Miten vihaankaan häntä. Kun katsonkin häneen päin, näen punaista. Miten hän keimailee. Miten hän pukeutuu vietelläkseen. Hänen pilkallinen naurunsa satuttaa. Olen hänelle pelkkää ilmaa. Hän on röyhkeä. Ottaa haluamansa muista piittaamatta. En voi katsella sivusta. Minun on pakko tehdä jotain. Vielä ei ole sen aika. Minä odotan. Valmistaudun.
Hilkka katseli uteliaana punatiilisenä kohoavaa Hämeen linnaa. Sen ympärillä oli sameavetinen vallihauta. Mukulakivet johdattivat mäelle linnan pihalle.
Rohkeutta tyttöseni, hän komensi itseään. Hän oli hakeutunut kesätöihin oppaaksi linnakierroksille. Nyt jännitti. Hilkka oikaisi ryhtiään ja käveli päättäväisesti sisälle. Sinne oli kerääntynyt pieni joukko nuoria.
“Tervetuloa Hämeen linnaan. Minä olen Rouva Karin. Opastan teidät alkuun. Saatte vetää kierroksia eri kielillä. Virolaistytöt hoitavat venäläiset. Te muut saatte puhua suomen lisäksi ruotsia, englantia, espanjaa, saksaa ja ranskaa. Löydätte tarvitsevanne tiedot näistä opasvihkosista. Seuratkaa minua. Aloitamme.”
Rouva Karin katseli innokkaan näköisiä tyttölapsia. Yksi erottui muista. Tummatukkainen Irina oli kerännyt ympärilleen ihailijakaartin.
“Kas, täällähän on uusia oppaita. Tervetuloa minunkin puolestani”, linnanvouti Olavi oli tullut paikalle. “Rouva Karin on ankara, olkaa kiltisti”, hän virnisti ja iski silmää. Taisi olla huumorimiehiä.
“Tytöt, tapaatte Olavin kierroksillanne. Hän vaihtaa muutaman sanan turistien kanssa. Se tuo mukavasti lisäväriä. Mutta nyt matkaan.”
Hilkka hämmästeli, miten ihmeessä virolaiset pystyivät kapuamaan portaita korkeissa koroissaan. Hänellä oli tennistossut.
Kierroksen päätteeksi Rouva Karin kehotti kaikkia käymään linnan puvustossa. “Saatte valita kaksikerroksiset pellavapuvut ja huivin peittämään hiukset. Jalkaan ei sitten lenkkareita eikä korkokenkiä, vaan keskiajan tyyliin sopivat punospohjaiset sandaalit. Nahkakengätkin käyvät, jos sattuu kylmä kesä. Nyt voitte mennä opettelemaan tekstit. Aloitamme huomenna kello kymmenen. Olkaa täsmällisiä.
Uusia tyttöjä. Sinisilmäisiä, muka viattomia. Kyllä minä niiden metkut tiedän. Niiaavat edessä, juonivat takana. Katselevat Olavia himoiten. Eikä tämä pane pahakseen. Kesästä tulee raskas. Jaksanko tätä kaikkea? Lasi punaviiniä rauhoittaa hermojani.
Linnakierroksista tuli pian rutiinia. Hilkka lakkasi jännittämästä, muistaako hän vuosiluvut oikein tai tekeekö joku vaikeita kysymyksiä. Hän rentoutui, kun ymmärsi, etteivät turistit olleet kiinnostuneita faktatiedoista. He etsivät linnaromantiikkaa ja kätkettyjä salaisuuksia.
“Kummitteleeko täällä?” Se oli tavallisin kysymys.
Opastytöt kehittelivät salaa Rouva Karinilta karmivia tarinoita turistien iloksi. Perimätieto kertoi, että linnan käytävillä voi kohdata Birger-jaarlin sisaren Synnöven haamun. Tarinan mukaan veli telkesi sisarensa tyrmään epäsäätyisen rakkauden vuoksi.
