Nyt se lehahti kaiken maailman tuuliin – puin ylleni kolttavaimon puvun. Lensin ja uneksin.
Tapausseloste
En tiennyt mihin ryhdyin.
Aika monelle kävi samalla tavalla vuonna 2020. Tulevaisuus oli hämärän peitossa. Päiviin tuli monenlaista epävarmuutta. Ihmiset sekoilivat salaliittoteorioissaan. Huhut kiersivät.
Sitä eli kuin Camus’n RUTON kaupungissa – elämänpiiri pieneni, näkymät himmenivät. Jotain tärkeätä tapahtui, joten jonkun oli kerrottava siitä.
Kesä 2019 oli kallioillani kuuma, lämpimiä päiviä riitti likelle joulua. Jäätiin maalle, umpeuduttiin muutaman savun kylään. Tietotekniikka mainitsi päivittäin epämääräisestä uhasta, pandemiaa toistettiin yhä useammin. Ensimmäiset vakavasti otettavat tiedot uudesta maailmanlaajuisesta epidemiasta todentuivat tuttujen hyväkuntoisten nuorehkojen ihmisten sairastumisiin, perhekuntien eristämiseen, omien sukulaisten pukeutumiseen avaruuspukuihin työpaikoillaan.
Pandemia… kyllä minä tiesin mistä suurin piirtein oli kyse. Olin sairastanut pandemian, ”aasialaisen”, jo koululaisena. Viikon jouduin olemaan sairaalassakin, yksityiskohtia en juuri muista, tunnelman ja jälkiolon kyllä.
Televisioon ilmestyivät ilta illan jälkeen samat puhujat: Mika Salminen ja muut totiset saarnamiehet ja ohjeistajat. Istuin tuvan kiikkustoolissa kuin kirkossa ja katselin korkealla katonrajassa olevaa Seipäjärven erakkotaiteilija Toivo Pekkalan alttaritaulun kokoista maalausta. Totuttelin uudenlaiseen elämään. Minusta tuli ”citymaalainen”, joka toimitti kaikki asiansa koneitse. Kauppakassi taksitoimituksena, pankkiasiat pöytäkoneelta, naapurit … Mitkä naapurit? Ne, jotka ajoivat auton mentävät tiet rapuilleni asti. Kaukaa joen takaa näkyi muiden asumusten valoja.
Eristysajasta oli tuleva pitkä. Kuinkas nyt suu pantaisiin? Liiterit olivat täynnä klapeja, valokuitukaapelit oli vuosia sitten asennettu, koneistus oli kohdillaan. En ole koskaan ollut hanakka ruuanlaittoon enkä osaa langasta silmukkaakaan väkertää. Villasukkia on perintönä kaapit täynnä.
Pitkästyin.
Tunsin olevani loukussa, tunsin olevani tulessa. Pakollisten toisenlaisten toimien jälkeen palailin vuosien jälkeen hiljalleen entisille jalanjäljilleni.
Olen aina ollut se ihminen, joka kerran päivässä keksii uudelleen pyörän eikä hommiin ryhdyttyään jätä kiveä kiven päälle ja kun ruppee niin reppee. Osaan lukea ja kirjoittaa! Jess – siinä se oli. Oli pakko palata juurilleen.
Kirjoitin öisin – yö on aikaani – kuin liekeissä minä kirjoitin. Kuin riivattu pistelin tavuja sanoiksi, sanoja pinoon. Ehkä en ensimmäisinä viikkoina tiennyt, mihin olin ryhtynyt, mihin pyrin. Päämääräni oli vain yksi: pakollisten hiljaisten vuosien jälkeen imaisin sanoja itseeni ja oksensin ne koneen syövereihin.
Fiuu. Jonakin aamuna olin kadottanut 40 sivua introa taivaan tuuliin. Pilveen tekstini ei ollut livahtanut. Tekniikkamies tutki perinpohjaisesti. Katoaminen, mystinen katoaminen. Ulkona oli silloin lumimyrsky. Pakko kuitenkin jatkaa, latu oli piilossa, mutta vimma entinen. Elämisen piiri oli pienentynyt vielä lisää: ihmisiä kehotettiin, suorastaan pakotettiin eristäytymään…
Hetkinen… uhanalaista pakotettiin, jo kerran muuttamaan joutunutta pakotettiin … pakkomuuttoa tulenliekkinä kerran … Mikä tahansa eristäytyminen vertautuu toisenlaiseen pakkoeristymiseen. Pakko ei ole muuta kuin kuolla, sanoi mummu. Kuole tai taistele (maski kasvoillasi, haarniska, pettäjän naamio…) meitä ohjeistettiin.
