Nyt se lehahti kaiken maailman tuuliin – puin ylleni kolttavaimon puvun. Lensin ja uneksin. 

Tapausseloste

En tiennyt mihin ryhdyin.

Aika monelle kävi samalla tavalla vuonna 2020. Tulevaisuus oli hämärän peitossa. Päiviin tuli monenlaista epävarmuutta. Ihmiset sekoilivat salaliittoteorioissaan. Huhut kiersivät.

Sitä eli kuin Camus’n RUTON kaupungissa – elämänpiiri pieneni, näkymät himmenivät. Jotain tärkeätä tapahtui, joten jonkun oli kerrottava siitä.

Kesä 2019 oli kallioillani kuuma, lämpimiä päiviä riitti likelle joulua. Jäätiin maalle, umpeuduttiin muutaman savun kylään. Tietotekniikka mainitsi päivittäin epämääräisestä uhasta, pandemiaa toistettiin yhä useammin. Ensimmäiset vakavasti otettavat tiedot uudesta maailmanlaajuisesta epidemiasta todentuivat tuttujen hyväkuntoisten nuorehkojen ihmisten sairastumisiin, perhekuntien eristämiseen, omien sukulaisten pukeutumiseen avaruuspukuihin työpaikoillaan.

Pandemia… kyllä minä tiesin mistä suurin piirtein oli kyse. Olin sairastanut pandemian, ”aasialaisen”, jo koululaisena. Viikon jouduin olemaan sairaalassakin, yksityiskohtia en juuri muista, tunnelman ja jälkiolon kyllä.

Televisioon ilmestyivät ilta illan jälkeen samat puhujat: Mika Salminen ja muut totiset saarnamiehet ja ohjeistajat. Istuin tuvan kiikkustoolissa kuin kirkossa ja katselin korkealla katonrajassa olevaa Seipäjärven erakkotaiteilija Toivo Pekkalan alttaritaulun kokoista maalausta. Totuttelin uudenlaiseen elämään. Minusta tuli ”citymaalainen”, joka toimitti kaikki asiansa koneitse. Kauppakassi taksitoimituksena, pankkiasiat pöytäkoneelta, naapurit … Mitkä naapurit? Ne, jotka ajoivat auton mentävät tiet rapuilleni asti. Kaukaa joen takaa näkyi muiden asumusten valoja.

Eristysajasta oli tuleva pitkä. Kuinkas nyt suu pantaisiin? Liiterit olivat täynnä klapeja, valokuitukaapelit oli vuosia sitten asennettu, koneistus oli kohdillaan. En ole koskaan ollut hanakka ruuanlaittoon enkä osaa langasta silmukkaakaan väkertää. Villasukkia on perintönä kaapit täynnä.

Pitkästyin.

Tunsin olevani loukussa, tunsin olevani tulessa. Pakollisten toisenlaisten toimien jälkeen palailin vuosien jälkeen hiljalleen entisille jalanjäljilleni.

Olen aina ollut se ihminen, joka kerran päivässä keksii uudelleen pyörän eikä hommiin ryhdyttyään jätä kiveä kiven päälle ja kun ruppee niin reppee. Osaan lukea ja kirjoittaa! Jess – siinä se oli. Oli pakko palata juurilleen.

Kirjoitin öisin – yö on aikaani – kuin liekeissä minä kirjoitin. Kuin riivattu pistelin tavuja sanoiksi, sanoja pinoon. Ehkä en ensimmäisinä viikkoina tiennyt, mihin olin ryhtynyt, mihin pyrin. Päämääräni oli vain yksi: pakollisten hiljaisten vuosien jälkeen imaisin sanoja itseeni ja oksensin ne koneen syövereihin.

