Itäiseltä taivaanrannalta hiipi hailakka valo ja tähdet alkoivat liueta eetteriin. Auringonnousua edeltävä tyven hetki tuntui siltä kuin maailma olisi pidätellyt hengitystään. Hiljaisuus oli painavaa, sellaista kuin meren tai joen pohjassa. Tukahduttavaa ja korviin käyvää.
Tuntien ajan Nicolau oli pyörinyt unta vailla oikealta kyljeltä vasemmalle, siitä selälleen ja takaisin aiempaan asentoonsa. Hän oli kuunnellut vuorotellen omaatuntoaan ja sydäntään, niiden viestit olivat selviä mutta pahasti ristiriidassa keskenään. Koskaan eläissään hän ei ollut joutunut tekemään näin vaikeaa ratkaisua. Ehkä hän oli päässyt liian helpolla.
Naapuruston kukot havahtuivat kiekumaan. Äänet kuuluivat selvästi sisälle asti, mutta kukkojen metelöinti oli niin tuttua, että Nicolau tuskin huomasi sitä. Vika oli siinä. Ihminen tottui ja mukautui lähes kaikkeen. Siitä tuli uudenlaista normaalia. Hiljalleen alkoi hyväksyä asioita, joita aiemmin oli pitänyt väärinä. Paheksuminen kului pois, tilalle kasvoi välinpitämättömyys, hatarat perustelut, joihin oli helppo uskoa. Lopulta salaisuudet kietoivat ihmisen verkkoonsa ja veivät häneltä vapauden.
Nicolau oli tullut siihen pisteeseen, ettei hän enää halunnut peitellä totuutta. Salailun ja valehtelun oli loputtava. Hän ottaisi sen ohjenuoraksi, ja yhtäkkiä päätös tuntui selvältä, vaikka hän tiesi, että paljastus tulisi järkyttämään monia ihmisiä. Sille hän ei voinut mitään.
Kukot vaikenivat, ja ikkunaluukkujen välisestä raosta pilkotti selvästi sininen taivas. Nicolau heitti peiton sivuun ja värähti. Oli kylmä. Hengitys höyrysi.
Hän pudotti vaatekomeron ripustimelta pitkän mustan papinkaavun, veti sen ylleen ja ajatteli, että teki niin viimeistä kertaa. Hän napitti pitkän rivin nappeja, pyyhkäisi hihalta tomuhiukkasen ja oikaisi valkoisen kauluksen. Sinä aamuna vaate tuntui aiempaa raskaammalta ja ahtaammalta ja kaulus kovemmalta, helmatkin takertuivat pohkeisiin kuin ne olisivat halunneet estää häntä lähtemästä huoneestaan ja tekemästä sitä mitä aikoi.
Ulkona pappilan portailla oli jäätävän kylmää. Joulukuinen yö oli ollut kirkas, ja lämpötila oli laskenut lähelle nollaa. Kuutamo oli katoamassa valkenevaan aamuun, se erottui enää läpikuultavana kiekkona, ohuena siivuna kermaista juustoa. Oli hiljaista ja pysähtynyttä. Nicolau koki olevansa maailmassa ainoa elossa selvinnyt jonkin kauhean katastrofin jälkeen. Hän oli yksin, aivan yksin.
Hän meni ensin hautausmaalle, kiersi sen kuin hyvästelläkseen vainajat, jotka oli viimeisten kahden vuoden aikana siunannut. Yhden marmorilaatan kohdalla hän pysähtyi, katseli kastetta kerännyttä kukka-asetelmaa ja hymyili.
Jostain kulkeutui kylmä tuulenpyörre, se tarttui kaavun helmoihin ja puski läpi ohuen villakankaan. Nicolau värisi. Epävarmuus iski häneen. Mitä hän olikaan tekemässä?
Kuin vastausta hakeakseen hän suuntasi kirkkoon. Pyhätön sisus henki rauhaa ja tyyneyttä. Nicolau oivalsi, että kun ihminen eteni tiettyyn pisteeseen, eivät suuretkaan ratkaisut olleet vaikeita, vaan ainoita oikeita.
Hän polvistui alttaritaulun vieressä olevan krusifiksin juurelle ja pyysi Herralta anteeksiantoa ja ymmärrystä. Hän lukitsi kirkon oven perässään, seisoi hetken portailla ja kuunteli, miten elämä palasi maailmaan: taivaalla pauhasi etelään kaartava lentokone, autoja vilahteli ohi viereisellä tiellä, jossain lähellä mutta näkymättömissä kolisi jäteauto, kaihtimia vedettiin ylös, ovia paukkui, joku huusi, koira haukkui. Kirkonkello alkoi kumahdella, vahvat lyönnit saivat kylkiluut värähtelemään.