Tytöt tirskuivat, kun he keksivät kilvan, kuka Synnöven rakastettu oli ollut. Ei ainakaan jalosukuinen. Irina ehdotti vierailevaa ratsumiestä. Hänen sisarensa Gerda oli panimomestarin kannalla.
“Ajatelkaa nyt, tyttöparka on ikävissään ja lohduttautuu sahtipikarilla jos toisellakin”, hän perusteli.
Hilkka kuunteli hymy huulilla. “Minä arvelen, että hän oli köyhä kotiopettaja, joka hurmasi tytön oppineisuudellaan”.
”Tai vieraileva luutunsoittaja.”
“Minä tiedän, kerrotaan jokainen oma tarina. Turistit tuskin tulevat toista kertaa. Kaikki voivat hehkuttaa sydämen halusta”, Irina ehdotti.
“Pääsikö Synnöve koskaan tyrmästä? Gerda ihmetteli.
“Ei tietenkään, hän nääntyi sinne ja rupesi kummittelemaan. Kerrotaan, että hän näyttäytyy kalpeana kutsumattomana vieraana linnan tanssiaisissa. Iltaisin autiossa linnassa voi kuulla kaikuvia askelia.
“Tytöt, ruokatauko on ohi, takaisin töihin”, Rouva Karin komensi. Hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme. Oliko hän kuullut tyttöjen kujeet?
Hilkka keräsi ryhmän koululaisia ympärilleen ja ohjasi heidät kierrokselle. Kummitusjuttu oli tuoreessa muistissa. Koululaiset taputtivat, kun hän antoi tarinalle siivet.
Linnanvouti Olavi kuunteli hymy huulillaan kuninkaansalin oven suussa.
Apua, nyt minä saan potkut, kun puhun ohi käsikirjoituksen, Hilkka pelästyi.
Olavi vain nauroi. “Ole tyttö varovainen, ettei Rouva Karin kuule. Hänen huumorintajunsa ei taida riittää”, hän kiusoitteli.
Hilkka punastui. “Ethän kerro?”
“En tietenkään, pidän teidän tyttöjen puolta”, Olavi lupasi.
Kyllä hän pitikin. Erityisesti Irinan, jolla oli tapana nauraa liian kovaa ja puhua omiaan. Turistit pitivät iloisesta tytöstä. Rouva Karin katsoi vastahakoisesti läpi sormien tämän ilkikurisuutta.
Hilkkaa hän kiitti. “Olet ahkera ja tunnollinen. Hämeen keskiaikafestivaali alkaa viikon kuluttua. Oletko valmis tekemään pitkiä päiviä? Tänne on odotettavissa vieraita ruuhkaksi asti.”
Hilkka oli valmis, sillä hän tarvitsi syksyksi opiskelurahaa. Kuvataiteen ja historian opiskelu oli kiinnostavaa, mutta eläminen maksoi. Jokainen penni oli tarpeen. Hän oli löytänyt halvan vuokra-asunnon kaupungista.
“Kyllä vain ja voin tulla jatkossakin töihin, jos on tarvetta”, hän suunnitteli.
“Talvella täällä on hiljaista, mutta soitan kyllä, jos joku vakituisista oppaista sairastuu”, rouva Karin lupasi.
Elokuinen markkinaviikonloppu oli kuuma. Heinäkuu oli ollut sateinen, mutta nyt aurinko paistoi senkin edestä. Keskiaikapuvut olivat hiostavia. Linna aikaisemmin viileät salit huokuivat lämpöä, kun auringonpaiste oli kuumentanut tiilimuurit.
Hilkka katsoi kelloa. Hän oli aloittanut aamukymmeneltä ja nyt ilta oli pitkällä. Vielä yksi kierros ja hän pääsisi katsomaan markkinavilinää. Ystävätär Liisa oli luvannut tulla yökylään. Hilkka iloitsi etukäteen tapaamisesta pitkän tauon jälkeen.
