Jäin miettimään tämän runon myötä, naapurin rouvan mietteiden myötä, hänen vaatimattomuutensa myötä…onko elämässä lopulta kuitenkin rikkaimpia ne ihmiset, jotka ovat kärsineet, pelänneet, rikkoutuneet…kokeneet syvimmillään vastakohtaisuuden onnellisuuden kanssa. Heillähän se on, ymmärrys siitä, mitä tämä elämä voi olla, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle olla. Naapurin rouva ymmärtää, kuinka kallisarvoisia hänen korissaan olevat omenat ja perunat ovat. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä ilman puolikaskin askel jää ottamatta. Kuvittelen mielessäni naapurin rouvan kädet. Millaiset ne ovat…kuinka hän tarttuu rollaattoriinsa…kuinka laskee omena- ja perunapussin koriin, kalliin aarteen, varovasti, huolellisesti.

Tulee mieleen mummuni. Hän kohteli leipää aina kunnioittavasti, sitä ei saanut laittaa nurinpäin pöydälle. Huomaan äidissäni saman. Itsessänikin, vaikka kukaan ei viekään leipää kädestäni.