kiinteistögrynderin seksisymboli. Viides Avenue on ihan ookoo, mutta… Saa sieltä kyllä kivoja kauppakasseja, jos erehtyy muun roinan jatkeeksi ostamaan kultakellon tai brokadipuseron. Mut… oikeestaan … ei … Kummaltakin meiltä suupielet vetivät vinoon, soviteltiin naamaan uutta virnettä. Mieli oli kiipeämässä haikeuden tyynelle levellille.
”Mommolan motelliakaan ei enää ole.” ”Eikä Porin Torppaa.” ”Ja Helsingin kiitoradat on niin nähty.”
Yhteisymmärrys mitä syvin. Kaikki siis hyvin? Saavutettua tyyneyden tilaa ei pidä heilutella.
”Eikös Isossa Omenassa ole just jokin oikein suuri taidenäyttely?” yritin sentään muistella. (Normieläkeläiset aina muistelevat!)
”Tuo noi nii … mikä sen nimi taas olikaan?” (Normieläkeläiset ovat muistihäiriöisiä! Yrittävät salata asian.)
”Käyty! Näin Dalin taulut ja surrealistit Floridassa. Kylsää tiedät sen museon!” (Normieläkeläinen ei koskaan muista maailman museoiden nimiä! Museoita on liikaa.)
”En olisi huolinut seinälleni ainuttakaan. Sinisiä kissoja ja vihreitä vampyyreja ilman päätä. Kuka haluaa seinälleen Frida Kahlon selkävikaisen naisen? Kunnon maisema taulussa pitää olla.”
”Joo. Näin kyllä on. Joki. Ja rannassa paatti. Koivu poukaman molemmin puolin. Pari joutsenta.”
” Mutta Key West oli kyllä jess. Unohduin sinne pariksi viikoksi.” (Normieläkeläinen aina unohtaa paikan ja ajan!)
”Purjehdittiin. Haisteltiin rommia. Muistelin Hemingwayta ja … siis minä en ryypännyt. Se nostaa verenpainetta ja sokeriarvoja. Ja sitten menin Venezuelaan Sirkun kanssa. Oltiin kuukausi sielläpäin. Nyt sekin on niin nähty. Ruben Bladesin salsan tahtiin vähän väännettiin.”
”Thaimaa on sentään edelleen pakollinen kuvio”, ehdotin. Lisäsin kiireesti: ”Sekin on niin nähty.”
”Ei vähempää vois kiinnostaa. Siellä muuta kuin seniilit entiset hoidot kyttäävät baaritiskillä alaikäisiä pimuja.”
”Näin kyllä on”, vahvistin kiireesti. (Toista oli ennen: Rock Around The Clock and Bill Haley & His Comets)
Olipa hauska tarina. Tuli mieleeni Bilbao ja La Maman, taideteos Guggenheim-museon sisäänkäynnin päällä. (Ei, en ole itse käynyt, kuolen kauhusta jo kuvia katsellessani). Mutta joo, äiti sanoi aina tolleen että joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Hyvähän sen oli sanoa. Alzheimer oli aika pitkällä jo silloin. Pelkkää puolustelua, kun ei enää muistanut kuka minä olin.