Maailmassa kaikki oli ennallaan, mutta pian kaikki tulisi muuttumaan.
Kylläpä tarina lähtee ihanan perinteisesti liikkeelle. Kertoja esittelee prologissa kirjan ilmeisen päähenkilön – tai ainakin yhden heistä – pyörimässä sängyssään aamuyöstä. Jokin on pielessä, koska hiljaisuus käy korviin, mutta asiasta ei anneta yhtään enempää vihjeitä. Sitten tulee ensimmäinen yllätys. Päähenkilö on ” kuunnellut vuorotellen omaatuntoaan ja sydäntään, niiden viestit olivat selviä mutta pahasti ristiriidassa keskenään.” – Sijaitseeko omatunto jossakin muualla kuin sydämessä? Ja niiden välillä olisi ratkaistava jotakin.
Tämä prologi nostaa uteliaisuuden. Kuka tämä Nicolau on, joka on tekemässä elämänsä suurinta päätöstä. Nimi paljastaa, ettei aivan naapurin poika pohjoisesta, papinkaapu, ettei ihan tavallisessa virassakaan. Ehdottomasti hyvä aloitus. Jos jotakin jäin kaipaamaan, niin olisin voinut viipyillä pitempäänkin kylmässä aamussa tuijottamassa kuun katoavaa kalvoa ja kuuntelemassa, kuinka päivä herää. Prologista jäi vähän kiireen tuntu.
Kirja kiinnostaa, samalla kun aihe vähän pelottaa. Katolisen kirkon salaisuuksia. Jotenkin Dan Brown ehti viime vuosikymmeninä ryöstää kaikki graalin maljat ja repiä salaisuuksien viitat. Portugali on toisaalta miljöönä uusi ja kiinnostava, ja kiinnostaa lähetä tutkimaan, mikä on sen erityinen klangi. Pitänee ostaa opus.
Kiitos Peloton kommentistasi! Kiva, että kiinnostus heräsi lukemaan koko kirjan. Esitit hyvän kysymyksen omatunnon sijainnista – itse olen mieltänyt sen olevan siellä missä järkikin, eli päässä. Nyt tuli uutta pohdittavaa 🙂 Prologin pidän yleensä sen pituisena, että se on luettavissa ääneen yleisön edessä. Itse tekstissä viivähdetään aina toisinaan jossain sykähdyttävässä tuokiokuvassa, esimerkiksi seurataan kun aurinko laskee Atlanttiin.
Muutamilla harvoilla lauseilla kirjoittaja onnistuu maalaamaan uskottavan kuvan ympäristöstä ja siitä millaisessa mielentilassa kertomuksen henkilöhahmo kohtaa uuden aamun kukonlaulujen kaikuessa.
Täytynee lukea koko kirja.
Kiitos Toivo Kuuvalo! Toivottavasti tartut kirjaan!
Hienosti kuvattu kylmyyttä, hyistä tunnelmaa. Mitä hän olikaan tekemässä? Se minun pitää pian saada tietää. Olen lukenut edelliset Anu Patrakan dekkarit. Ne ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja sen ohella sytyttäneet mielenkiinnon matkustaa kirjojen maisemiin.
Kiehtova alku tarinalle. Sopivasti salaisuutta ja voisin kuvitella jatkavani kirjan parissa seuraavankin luvun. En juurikaan lue dekkareita. Genre ei ole uponnut teinivuosien jälkeen, jolloin Steinbeck siirsi lukuharrastuksen askelen eteenpäin, mutta tämän alun jälkeen voisin kyllä lukea seuraavankin luvun ja katsoa mihin kirja alkaa kehittyä.
En tiedä onko valmiin kirjan tekninen ruotiminen viisasta, mutta sanon nyt kuitenkin. Heti ensimmäinen lause pysäyttää miettimään erikoisuuttaan. Parantumattomana realistina aloin pohtia tähtien liukenemista eetteriin, mutta päätin ylittää hämmentävän kielikuvan ja jatkaa eteenpäin. Samoin kuin Peloton tuolla aiemmin pysähdyin myös omatuntoon ja sydämeen, koska mulla juuri ne on samassa paikassa ja järki sitten siellä toisessa, mutta luulen että tälle asialle voi tulla selvyyttä jatkossa, kun tarina menee eteenpäin.
