Marraskuinen torstaiaamu oli samanlainen kuin aiemmatkin, kylmä, pilvinen ja harmaa. Maa oli kokonaan valkoinen. Sodan alkamista oli pelätty, mutta toisaalta ei uskottu sen syttyvän. Opettaja puhui sodasta tunnilla ja aina kun hän mainitsi sanan ryssä, kääntyi luokassa katse minuun ja pariin muuhun pakolaisperheen lapseen. Äiti ja isäkin olivat puhuneet sodanuhasta ja aamu-uutisista kuultiin, että se oli tapahtunut. Rintama oli kuitenkin kaukana, emmekä me uskoneet meillä olevan hätää.
Sitä koulupäivää olin odottanut enemmän kuin yhtäkään aikaisemmin. Pääsin luokan kanssa elokuvateatteri Bio-Rox:iin katsomaan Seitsemän veljeksen koululaisnäytäntöä. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin oikeisiin elokuviin. Sali oli täynnä koululaisia ja tasainen puheensorina kuului ympärillä, kunnes valot himmenivät. Sali hiljeni. Sitten valkokangas lehahti kirkkaaksi ja mustia pisteitä ja viivoja, liukui ylhäältä alaspäin. Lopulta odotus päättyi ja valkokankaalle piirtyi kesäinen maalaiskylä. Oli lumoavaa nähdä liikkuvat hahmot seinällä, ja ne puhuivatkin. Sitä ihmettä on nykyihmisen mahdoton ymmärtää, kun meidän elämämme on täynnä liikkuvaa kuvaa. Silloin kuvat olivat enimmäkseen pysähtyneitä. Olimmehan toki nähneet näytelmiä jonkin verran, mutta kuunnelmat olivat olleet tärkein huvimme.
Elokuvan jännittävin kohtaus oli, kun veljesten sauna paloi. Se nostatti ihokarvat pystyyn. Samaan aikaan alkoivat sireenit soida. Ääni vihloi korvia. Olimme tottuneet hälytyksin, sillä harjoitushälytyksiä oli tullut lähes päivittäin. Silti se tuntui epätodelliselta. Hiljalleen meille valkeni, että tosi oli kyseessä. Ensin salissa syntyi valtava sekaannus. Vain muutama himmeä lamppu paloi seinillä. Melkein kaikki pelkäsivät, eikä kukaan tiennyt mihin pitäisi mennä. Jotkut vilkkaimmat pojat ryntäsivät ulos katsomaan lentokoneita, mutta eivät nähneet mitään.
Sitten opettajat saivat ryhmän rauhoittumaan ja ohjasivat meidät viereiseen puutaloon. Koskenkorvan pyöräkorjaamon kellari oli tehty pommisuojaksi. Siellä oli pimeää ja ahdasta. Meidän lisäksemme suojassa oli lähistön ihmisiä. Vierustoverini Anja itki, sillä hänen isänsä oli lähtenyt rintamalle ja hän pelkäsi tämän puolesta. Olimme kaikki järkyttyneitä, ainakin me tytöt ja itkimme hänen kohtaloaan. Samalla itkimme myös omaa surkeaa tilannetta ja pelkoamme. En tiedä kuinka kauan siellä pommisuojassa viivyimme, mutta aika tuntui pitkältä. Pommit eivät kuitenkaan alkaneet rytistä.
Kun hälytys oli ohi, käskivät opettajat meidät palaamaan kiireesti koteihimme. Minäkin yritin pitää kiirettä, mutta olin aina ollut huono kävelemään. Pyysin toisia odottamaan, mutta he olivat myös peloissaan ja kävelivät nopeammin kuin minä. Yritin juosta muiden perään, mutta kompuroin omiin jalkoihini. Huusin heille, mutta kukaan ei kai kuullut minua.  Molemmin puolin tietä aukesivat valkeat pellot ja taivaanrannalla näkyi savua, kun taapersin yksin lumisella tiellä. Välillä minun oli pakko istua tien viereen. Itkin peloissani. Pelkäsin sitäkin, että voisi tulla uusi hälytys enkä tiennyt mihin olisin voinut päästä suojaan. En tiennyt sitäkään mitä kotona oli käynyt. En muista, miten pääsin viimein kotiin, mutta sen yksinäisen pelon tunteen ja valkoisen maiseman muistan nytkin väkevänä.