He olivat olleet samalla taidehistorian kurssilla Helsingin yliopistossa. Taidehistorian laitos sijaitsi yliopiston vanhalla puolella Senaatintorin laidalla. Siellä tunsi toden totta olevansa osa historiaa. Liisa oli istuutunut Hilkan viereen kovalle puupenkille. Ystävyys oli alkanut kuiskuttelusta professorin selän takana. He olivat käyneet tenttikysymyksiä yhdessä läpi. Opiskelu oli sujunut hyvin. Liisa jatkoi estetiikan parissa. Hilkalla oli historian kurssi meneillään. Siksi tämä kesätyö tuntui mielekkäältä.
Irina rupatteli linnanvouti Olavin kanssa, vaikka hänen kierroksensa olisi pitänyt jo alkaa. Hilkka kuuli, miten he sopivat tapaamisen olutteltassa. Oliko heidän välillään jotain?
Hilkka tiesi, että Olavi oli naimisissa ja hänen Aino rouvansa työskenteli linnan leivintuvassa. Siellä valmisteltiin parhaillaan yöpitoja. Ei asia hänelle kuulunut, mutta jotain outoa oli ilmassa.
Myös rouva Karin tähyili otsa rypyssä Irinan ja Olavin suuntaan. Hänen katseensa oli kylmä.
Hilkka kääntyi kannoillaan, kokosi ryhmänsä ja lähti taakseen katsomatta kierrokselle.
Viileä iltatuuli puhalsi mukavasti, kun hän pääsi vapaalle. Liisa odotteli tavernassa oluttuoppi kädessä. Tytöt halasivat ja molemmat puhuivat yhtä aikaa. Taustalla soi jouhikko. Vartaassa kypsyi porsas ja myyjät annostelivat puulautasille lanttukuutioita ja hapankaalia.
“Oudot on tarjottavat, mutta minulle kyllä maistuu”, Liisa huokasi ja söi hyvällä halulla possunpaistia.
“Minä taidan hakea tuolta kojusta vastapaistetun vohvelin ja mansikkahilloa”, Hilkka herkkusuu suunnitteli.
Kulkiessaan pöytärivin päähän hän huomasi, että Irina ja Olavi istuivat vastatusten olutmukit edessään. Heidän ilmeensä olivat vakavat.
Ei siinä tainnutkaan olla lemmestä kysymys vaan jostain muusta, Hilkka arveli. Hän näki, miten Olavi antoi tytölle kirjekuoren ja poistui. Irina piilotti sen taskuunsa. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ei huomannut Hilkkaa.
Tapaus unohtui saman tien, kun Hilkka ja Liisa lähtivät katsomaan torikojujen tarjontaa. Esillä oli onnenkiviä ja käsin tehtyjä koruja. Oli puisia miekkoja ja liehuvahelmaisia mekkoja.
“Liisa, tuolla on ennustajaeukko. Mennäänkö kuuntelemaan, mitä kohtalolla on meille tarjolla?” Hilkka kysyi.
Liisa innostui. “En ole koskaan käynyt ennustajalla, mutta voisin kokeilla”.
“Kauniit neidot, lupaan vain hyviä ennustuksia”, Mama Maddalena hymyili.
“Onko se pelottavaa?” Liisa kysyi katsellessaan Maman korttipakkaa, himmeästi palavaa lyhtyä ja kimaltavaa kristallipalloa pöydällä.
“Ei ole, minä kerron mitä kortit merkitsevät, sinä tulkitset ne itse oman elämäntilanteesi mukaan”, Mama selitti. “Katso, tässä pakassa on 78 korttia ja ne ovat kaikki erilaisia. Jokainen saa omanlaisensa tulkinnan. Nosta nyt kolme korttia. Nosta vasemmalla eli sydämenpuoleisella kädellä.”