Tykkään tavastasi kuvailla asioita. Ympäristöstä tulee ilmeikäs ja helposti hahmotettava ja lukijan on helppo alkaa itsekin kulkea kirjan maisemassa ja tunnelmassa. Siksi silmiini tarttui muutama pieni kirjoitustekninen asia joita kannattaa jatkossa karsia.
“Jostain kulkeutui kylmä tuulenpyörre”, “Jossain lähellä”, “joku huusi”. Jostain, jossain ja joku epämääräistävät ja heikentävät lausetta. Lauseesta tulee aina parempi jos tarkennat ton epämääräisyyden johonkin konkreettiseen asiaan tai jätät koko sanan pois, tyyliin “hautakivien välistä kulkeutui hiekkakaytävälle tuulenpyörre”, “lähellä, mutta näkymättömissä”, “lapsi huusi”. Mitä mieltä itse olet. <3
Lukisi mielelläni täällä myös vähän jatkoa kirjasta jos se on mahdollista.
Kiitos palautteestasi Marja! Kyllä valmistakin kirjaa saa ruotia. Mukavaa, että heräsi kiinnostus lukemaan enemmänkin, ja sanoisin että nykyään rikosromaanit ovat ihan eri lajia kuin ennen. On omat haasteensa kun kirjoittaa henkilöhahmon näkökulmasta mutta kolmannessa persoonassa. Silloin kuvaillaan henkilön mielenmaisemaa enemmän kuin tosiasioita, siksi mielestäni ei ole esim. merkitystä sillä mistä tuulenpyörre kulkeutuu tai kuka huutaa. Jos ajattelen Nicolauta kirkon portailla, hän aistii monia asioita muttei uhraa niille sen suurempaa ajatusta. Käytän paljon tämän tyyppistä kerrontaa, kerron pikemminkin mielenliikkeistä enkä niinkään faktoista. Tänne Tarinavirtaan en varmaan toista otetta laita juonenpaljastussyistä, mutta Insta-tililläni ja myös fb-kirjailijasivullani on lyhyitä parin virkkeen otteita. Kannattaa tietysti lukea koko kirja 🙂
Ymmärrän. Se voi todella olla myös valittu tyyliseikka. Täytyypä käydä katsomassa löytyykö kirjasi meidän kirjastosta.
Nämä tähdet ja kommentti koskevat koko kirjaa. Tuon otteen innostamana päätin haluta lukea sen. Koska silmät rasittuvat juuri nyt paljon työssä, päädyin äänikirjaan. Se on hyvin tehty, lukijan ääni on miellyttävä ja paria hassusti painotettua kohtaa lukuunottamatta minulla ei ole mitään valittamista.
Sitten itse kirjaan: Katumuksen kallio on hyvässä mielessä perinteinen dekkari. Sellainen, jota kuunnellessa/lukiessa haluaa itsekin ryhtyä salapoliisiksi ja auttaa poliiseja selvittämään mystiset tapaukset. Ympäristö on kuvattu niin, että tekisi mieli matkustaa Portugaliin. Ilahduin myös siitä, miten katolista uskontoa tuotiin esille luontevasti – dekkaristakin voi saada yleissivistystä. Pystyin myös samastumaan useimpiin henkilöihin. Loppuratkaisu oli erilainen kuin odotin, olisin ehkä toivonut siihen vielä jonkin ylimääräisen koukeron. Suosittelen ilman muuta kaikille perinteisen dekkarin ystäville. Vaikka kirja on jännittävä, siinä ei ole sellaista kauhua, jota ei uskaltaisi lukea. Romaani kertoo tavallisista ihmisistä, siitä, kuinka kuka tahansa meistä voi tunteidensa vallassa toimia yllättävällä tavalla.
Sen vielä haluaisin lisätä, että ainakin tämän Rui Santos -sarjan osan voi lukea hyvin yksittäisenäkin kirjana. En ole lukenut aiempia osia, mutta Katumuksen portaissa on riittävästi informaatiota henkilöistä, jotta lukija “pääsee kärryille”.
Kiitos Riikka, hienoa että pidit kirjasta! Tosiaan siihen olen pyrkinyt, että kesken sarjan voi hypätä kyytiin. Osia on nyt kaikkiaan kuusi, joten luettavaa/kuunneltavaa riittää 🙂