Tarinavirta

Koko syksyn tuuli on paiskonut merta vasten niljakkaita rantakallioita. Olen kärsivällisesti
odottanut sen tyyntymistä, vaikka tiedän, ettei niin kävisi hetkessä, tuuli on armoton. Lopulta
meri antaisi periksi niin tuulelle kuin pakkasellekin ja alkaisi hiljalleen jäätyä. Myös tuuli
rauhoittuisi, kyllästyisi moiseen reuhkaamiseen.

Minä istun aamuisin rannassa katselemassa, kuinka ohut jääriite alkaa kasvaa rannasta kohti
ulappaa, kerrostuu ja vahvistuu, kunnes lopulta peittää koko meren valkoisena paksuna
vaippana. Täällä on tuulisina päivinä harvoin ketään ja jos onkin, moni kääntyy pois minut
nähdessään.

Meren jäädyttyä kävelen jäälle päivittäin varmoin askelin samoissa nyt jo kuluneissa,
rispaantuneissa nahkasaappaissani, jotka minulla oli jalassa kuolinhetkenäsikin. Kiedon
paksun sarkatakin tiukemmin ympärilleni. Kävelen, kunnes näen leveän nauhamaisen railon,
jonka musta ja loputtoman syvä nielu ahmaisi sinut. Kumarrun katsomaan meren
kammottavaan kitaan ja näen sinut yhä siellä. Makaat selälläsi kuten silloinkin, tuona
helmikuun tuimana pakkaspäivänä, jolloin en muuta halunnutkaan, kuin että meri nielisi sinut
kokonaisena kuin hauki pikku kalan, herkullisena suupalana.

Sellainen sinä olit ollutkin, herkullinen pikku purtava poimittavaksi kenelle vain. Ja sinä
annoit heidän poimia sinut, viedä mukaansa valkoisten lakanoiden väliin, pois tältä kylmältä,
umpimielisten ihmisten asuttamalta, rauhaa rakastavalta saarelta. Palasit kuitenkin aina
takaisin ja erään tällaisen reissun jälkeen ilmoitit lähteväsi pois hänen kanssaan. Hänen.
Ajatukseni palaavat hetkeen lähes kolmenkymmenen vuoden taakse. Olin silloin nuori, vain
kaksikymmentäyksivuotias. Mutta jälkeenpäin tajusin, että liian vanha kuitenkin.

“Varas- -” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa enempää. Hiljaisuuden tylsä veitsi leikkasi huoneen
sakeaa ilmaa, mutta vain hetken. “Mitä?” kysyt ja lasket lusikan puurolautasellesi, tekeydyt
tietämättömäksi, vaikka tiedät kyllä, mistä puhun. “Mitä, mitä!” toistan ja tunnen, kuinka
kylmyys valuu hyhmäisenä sydämeeni. Hörppään maitoa ja pyyhin suuni hihaan, nousen ja
työnnän tuolini kolisten pöydän alle. Äidin hetki sitten pöytään nostama puurokattila
heilahtaa uhkaavasti. Ohrapuuroa loiskahtaa pöydälle, josta äiti pyyhkii sen suu viivaksi
kaventuneena. Isä on lopettanut verkkojen parsimisen ja katsoo nyt meihin lavitsalta otsa
huolestuneesti rypyssä. Mutta me olemme jo päässeet vauhtiin, eikä meitä pysäyttäisi enää
mikään.

“Tiedät kyllä, mitä tunnen Einoa kohtaan”, sanon ja kauhukseni huomaan itkun pyrkivän
ääneeni. Oikaisen vartaloni suoraksi. Olen kymmenen senttiä sinua pidempi, mikä on aina
jäytänyt sinua. “Näit meidän tanssivan sinä lauantaina, kun juhlittiin uuden sataman avajaisia.
Et voinut olla huomaamatta, mitä välillämme oli”, nyyhkäisen. Lipaiset kuivia, rohtuneiksi
suudeltuja huuliasi. Puristan käteni nyrkkiin niin, että kynnet porautuvat kämmeniini. Minua
Eino ei suudellut.