Liisaa jännitti. Mihin hän oli ryhtymässä? Entä jos kortit kertoisivat jotain ikävää. Nyt ei voinut enää perääntyäkään.
“Menneisyys Huoli“. Liisa nyökkäsi, kyllä vain. Oli ollut rahahuolia ja vähän huolia myös vanhempien kanssa.
“Ne ovat nyt takanapäin. Kas tässä, nykyisyys Mielihyvä. Näen, että sinulla on sydänystävä mukana. Nauttikaa toistenne seurasta ja muistakaa, elämästä saa ja pitää nauttia.
Nyt vielä se kolmas kortti Maljojen prinssi. Katso, kotka vetää alastoman prinssin vaunuja. Ne vierivät tunteiden meren yli. Uskalla toteuttaa seksuaaliset toiveesi. Se tekee sinusta vahvan.”
Liisa punastui mielihyvästä.
”Kiitos Mama, muistan sanasi.”
“Sinun vuorosi ystävätär.”
Hilkkaakin jännitti. Ei hän kortteihin uskonut, mutta ne antoivat ajattelemisen aihetta.
“Menneisyys Lanttien kuningatar. Olet ylittänyt autiomaan ja päässyt perille voittajana. Nykyisyys Maljojen kolmonen Runsaus. Se tarkoittaa elämän hyvistä asioista nauttimaista. Tulevaisuus Varovaisuus. Kortit kehottavat pitämään jalat maassa, etkä saa olla liian sinisilmäinen ja luottavainen. Elämässä kohtaa vaaroja. Mutta nyt tytöt, viettäkää iloinen viikonloppu täällä festivaalilla.
Mama heilautti kättään tyttöjen perään. Hän oli oppinut lukemaan vieraiden kasvoilta, miten tulkinta piti paikkansa. Näytti siltä, että tytöillä oli asiat hyvin, mutta varovaisuus oli toden totta paikallaan. Markkinoilla liikkui outoa väkeä.
“Liisa, olen koko huomisen festivaalipäivän töissä. Keksitkö itsellesi ajankulua?” Hilkka kysyi illalla, kun tytöt istuivat hänen pienellä parvekkeellaan ja joivat punaviiniä.
“Saanko tulla mukaan kierroksellesi?”
“Totta kai, lähdetään aamulla yhtä matkaa”.
“Katselen sen jälkeen markkinoita ja lähden iltajunalla kotiin. Tulethan käymään luonani Helsingissä?”
“Kun tämä rumba on ohi, tulen varmasti”, Hilkka lupasi.
“Olipa linnanvouti komea ja hauska”, Liisa kuiskutti, kun Hilkan kierros oli ohi. “Sinä puhuit hyvin, paitsi se kummitusjuttu oli kyllä aika karmiva”.
“Turistit tykkää, mitä hurjempi juttu, sen parempi”, Hilkka kuittasi.
“Kuka tuo kaunis tumma tyttö on?” Liisa kysyi katsellessaan, miten Irina nauratti yleisöään.
“Virolainen, niitä on täällä enemmänkin. Irina saa aina runsaasti tippiä toisin kuin me muut. Jotkut ovat hänelle kateellisia. En minä”, Hilkka kiirehti lisäämään.
“Tiedätkö, minusta näyttää, että hän on raskaana. Katso, miten hänen rintansa ovat pulleat ja vatsa pyöreä esiliinan alla.”
Hilkka hämmästyi. Hän ei ollut huomannut mitään. Mutta todellakin, Irina näytti tavallista rehevämmältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä pohtimaan uutista, sillä seuraava kierros oli alkamassa. Hän hyvästeli nopeasti Liisan ja siirtyi ryhmän luokse.
Rouva Karin loi nopean katseen Irinan suuntaan. Oliko hänkin huomannut jotain?
Hilkka istahti illalla tavernaan. Teki mieli pohtia yllättävää käännettä jonkun kanssa. Irinan sisko Gerda tarjoili pöytiin. Hän tunnisti Hilkan ja kysyi, voiko hän tuoda tälle jotain.