Talvi oli luminen: lykkäsin kottikärryllä klapeja pirttiin ja sovittelin uuninpelliltä tulen kitaan. Lämmön piti, hirsitalo sentään. Ja minä kirjoitin ja kirjoitin; kauppakassimies latasi ovensuupenkille kerran viikossa monta pahvilaatikollista tavaraa; ikkunoiden takana jyräsi naapurinmies lumia sivuun.
Kello 22 katselin televisiosta Kovan lain, lusikoin jogurtin ja eikun jatkamaan tekstintekoa. Kello 2.22 pesin hampaani ja kävelin makuuhuoneeseen. Nukuin, ennen kuin ehdin vetää peittoa korviin.
Rupesin näkemään unia. Ainahan minä unia olen katsellut, jännittäviä, kirkasvärisiä unia. Uniin käveli vanha tuttu. Ja sitten toinen ja kolmaskin. Minulla oli kirkasvalona edessäni avaruus, lunta ja tulta, ja tutuiksi käyvät miehet. Mutta kenet minä valitsen? Valitkoon etäännytetty ”minä” seuransa.
Koska elin ja kirjoitin vapaassa pudotuksessa, yllätin itseni ja seurueeni päivittäin.
Lukuromaanihan tästä on sukeutumassa? Vai?
Jotain mystismaagista kuitenkin? Mitä niitä nyt onkaan luokitteluja: Jännitystarina, rakkauskertomus, puhdas intohimodraama keskellä jänkämaisemaa? Faktafiktiota historiansaatossa? Autofiktiota? No jaa, kaikesta tekemästäni jää jäljelle – minä; mutta pakkoko sitä minää on nimetä? Minäkertoja, nimetön, kirkoton ja karjaton, jonka mieli paloi toisen samanlaisen perään.
Matka toisenlaisuuteen. Matka itseen. Monen ihmisen matka, kun on pakko.
”Eletään 1960-luvun loppuvuosia. Vastavalmistunut naisopettaja pakenee hankalaa elämäntilannettaan pohjoiseen ja päätyy Saamen lasten asuntolakouluun kansankynttiläksi.”
Lapissa hän (”minä”) huomaa muuttaneensa maailmaan, jossa on kaikki toisin kuin hänen etelän ruusutapettikodissaan.
Etelän naisen ja kolttamiehen rakkaustarinassa kohtaavat monenlaiset maailmat, unet ja uskomukset, näyt ja näkemykset, mystiikka ja arjen realismi. Väkivaltakin. Yksityisesti koettu väkivalta peilautuu vasten kokonaisen heimon kärsimää väkivaltaa.
”Erämaat, louhikot, vedet, Manan väeksi edeltä muuttaneet tai Ylhäisiin kadonneet kertovat saamelaisten tarinoita siitä, miltä vuosisatoja on tuntunut elää pakolaisena omalla maalla.”
- Mikset kirjoita omaa elämäkertaasi? Siinä olisi tarpeeksi käänteitä”, kysyi sisareni, kaksossyndroomani.
- Mutta kirjoitanhan minä, vastasin.
Tosin loppu yllätti minutkin. Tai eihän romaanin käänteitä loppuun asti ole vielä eletty. Monet salaisuudet ovat repimättä auki.
Ja kädenlämpöinen erotiikka.
Luulenpa että aika moni meistä jotka kirjoittavat tunnistavat tuon tilanteen: pandemia ja pakollinen eristäytyminen, sosiaaliset kontaktit melkein nollilla, opimme tekemään videotervehdyksiä, lastenlapsien halaamisen sijasta, sanomaan päivää kyynärpäällä, pitämään välimatkaa vähintäin kaksi metriä toiseen (mieluimmen neljä, ihan varmuuden vuoksi), pukemaan naamiot, huput ja aurinkolasit, jos oli pakko mennä jonnekin. Maantierosvoiksi, avaruusolioiksi, keskiajan hunnutetuiksi luostarien asukkaiksi.
Monta kirjaa, villasukkaa, pitsiliinaa tai taulua taisi saada päivänvalon ja monet oppivat uusia digitaitoja, tai sitten ei.