Ihmettelen, etteivät opettajat huomanneet. Hehän tulivat samaan suuntaan, koska asuivat koululla. Ehkä heillä oli huoli omista asioistaan. Kotiin tultuani äiti oli vihainen siitä, että minut oli jätetty yksin, eikä kukaan huolehtinut. Jälkeenpäin opettaja kertoi, että sinä päivänä oli pommituksissa kuollut kaksi kotkalaista, yksi mies ja vuoden ikäinen poika.
Talvisodan alkupuolella evakuoitiin kaupungista lapsiperheitä. Äidin siskot Hilda Kalliokoskelta ja Inkeri Kotkasta muuttivat lapsineen meille. Hildalla oli kaksi lasta, Inkerillä kolme. Nuorin, Ritva oli syntynyt sodan alussa.
Meillä oli silloin vain yksi huone ja siinä me sitten asuimme kaikki yksitoista henkeä. Sisarusten kesken oli kaiken aikaa pientä kahnausta. Meidän pienessä saunassamme naiset pesivät pyykin ja talvella loppui vesi kaivosta. Äiti napisi siitäkin, kun jouduimme kärräämään sitä Pykäläiseltä. Meidän isämme palkka meni ruokaan eikä tahtonut riittääkään, kun meitä oli niin paljon. En tiedä, miten ne raha-asiat hoituivat, mutta äiti kuitenkin aina valitti asiaa meille.
Kirkkoherra käveli usein ohi, kun hän kävi jakamassa suruviestejä. Tammikuun lopussa näimme hänen kääntyvän pihatiellemme. Inkeri ja Hilda valahtivat kalpeiksi. Heillä oli kummallakin mies rintamalla. Äiti oli menossa avaamaan, mutta Hilda ehätti ensin. Kirkkoherra katsoi häntä osanottavasti.
— Oletteko Arvo Tervosen omaisia.
Inkeri otti tukea seinästä, mutta valahti lattialle. Hilda ei osannut sanoa hetkeen mitään, pudisti vain päätään.
— Sitten varmaan hän, sanoi kirkkoherra ja kääntyi Idan puoleen.
Inkeri katsoi tyhjin silmin eteensä. Hänen sisarensa auttoivat hänet jaloilleen.
— Ei, henkäisi Inkeri. Ei Arvo.
Äiti kiidätti Iinkerille vesilasin. Kirkkoherra odotteli tämän toipumista. Kun Inkeri seisoi taas omilla jaloillaan, kirkkoherra aloitti.
— Raskas velvollisuuteni on ilmoittaa, että Teidän miehenne Arvo Valio Tervonen on uhrannut isänmaallemme kalleimpansa kahdeskymmenes ensimmäinen tammikuuta Valkjärvellä.
Ida nyyhkäisi. Hiljaisuus täytti huoneen. Kaikki katsoivat toisiaan.
— Sama suru, joka on nyt kohdannut Teitä, on tullut niin monen muunkin kodin osaksi näinä päivinä, jatkoi kirkkoherra. — Uhri on raskas, tunnemme sen kaikki sydämessämme. Tällaisenakin hetkenä on lohdullista tietää, että meillä on elävä jälleennäkemisen toivo.
Sanat menivät ohi. Hän kysyi lopuksi voisiko hän tehdä mitään meidän puolestamme. Inkeri pudisti päätään.
— Pyydän lausua syvän osanottoni raskaaseen suruunne, sanoi kirkkoherra jatkaessaan eteenpäin.
Hän jätti meille kenttäpapin lähettämän kirjeen ja ikävän. Muuta emme siitä päivästä muista.