“Eino on ihastunut minuun”, sanot leuka uhmakkaasti koholla. Harmaat silmäsi katsovat
minuun lähes viattomasti, vaikka viattomuutta sinussa ei ole ollut aikoihin jäljellä
hitustakaan. “Olisit toiminut, kun oli toiminnan aika”, jatkat. “Olisit siirtynyt seinän viereltä
keskilattialle. Olisit pukenut kauneimman mekkosi”, tykität.

Suuni on loksahtanut auki. Sylki pirskoutuu suupielistäni rinnuksilleni, kun nojaudun
eteenpäin kasvot siskoni kasvojen tasalla. Tunnen hänen lämpimän kiihtyneen hengityksensä
kasvoillani ja haistan omenankukkasampoon kevyen, viettelevän tuoksun. “Lumppu!”
kiljahdan ja lyön nyrkin pöytään. Maitolasi kaatuu ja valkoinen neste valuu lattialle, imeytyy
vaivatta lattialankkujen rakosiin. Murri havahtuu uunin lämmöstä ja tepastelee kevyin askelin
pöydän alle, latkii maitoa lattianrakosista välittämättä ilmapiiristä, joka on jäinen kuin
merenselkä. “Nyt riittää!” kajahtaa isän ääni. Kylmän koukistamat sormet ovat pysähtyneet
työssään jo toistamiseen. Äiti nyökkää keittiön jakkaralta, myötäilee isää.

Mutta minä en halua hellittää, vaikka tiedän jo hävinneeni. Tunnen, kuinka elämäni valuu
kuin pikkukalat verkon liian isoista silmistä, putoaa meren loputtomaan pimeään syliin.
Sinua ei tällä suljetulla saarella pidättelisi enää mikään. Menisit ja ottaisit hänet mukaasi,
joka oli minulle tarkoitettu, joka oli ainoa ihminen täällä, jonka takia vaivauduin silloin
tällöin lähtemään lauantaisin tansseihin. Muistan Einon tummat piirteet, karheat työn
kovettamat kädet, jotka pitelivät minua vyötäisiltäni sen ainoan kerran, kun tanssin hänen
kanssaan. Vieläkin muistan, kuinka hänen poskensa, jota peitti tumma sänki, hipaisi poskeani,
ja nostatti punan kasvoilleni.

“Kuinka saatoit?” viskaan kysymyksen päin siskoni voitonriemuisia kasvoja. En jää
odottamaan vastausta, vaan ryntään tuvasta ulos helmikuun kylmään iltaan ja hengitän
kirvelevää ilmaa keuhkoihini. Taivas on tähtikirkas ja riipaisevan kaunis.

Nyt muistan, kuinka katsoit minuun tummanpuhuvan lumettoman jään läpi, suusi oli raollaan,
yrititkö sanoa jotain? Katseestasi oli pyyhkiytynyt pois kaikki uhma. Minä seisoin riittävän
kaukana railosta. Tuijotin sinua kädet kylkiin valahtaneina, katse kiinni avoimissa harmaissa
silmissäsi, joista heijastui pakkastaivaan hento sinisyys ja poutapilvet kuin kauas lipuvat
laivat. En tehnyt mitään, nahkaiset pitkävartiset saappaani olivat liimautuneet jäähän.Punaiset
hiuksesi myssyn alla kehystivät kasvojasi ja liikkuivat hyisen veden tuudittamina. Ennen kuin
liu’uit pois, katseemme kohtasivat hetkeksi. Suljit silmäsi. Jään alla kulki tumma pitkä varjo
kuin hai.