“Mukillinen simaa, kiitos”, Hilkka tilasi, vaikka olisi voinut hyvin mennä hakemaan juoman baaritiskiltä.
“Tulee tuota pikaa”, Gerda hymyili. “Voinko istahtaa hetkeksi seuraasi, minulla on tauko”, hän kysyi tuodessaan juoman.
“Kaipasinkin jo juttuseuraa”, Hilkka myönsi. “Kuule, olen vain utelias, mutta odottaako sisaresi vauvaa?”
Gerda kalpeni. “Näkyykö se jo? Arveltiin, että selvitään täältä markkinoilta niin, ettei kukaan huomaa.”
“Kuka on isä?”
Gerda laittoi sormen huulilleen. “Älä puhu niin kovaa. Se on salaisuus. Minulla on aavistus, mutta Irina ei suostu kertomaan.”
“Hei, mitä juttuja teillä on meneillään?” Irina tuli yllättäen paikalle uteliaan näköisenä.
“Ei mitään, minun pitää mennä”, Gerda kiiruhti pois.
Hilkkakin teki lähtöä. “Nähdään aamulla”, hän sanoi ja pakeni.
Markkinoiden viimeinen päivä oli aurinkoinen. Kävijöitä oli paljon. Vieraat seurasivat turnajaisia ja jousiammuntakisaa. Torikojuissa kävi kuhina. Mama Maddalenan telttaan oli jono. Sana hyvistä ennustuksista oli kiirinyt.
Hämeen linnassa opastytöillä riitti kiirettä. Kesken viimeisen kierroksen linnanpihalta kuului huuto.
Vieraat ryntäsivät paikalle. Pihalla makasi oranssipukuinen opastyttö musta tukka levällään. Otsasta valui veri.
Linnan turvapäällikkö riensi paikalle ja hätisti uteliaat paikalta. Ambulanssin pillit soivat. Mitään ei ollut tehtävissä. Nuori kaunis Irina oli kuollut. Oliko hän horjahtanut linnaa kiertävältä parvelta? Vai hypännyt itse? Vai oliko joku työntänyt hänet? Irinan kierros oli ollut jo ohi. Mitä oli tapahtunut?
Turvapäällikkö, rouva Karin ja linnanvouti Olavi olivat ihmeissään. Mitään tällaista ei ollut ennen tapahtunut. Oliko Irinalla vihamiehiä?
Sitä kysyivät tapausta tutkimaan tulleet poliisitkin. Opastyttöjä kuulusteltiin. Oliko kukaan huomannut mitään epäilyttävää?
Hilkka mietti, pitäisikö hänen kertoa Irinan raskaudesta. Juttu ei hänelle kuulunut, mutta olisiko siinä tapauksen avain? Hän paljasti, että Gerda-siskolta kannattaisi kysellä.
Huhut kulkivat. Kyllä, Irina oli ollut raskaana, mutta kukaan ei tiennyt kuka oli isä. Ei Gerdakaan.
Rouva Karin näytti kauhistuneelta, linnanvouti tuskaiselta. Olisiko se sittenkin ollut itsemurha? Hilkka ei siihen uskonut. Irina oli ollut elämänmyönteinen. Hilkka muisti kirjekuoren? Pitäisikö hänen kertoa siitä poliiseille.
“En tiedä mistä puhut”, Olavi vastasi, kun Hilkka uskaltautui kysymään häneltä.
Hilkka hämmästyi. Tässä oli jotain outoa. Rouva Karinin puoleen hän ei halunnut kääntyä. Tämä oli kovasti jyrkkä puheissaan. Kulki nytkin sen näköisenä, että hänelle on tehty vääryyttä, kun yksi tytöistä oli poissa riveistä.
