Kun äiti päätti rakastaa
tätä poikaa
hän muotoili savesta
tämän kaksoisolennon.
Hän vaivasi siihen
auringon valon, sen hiuksiin.
– Loista, äiti sanoi, sillä nuoret
pojat liian nopeasti
lipuvat valosta pimeyteen.
Lopulta hän kuitenkin päätti
tutustuttaa pojan yöhön.
Hän näytti tälle varjot,
puiden, rakennusten,
suuren hiljaisen tulivuoren.
Äiti toivoi että poika osaisi nyt
rakastaa häntä takaisin.
Sitten hän peitti kuun,
sammutti yön ainoan lampun.
Estoitta äiti rakasti
pojan muotokuvaa,
omien käsiensä muovaamaa.
Hän odotti
Hän keittiössään odotti
Hän olohuoneessaan odotti
…
että poika rakastaisi häntä takaisin.
Mutta muotokuvat eivät rakasta;
ne muotoutuvat.
Äiti kuoli eikä poika
koskaan enää ilmestynyt
hänen vuoteensa ääreen.
Heräsi monenlaisia ajatuksia. Voi elää lähekkäin, kohtaamatta, ohittaen. läheltäkin. – Olin tällä viikolla Hlinnan taidemuseossa, jossa Maija Helasvuon puinen suuri veistos Äiti ja poika pysäytti. He muodostivat kuin suuren nojatuoli yhdessä, lähekkäin, jähmettyneinä, hiljaisina, varmaan katseet ei kohdanneet.- Mitenhän runosi jatkuu, vai loppuiko se jo?
Hieno. Vaikeata valita, minkä oven ensiksi aukaisisi. Miksihän sinusta näyttää, että tulossa on maagista realismia?
Runon äiti päätti rakastaa poikaansa – siis päätti ottaa tämän duunin olan takaa omakseen, tuli mitä tuli.
Äiti muotoilee pojan mieleisekseen, tekee varmuuskopionkin.
Äiti vaivasi ( hyvä verbi: vaivata taikinaa, savea, muotoilla omin käsin).
Äiti päätti sittenkin …
Äiti toivoi pojan rakkautta …
Äiti rakasti pojan muotokuvaa, jonka oli yrittänyt muovata mieleisekseen omin käsin.
Äiti odotti, että poika rakastaisi häntä takaisin kaiken sen vuoksi, mitä äiti oli tehnyt , siis tekojen ja ponnistelujen vuoksi. Äidit toivossa väkevät ja sinnikkäät leipojat ja takuulla takuut maksaen.
Sellaisia ne äidit – kai vai?
Riikka, kuuntele, mitä Kristiina Halkola laulaa (youtube Sinun lapsesi): Lapset tulevat sinun kauttasi, äiti. Mutta he itse luovat polkunsa. Edes unien, saati elämän mittaisten ponnistelujen jälkeenkään äidillä ei ole pääsyä lapsen maailmaan. Lapset ovat tulevaisuus, aina ikään kuin eri levellillä.
Siinä se, koko elämän kuva. Kyllä äiti ja poika ovat aina yhtä, erottamattomat. Jos ei muuten, niin ketjun lenkkeinä. Lihaa ja verta tai vaikka muotokuvana.
Näistä aineksistasi saa vaikka mitä. Ikuisaihe. Nyt tämä aihe on sinun kourissasi, ans kattoo, mihin suuntaan vaivaat tekstiäsi.
Kielesi on tarkkaa, täsmällistä ja haaroittuvaa, ei liian yksioikoista toteamusta. Kielesi haastaa lukijan.
Ehkä siitä ei tulekaan maagista realismia. Olin hahmotellut runoa romaanin prologiksi; romaanista on ehkä neljännes tai kolmannes kirjoitettuna, mutta purin sen sitten osiinsa, kun se alkoi tuntua liian epärealistiselta. Ehkä tuo runon poika pitää vain päästää vapaaksi ja katsoa, mihin hän pyrkii. Ehkä siitä ei tulekaan romaani, ehkä päädyn kokonaan takaisin runoon. Tyypin piti pelastaa maailma tai ainakin saari, palauttaa oikeudenmukaisuus, suojella luontoa, elää ilman kännyköitä, mutta hänen elämäänsä varjostaa karmea salaisuus, jonka hän muistaa väärin. Äidillä ja pojalla on aivan erilaiset muistikuvat tapahtuneesta, poika on kehitellyt itselleen rinnakkaistodellisuuden, jossa hän on viikinki. Eihän se oikeastaan olekaan maagista realismia, vaan harhaa. Paitsi se kohta loppukohtauksessa, jossa hevonen lentää. Mutta voi tietysti kysyä, lensikö se oikeasti. Ehkä se lensikin vain pojan lapsena lukeman kirjan sivulla.