Kävelin silloin kotiin samoja jälkiä pitkin. Äiti ei kysynyt, missä olit. Riitelimme niin usein,
ettei ollut tavatonta, että tulin yksin kotiin, vaikka olisimme kahdestaan lähteneet hetkeä
aikaisemmin. Olimme tulisieluisia kumpikin, perinneet merimiesisältämme kyvyn kiukustua
nopeasti ja ikävä kyllä myös leppyä hitaasti. Tuntui, että välillämme oli aina kitkaa, joka
hiersi kuin hiekanjyvät kengässä.

Helmikuu on taas täällä kylmänä ja vimmaisena. Aamun hämäryyden väistyttyä auringon
kovassa valkoisessa valossa meren jää näyttää ikkunasta katsottuna äärettömältä, kutsuvalta.
Musta kahvi pinttyneessä kupissani maistuu kitkerältä. Lorautan sekaan Fernetiä peittämään
makua. En saa katsettani irti jään lumosta. Se vetää minua puoleensa kuin terva kärpäsiä ja
pian huomaan jo kompuroivani ylös. Selkää kivistää, noidannuoli tekee tuloaan. Naurahdan
käheästi, kun muistan saarelaisten kuiskailut noidasta, joka telkesi joka yö ovensa säppiin,
vaikkei täällä ketään liikkunut, ja keitteli omia, kummallisia keitoksiaan lohenpäistä ja
silmistä. Haha! Se olen minä se!

Se että päivät toistuvat samanlaisina on hyvä. Tämä on hyvää elämää. Aamukahvi, loraus
viinaa sekaan, tupakka tai kaksi. Sitten sarkatakki päälle, nahkasaappaat jalkaan ja jäälle.
Lumi kitisee kenkien alla, helmikuun vimmainen viima järsii poskiin punaiset puremat. En
välitä, tuulen piiska poskilla tuntuu hyvälle. Askel on ripeä, haluan päästä railon kohdalle
pian. Kiihdytän askeleitani ja jo kaukaa näen, etten olekaan jäällä yksin. Joku toinen on
löytänyt paikalle ennen minua. Miksi ihmeessä, mitä helvettiä hän täältä haluaa? Tällä
saarella ei asu kuin muutama kymmenen ihmistä ja tämä kirkkaanpunaiseen
villakangastakkiin pukeutunut minua nuorempi nainen – ei, kyllä hän on lähes ikäiseni,
kaupunkilaisuus vain on kuorruttanut iän tuomat juonteet allensa – on vieras.

Pysähdyn muutaman metrin päähän naisesta. Hän on tallannut lumeen kapean polun,
kiertänyt railolle saaren toiselta puolelta. Katselemme toisiamme vaiti,
villakangastakkinainen hämmentynyt ilme kasvoillaan, minä silmät piinkovina, otsalla tiukat
laskokset.

“Minä olen Alli”, nainen esittäytyy, ojentaa lapasen verhoamaa kättään mutta antaa sen
valahtaa alas ymmärrettyään etten aio ojentaa omaani. “Mitä teet täällä?” kysyn äänessä
uhmaa. Jokaista vierasta on varottava. ” Täällä voi olla vaarallisia railoja, joita on vaikea
erottaa”, tokaisen. “Tällä saarella asui muinoin ystäväni, mutta hän kuoli yli kaksikymmentä
vuotta sitten. Vajosi railoon.” nainen vastaa. Hätkähdän. Nainen puhuu Liljasta.

”Kuolinpaikan pitäisi olla kutakuinkin tässä, jalkojeni alla. Sain koordinaatit eräältä
täkäläiseltä. Railoahan tähän ei kuulemma ole muodostunut hetkeen. Vaatii tietynlaiset
olosuhteet, että railoja muodostuu, tuulta ja lämpötilan vaihteluja”, nainen esitelmöi.
Kiukku alkaa nousta minussa. ”Tiedetään!”, puuskahdan. ”Olen asunut täällä 51 vuotta. Minä
jos kuka tiedän kaiken railoista.” Nostan katseeni. Nainen, Alli, on kumartunut tutkimaan
jäätä. Sen pinta on sileä ja läpikuultava. Tuuli on sylkenyt lunta jäältä ja paljastanut sieltä
täältä tummia kohtia, joiden alta mustanpuhuva vesi tarkkailee niitä, jotka rohkenevat kävellä
petollisella meren jäällä.