Se oli vahinko. Ihan totta se oli vahinko. En minä ole murhaaja. Ihan vähän vaan työnsin. Tyttö kurkotti kaiteen yli. En halunnut uskoa, että hän odottaa vauvaa. Se on niin väärin. Tiesin, että he olivat yrittäneet jo vuosia lasta. Sitten joku virolainen tytönletukka tulee paksuksi. Minulle olisi riittänyt osani toisena naisena. Mutta kolmanneksi en suostu. En. Nyt lasillinen punaviiniä. Tai koko pullollinen. Haluan unohtaa. Hermoni ovat riekaleina. Eikä O ole minua näkevinään. Aavistaako hän jotain?
Keskiaikafestivaali oli päättyneet surullisissa ja epätietoisissa tunnelmissa. Linnan puisto oli autio. Turistit olivat kaikonneet ja linnassa valmistauduttiin hiljaiseen syksyyn.
Hilkka palautti keskiaika-asunsa. Hän soitti Liisalle. “Tarvitsen nyt vähän välimatkaa. Sopiiko ensi viikonloppu? Tulen käymään.”
“Kerro kaikki”. Liisa nojautui odottavan näköisenä sohvan nurkkaan. “Se tyttö oli liian innokas. Epäilen, että hänellä ei ollut puhtaat paperit. Olisi kiinnostavaa tietää enemmän”.
“Poliisit eivät ole saaneet mitään selville. Luulen, että he painavat tämän villaisella. Itsemurha, se on helppo ratkaisu kaikille. Ainoa, jolla on joku aavistus, on Gerda. Mitä jos tehtäisiin pieni risteilymatka Tallinnaan? Minulla on puhelinnumero.”
Liisa oli heti valmis. Syksy oli harvinaisen kaunis. Meri oli tyyni. Tytöt istuivat laivan kannella ja nauttivat auringon kimalluksesta.
“Gerda lupasi tulla satamaan vastaan. Mennään yhdessä lounaalle ja jutellaan”, Hilkka suunnitteli.
“Tämä metsäsienikastike on kuin mummon tekemää”, Liisa kiitteli, kun kolmikko istui vanhan kaupungin torin laidalla. “Miten sinä Gerda olet jaksanut?”
“Vaikeaa se on. En voi vieläkään uskoa, että Irina on kuollut.”
Gerdan silmät olivat kosteat.
“Kerro, mitä tiedät lapsen isästä”.
“Irina kävi keväällä risteilyllä. Hän kertoi tavanneensa siellä suomalaisia miehiä. He olivat tyky-matkalla, tarjosivat cocktaileja ja juttelivat mukavia. Yksi oli ehdottanut, että Irina tulisi kesällä Hämeen linnaan oppaaksi. En tiedä nimeä, mutta pengoin Irinan huonetta ja löysin päiväkirjan. Sisko kirjoittaa, että O oli hurmaava. Tanssi hyvin ja oli hellä rakastaja. Siis varma isäkandidaatti.”
Hilkka ja Liisa vaihtoivat katseen. Linnanvouti Olavi? Niin sen täytyi olla. Jos lapsi oli hänen, siitä olisi syntynyt skandaali. Mitä sanoisi vaimo, mitä sanoisi rouva Karin? Miehen ura olisi mennyttä. Mutta oliko hän murhaaja? Sitä Hilkka ei voinut kuvitella. Oliko Irina kiristänyt häntä? Se oli luultavaa. Kirjekuoressa oli todennäköisesti ollut rahaa. Heillä ei ollut mitään todisteita. Vain epäilyjä.
Gerda jäi heiluttamaan, kun tytöt palasivat laivalle. Hän näytti yksinäiseltä ja surulliselta. Hilkka ja Liisa istuivat vakavina laivan baarissa.
Hilkka päätti rohkaista mielensä ja mennä puhumaan rouva Karinille epäilyistään.
“Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu”, rouva Karin pihisi.