Fiuu. Jonakin aamuna olin kadottanut 40 sivua introa taivaan tuuliin. Pilveen tekstini ei ollut livahtanut. Tekniikkamies tutki perinpohjaisesti. Katoaminen, mystinen katoaminen. Ulkona oli silloin lumimyrsky. Pakko kuitenkin jatkaa, latu oli piilossa, mutta vimma entinen. Elämisen piiri oli pienentynyt vielä lisää: ihmisiä kehotettiin, suorastaan pakotettiin eristäytymään…

Hetkinen… uhanalaista pakotettiin, jo kerran muuttamaan joutunutta pakotettiin … pakkomuuttoa tulenliekkinä kerran … Mikä tahansa eristäytyminen vertautuu toisenlaiseen pakkoeristymiseen. Pakko ei ole muuta kuin kuolla, sanoi mummu. Kuole tai taistele (maski kasvoillasi, haarniska, pettäjän naamio…) meitä ohjeistettiin.

Talvi oli luminen: lykkäsin kottikärryllä klapeja pirttiin ja sovittelin uuninpelliltä tulen kitaan. Lämmön piti, hirsitalo sentään. Ja minä kirjoitin ja kirjoitin; kauppakassimies latasi ovensuupenkille kerran viikossa monta pahvilaatikollista tavaraa; ikkunoiden takana jyräsi naapurinmies lumia sivuun.

Kello 22 katselin televisiosta Kovan lain, lusikoin jogurtin ja eikun jatkamaan tekstintekoa. Kello 2.22 pesin hampaani ja kävelin makuuhuoneeseen. Nukuin, ennen kuin ehdin vetää peittoa korviin.

Rupesin näkemään unia. Ainahan minä unia olen katsellut, jännittäviä, kirkasvärisiä unia. Uniin käveli vanha tuttu. Ja sitten toinen ja kolmaskin. Minulla oli kirkasvalona edessäni avaruus, lunta ja tulta, ja tutuiksi käyvät miehet. Mutta kenet minä valitsen? Valitkoon etäännytetty ”minä” seuransa.

Koska elin ja kirjoitin vapaassa pudotuksessa, yllätin itseni ja seurueeni päivittäin.

Lukuromaanihan tästä on sukeutumassa? Vai?

Jotain mystismaagista kuitenkin? Mitä niitä nyt onkaan luokitteluja: Jännitystarina, rakkauskertomus, puhdas intohimodraama keskellä jänkämaisemaa? Faktafiktiota historiansaatossa? Autofiktiota? No jaa, kaikesta tekemästäni jää jäljelle – minä; mutta pakkoko sitä minää on nimetä? Minäkertoja, nimetön, kirkoton ja karjaton, jonka mieli paloi toisen samanlaisen perään.

Matka toisenlaisuuteen. Matka itseen. Monen ihmisen matka, kun on pakko.

”Eletään 1960-luvun loppuvuosia. Vastavalmistunut naisopettaja pakenee hankalaa elämäntilannettaan pohjoiseen ja päätyy Saamen lasten asuntolakouluun kansankynttiläksi.”

Lapissa hän (”minä”) huomaa muuttaneensa maailmaan, jossa on kaikki toisin kuin hänen etelän ruusutapettikodissaan.

Etelän naisen ja kolttamiehen rakkaustarinassa kohtaavat monenlaiset maailmat, unet ja uskomukset, näyt ja näkemykset, mystiikka ja arjen realismi. Väkivaltakin. Yksityisesti koettu väkivalta peilautuu vasten kokonaisen heimon kärsimää väkivaltaa.

”Erämaat, louhikot, vedet, Manan väeksi edeltä muuttaneet tai Ylhäisiin kadonneet kertovat saamelaisten tarinoita siitä, miltä vuosisatoja on tuntunut elää pakolaisena omalla maalla.”

• Mikset kirjoita omaa elämäkertaasi? Siinä olisi tarpeeksi käänteitä”, kysyi sisareni, kaksossyndroomani.
• Mutta kirjoitanhan minä, vastasin.

Tosin loppu yllätti minutkin. Tai eihän romaanin käänteitä loppuun asti ole vielä eletty. Monet salaisuudet ovat repimättä auki.

Ja kädenlämpöinen erotiikka.