“Lilja oli juuri mennyt naimisiin. Mieskin oli tältä saarelta. He olivat onnellisia, mutta vain
hetken.” Nainen katsoo minuun silmissään outo ilme. Epäileekö hän jotain? Nieleskelen
karvasta sappivettä. “Mutta mies kuoli yllättäen. Lilja ei kestänyt, käveli tänne railoon.
Jossakin tässä sen on täytynyt olla.”

Kuollut. Hän. Tietenkin hänkin. Mutta ei Liljan kuolema niin mennyt! Mieleni tekee huutaa,
mutta ääni kuolee kurkkuuni. Minä olin paikalla, kun Lilja vajosi yllättäen. Se oli
onnettomuus, jonka olin voinut estää. En sano mitään. Ryin. Alli jatkaa: “Lilja ei toipunut
miehensä kuolemasta ja suunnitteli itsemurhan huolella. Hän jätti kirjeen, jossa kertoi
kaiken. “Eeva, tämä on sinulle.” Hän tyrkkää kirjeen käteeni ja kääntyy pois. Mistä Alli tietää
minut? Nainen kompuroi juoksuaskelin kauemmas, kunnes häviää saaren toiselle puolelle. En
yritäkään lähteä hänen peräänsä. Kiirehdin kotiin niin nopeasti kuin yltyvältä noidannuolelta
pääsen. Kirje polttelee kourassani ja tuskin maltan olla repimättä kuorta auki. Kotona tupa on
hämärä. Pönttöuuni on puhaltanut savua taas sisälle. Istun jakkaralle uunin lämmön eteen ja
kaadan raakaa viinaa kahvikuppiin. Kulautan nesteen alas ja alan lukea. Kirje on lyhyt.

“Rakas Eeva,
kun luet tätä, minua ei todennäköisesti enää ole. Railon kidasta vain harva on selvinnyt,
tuskin minäkään, jonka uimataito on muutenkin heikko. Olen suunnitellut kuolemani kaikkia
yksityiskohtia myöten. Näin on paras. Einon kuolema mursi minut, ja meidän lyhyt yhteinen
elämämme sinut. Olen pahoillani! Kyllä minä tiesin tunteistasi, mutta olin niin nuori, vasta
17-vuotias. Mitä minä hupakko muuta ajattelin kuin itseäni!”

Hymähdän. Kaadan lisää viinaa kuppiin. Jatkan lukemista.

“Muistatko, että meillä oli tapana kävellä jäälle heti sen jäädyttyä? Se oli vaarallista leikkiä,
mutta meri kiehtoi meitä molempia, sinua erityisesti. Olin jo katsonut jäältä valmiiksi
kohdan, jonka tiesin heikoksi. Toivon vain, ettet yritä pelastaa minua. Anna minulle kaikki
anteeksi.”
Lilja

Taitan kirjeen puoliksi ja taas puoliksi. Aukaisen pönttöuunin luukut ja katselen hetken
palavista puista nousevia pieniä kipunoita. Pöyhin puita ja hiillosta ja asetan sitten kirjeen
palavien halkojen päälle. Paperin reunat alkavat heti mustua ja käpristyä, rutistua sykkyrälle.
Suljen uunin luukut. Heittäydyn seinän vierustalla olevalle puiselle lavitsalle, vedän karhean
villaviltin päälleni. On aivan hiljaista. Ei tuule enää. Suljen silmäni ja kyynel karkaa varkain.
”Sinäkin”, mutisen mutta annan suolaveden kastella kasvojani, huuhdella kirveleviä muistoja.
Vajoan raskaaseen uneen, jossa kävelen jäällä, kuten aina, mutta railoa ei enää näy.