Hilkka hämmästyi. Rouva oli aina ollut tyyni ja hillitty. Nyt hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja kädet vapisivat. Hengityksessä tuntui hapan viinin tuoksu.
“Poliisit ovat tutkineet tapauksen. Se oli itsemurha”, rouva Karin tiuskaisi ja löi oven tarpeettoman kovaa kiinni Hilkan poistuttua.
Typerä tyttö. Kuka käski sotkeutua toisten asioihin. Hän ei tiedä mitään. Hänellä ei ole todisteita. Kukaan ei tiedä. O epäilee. Hän on hylännyt minut. Tein kaiken turhaan. Miksi kukaan ei rakasta minua? Kärsin. Punaviini auttaa. Toinen pullollinen on menossa. Otan vielä unilääkettä. Haluan vain nukkua, mutta näen painajaisunia. Tyttö nauraa. Voi miten häpeämättömästi hän nauraa. Vielä lasillinen viiniä.
Nyt on enää yksi järkevä ihminen, kenen kanssa voin puhua, Hilkka mietti. Mama Maddalena, mistä löydän hänet?
Tarottulkintoja, Mama Maddalena kertoo kohtalosi.
Netistä tietenkin. Alla oli puhelinnumero. Mama vastasi heti.
“Hilkka, muistan sinut ja ystäväsi Liisan. Tule käymään luonani. Kuulen äänestäsi, että jokin painaa sinua.”
Hilkka katseli ympärilleen Maman pienessä kodikkaassa olohuoneessa. Se oli tukahduttavan kuuma. Mama istui korituolissa huopa harteillaan. Hän oli ojentanut jalat mukavasti jakkaran päälle. Hilkka istahti sohvalle koristetyynyjen keskelle. Tuuheaturkkinen kissa hypähti viereen.
“Hän on unikaverini Pörrö. Tykkää rapsutuksista.”
Hilkka silitteli kissaa ja mietti, miten kertoisi asiansa.
“Älä ujostele. Arvaan että tulet Hämeen keskiaikafestivaalin kuolemantapauksen vuoksi. Se oli surullinen juttu. Tyttö oli nuori ja kaunis ja raskaanakin vielä. Kerro, mikä mieltäsi painaa.”
Hilkka veti henkeä ja antoi tulla kaikki epäilyksensä.
Mama oli pitkään hiljaa. “Jotain tällaista aavistinkin. Keitän meille pannullisen vahvaa teetä. Se selkiyttää ajatuksia.”
Hilkka istui höyryävä teekuppi kädessään ja katsoi, kun Mama sytytti suitsukkeen. Makea tuoksu leijaili ilmassa. Mama sulki silmänsä. Hilkkaa nukutti, mutta hän odotti kärsimättömästi, mitä Mama sanoisi.
Hiljaisuus jatkui, kunnes Mama havahtui. Hän pudisti päätään.
“Tämä on surullinen tarina. Näin usvan keskeltä mustiin verhotun käden, joka työnsi tyttöparan kaiteen yli. Näin kateutta, mustasukkaisuutta ja pahansuopuutta. Sellaiset tunteet katkeroittavat kenet tahansa. Arvaat varmaan, kenestä puhun. Näin muutakin. Tämä onneton ihminen ei kestä tekonsa seurauksia. Hän turvautuu viiniin ja unilääkkeisiin. Ne tuhoavat hänet nopeasti.”
Hilkan mielikuvitus kiiti. Hän odotti kärsimättömästi jatkoa.
”Näin jotain hyvääkin. Näin onnellisen pariskunnan työntävän lastenvaunuja. Elämä jatkuu. Nyt tyttöseni. Älä vaivaa tällä enää päätäsi. Irina on kuollut ja syyllinen saa rangaistuksensa. Epätoivo on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Nauti sinä elämästä, mutta muista olla varovainen.”
Hilkka hymyili kyynelten läpi. Kyllä, hän olisi varovainen ja pysyisi kaukana Hämeen linnasta.
