Naapurin rouva on herännyt tähänkin päivään
ja kulkee, kulkee
puoli askelta kerrallaan
rollaattorin pyörät rahisevat
menneen talven hiekkaan
Mitä miettii
puoli askelta kerrallaan
kuinka pitkä on matka
edessä, takana
Tänään kaupassa käynti on yhtä voimallinen ponnistus
kuin sotahaavasta toipuminen
tai ei, ei sittenkään – eihän hän
ei hän ole toipunut koskaan
mutta kauppaan pääsee, kotiinkin,
korissa omenapussi ja perunapussi
sinne pannaan surut sulta
puoli askelta kerrallaan
©Riikka Johanna Uhlig
Jäin miettimään tämän runon myötä, naapurin rouvan mietteiden myötä, hänen vaatimattomuutensa myötä…onko elämässä lopulta kuitenkin rikkaimpia ne ihmiset, jotka ovat kärsineet, pelänneet, rikkoutuneet…kokeneet syvimmillään vastakohtaisuuden onnellisuuden kanssa. Heillähän se on, ymmärrys siitä, mitä tämä elämä voi olla, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle olla. Naapurin rouva ymmärtää, kuinka kallisarvoisia hänen korissaan olevat omenat ja perunat ovat. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä ilman puolikaskin askel jää ottamatta. Kuvittelen mielessäni naapurin rouvan kädet. Millaiset ne ovat…kuinka hän tarttuu rollaattoriinsa…kuinka laskee omena- ja perunapussin koriin, kalliin aarteen, varovasti, huolellisesti.
Tulee mieleen mummuni. Hän kohteli leipää aina kunnioittavasti, sitä ei saanut laittaa nurinpäin pöydälle. Huomaan äidissäni saman. Itsessänikin, vaikka kukaan ei viekään leipää kädestäni.
Muistan jonkun aiemman nettikeskustelun, jossa joku kertoi leivän oikeinpäin kääntämisen tärkeydestä. Vasta silloin aloin itsekin kiinnittää huomiota asiaan. Pitäisi muistaa pysähtyä nauttimaan joka ateriasta eikä vain ahmia sisäänsä.