Kun tähän lisätään vielä kaikki ne arjen ongelmat, joissa on saanut kompuroida viime vuodet, suossa ollaan. Tai jängällä minun tapauksessani. Katselin touko-kesäkuun kalenteriani äsken. Uskomaton kiire ja hoppu, vähintään työnjohtajana, päällepäsmärinä tuttujen jallittajana pakollisissa töissä. Ja välillä miellyttäviä asioita teatterilla, hammaslääkärissä, koneiden korjaajia jahtaamassa.
Kesäkuussa syntyi seuraava tyttövauva, pari sukulaista tarvitsi kiireellistä lääkärinapua, kylässä kävi kissoja ja koiria huoltajineen (ja minä tilasin servöösit ja mietin majoitukset). Susi kääntyili pellolla ja tienpäässä ikkunani alla. Joo, susi susi! Ja taas hml-keskuksessa – siskoni oli ”tukihenkilönä” puheliaampana ammatti-ihmisenä mukana. Puutalkoot tuli tehdyksi.
Vaikuttavin oli kesäkuinen ukonilma, joka aiheutti Saaren laidan asukkaille pitkälliset korjaustyöt. Nyt kolme viikkoa kulunut ja edelleen löytyy ukonilman vaurioita. Tietokoneen keskusyksikkö kutakuinkin toimii, uusi sentään piti ostaa. Muista koneista yksi toimii, toinen ei. Mutta pääsin voittajaksi!
Ja muutaman päivän päästä tulee jatsien ajaksi etävieraita kaupunkiasunnon sekasotkuun. Paras: Vanha Heila ajeluttaa itsensä meille ensi viikolla. Tarjottava pitää tilata jostain. Hänet sentään mainitsen tärkeänä romaanihenkilönä tässä uudessa romaanissa. Yllätys kaikille!
PM Vega-Brandt: PALJON ONNEA SINULLEKIN! Taas ilmestynyt uusi kirja ja kemuilet Suomessa, muistaakseni Jämsässä. Eli aika kaukana näin Länsilaidan ihmisen kartalta katsottuna.
Liisa, Valkohaikara ilmestyi jo lokakuussa, mutta en ole vielä ehtinyt tulla Suomeen sitä markkinoimaan. Joten ei julkkareita tulossa, ennen syksyä ainakaan, mutta pari kirjastovierailua ensin Jämsässä, sitten seuraavana päivänä Kolhossa, Mänttä-Vilppulassa. Uusin kirjani on vielä loppusilausta vailla, puuttu pari viimeistä lukua, mutta siinä ollaan taas koluttu Amazonin sademetsä, pari kaupunkia Kolumbiassa ja juuri ollaan tulossa Lapista, Lemmenjoelta, Tenojoen sillalta ja Lofoteilta Daljoen laakson kautta takaisin etelään.
Kutkuttava tilanne toi entinen heila, mun kouluajan suuri rakkaus tulee myös kaikille mun kirjatreffeille, mutta onneksi mulla on kohtalaisen tuore aviomies tukenani, niin ei tule mitään kiusausta.
Olen nyt lukenut parikymmentä sivua Pakkomuuttoa ja tykkään vauhdikkaasta tyylistäsi kirjoittaa. Välillä tarvin kyllä tsekata noita Lapinmaan sanoja mitä ne oikein siis tarkoittaa.
Lapinmaan sanoista puheenollen. Innoissani rupesin opiskelemaan Lapin kieliäkin. Pohjoissaame on se puhuttu peruskieli, kolttaakin yrittelin sisäistää. Mutta helpommin suunniteltu kuin tehty, vaikka opiskeluaikoina suomen sukukielet oli pakko opiskella ja tenttiä. Mutta voi, nuo kolttasaamen pehmennys(?)merkit! PS Vanhoihin Heiloihin kannattaa aina pitää suhteita yllä. Tosin ryppyisiä naamoja katsellessa tulee ylimääräisen vanha olo. 😉
Joskus taisi olla puhettakin, että olen kuin olen minäkin Amazonin virtaa seilannut ja poikennut long house -kyliin. Mutta siinä sitä on jokea seilattavaksi vaikka vuosiksi. Juuri Kolumbiassa en ole käynyt, kai. Mutta en muista Jämsässäkään käyneeni. 😉 Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee kuuntelemaan esittelyäsi. Miljööhän teoksissasi on kyllä kiinnostava, kiinnostavampi kuin useiden suomenkielistenkin ulkomaiden miljööt (varsinkin dekkareissa).