Sarjasta MAANISIA MONOLOGEJA 1
Minä olin tässä seurakunnassa pappina viisikymmentä vuotta.
Ensin kelpasin seurakuntalaisilleni tulisieluisena rukoilijana ja kanttoria parempana virrenveisuun johtajana. Eikä kukaan kysynyt, olinko uskossa tai elinkö lain ja evankeliumin mukaan.
Kelpasin kastamaan lapsia seurakunnan yhteyteen ja siunaamaan haudan lepoon vanhuksia, jotka ikänsä kypsyydessä pääsivät meidän Herramme armoistuimen eteen.
Vähitellen isojen talojen emännät lakkasivat kutsumasta minua ruisvainion kokoisiin saleihinsa nisukahville. Isännät lukitsivat kellarinsa ja aittansa eivätkä tiellä vastatuksin osuessaan Volvojensa ja nelivetoautojensa etulasin läpi nähneet muuta kuin kantohintoja ja sopimusneuvottelujen asialistoja ja tukijärjestelmien laskentatapoja.
Puolikasvuiset tytöt ja pojat eivät enää muistaneet, mitä nuoren kuuluu. Konfirmaatioon ne tulivat kaljakassit helisten; ja pillerit rypyttivät neitojen poskipäät vanhojen naisten ihoksi.
Vuodet kuluivat ja vuosikymmenet. Ja kristillisen elämänjärjestyksen mukaan minä päätin ottaa puolisokseni oman piikani. Ei siitä kukaan seurakuntalaisistani lukua pitänyt. Totuttu oli, että suntio eli kanttorin kanssa ja pikkupappilassa emännöitsijän paikka oli pastorin vuoteessa.
Kolmekymmentä vuotta Regina oli nuorempi, mutta minun lihalliset haluni olivat kovin vähäiset. Ajattelin iltaisin istuessani pappilan vinttikamarissa, että ruustinna saisi kyllä oivallisen hyvityksen minun siirryttyäni ajasta ikuisuuteen. Sillä köyhä minä en ollut, päinvastoin. Ja sitten oli vielä kaikki se maallinen turhuuksien turhuus ja mainen kunnia, mitä kuului säädyllistä leskensänkyä makaavalle ruustinnalle.
Minä istuin iltaisin pappilan isolla kuistilla ja katselin puutarhaan. Kovasti ihanaksi Regina oli loihtinut papintaloa ympäröivän alueen. Sen hienohiekkaisia polkuja kulkiessani tunsin olevani paratiisin esikartanoissa.
Mutta Reginan kevyiden sormien hellimässä värien runsaudessa oli paratiisiin luikerrelleen käärmeen helppo piileskellä.
Nostin katseeni ylös ukonhatun, myrkkyliljan ja hulluruohon lehdosta. Tuoksuvan hemlokkirivistön läpi näin joen toisella puolen kohoavan kirkontornin.
”Tänäpänä sinä, huomenna minä.” Niin luki hautuumaalle vievän portin kaaressa.
Naputin kynää kuistin ikkunalaudalla miettiessäni seuraavan sunnuntain siunauspuhetta.
Pastorini poikkesi katsomaan ovelta, kiipesi sitten Reginan luokse yläkertaan. Minulla ei ollut pastorilleni sanottavaa. Mykkinä katsoimme toistemme ohi. Kumpikin tiesi, että synnin palkka oli kuolema.
Likeltä olin seurakunnassani minulle suodulla valtuutuksella punninnut sitä osaa, jonka Jumala ihmislapselle antoi. Mieli murhetta täynnä todistin kotopesässäni, miten tappava vieras ”syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, mullaks murtaa Hirmukourill kovill”.
Se ankara kuolema, josta niin useasti olin saarnastuolista julki julistanut, ryhtyi arvaamattomaksi. Leikkisäksi olisin kuoleman tuominnut, jos näillä tyhjillä lakeuksilla olisi sellainen puhe ymmärretty. Joutava puhe oli kuolemaakin vakavampi asia.
Kuoleman kammarin eteiseen minun osakseni tuli saattaa puolisoni. Minä lauloin Reginalle Siionin virret kannesta kanteen ja Akreniuksen pääsin puoliväliin. Cajanuksen weisun minä erityisesti suljin ruustinnani sydämeen.
Pastorin annoin laulaa Siionin kanteleesta ”Toi synti tuskan syömmehen, Vei halla taivaan ruususen, Ja kauas onnen karkoitti, Ja riisti riemus rauhasi”.
Reginan silmät loistivat sammuvina tähtinä, pastorin käsi laskeutui vaimoni linnunluiselle ranteelle.
Regina oli hyvä ihminen ja sävyisä puoliso. Sen minä useasti muistin sanoa Reginan vuoteen äärellä. Ja tämän: ”Mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.”
Suven viime hetkinä ei vaimoraukka pystynyt minun kanssani enää veisaamaan. Sanankin Jumala kuivatti hänen kieleltänsä, ennen kuin armahti ikuiseen rauhaan. Minun kauttani Armollinen Isä toimitti vaimoparkani huulille päivittäisen juoman, joka poltti hänen sisuskalunsa ja sammutti hänen sydämensä sopimattoman tulen.
Sillä tiesinhän minä, että puutarhan villinä rehottava hulluruoho ja julkea alastonimpi oli päässyt tekemään pastorin ja Reginan sopimattomiksi tarhureiksi. Niiden julkeat kukat, lehdet ja siemenet minä keräsin talteen, kukkien kesäisen aherruksen tuoton ripottelin kauniiseen salinkaluston kristallimaljaan ja sekoitin potilaan juomaksi.
Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina ruustinnani tiimalasi valui tyhjiin. Ja minä sytytin Ison Pappilan joka ainoalle ikkunalle kynttilän. Siitä seurakuntalaiset saivat kuolintiedon. Minä puolestani sain sururauhan ja ympärilleni hiljaisuuden.
Puhuivat seurakuntalaiset kyllä, että pappila paloi iloisesti kuin riihilyhty, tiesin minä, että puhuivat. Mutta väärämielisten puhe on Herralle kauhistus. Heidän suunsa on täynnä vilppiä. Meidän Herramme kyllä antaa mitä kuuluu niin väärille kuin vanhurskaille. Minun asiani ei ollut ihmisten puheiden tuomitseminen.
Sillä mitä minulla enää oli sanottavaa näille ihmisille?
Eivät minun seurakuntalaiseni halunneet tietää, että on lintuja, jotka eivät lennä, ja kaloja, jotka eivät ui.
Mitä heitä kiinnosti tuntea rapu, joka oli pysynyt muuttumattomana 300 miljoonaa vuotta?
Halusivatko he kuulla männystä, joka oli ollut pystyssä 5000 vuotta?
Olisin halunnut puhua seurakuntalaisille näkymättömistä näyistä ja kuulemattomista äänistä ja vastauksista, joihin ei ole olemassa kysymyssanaa.
Mutta he halusivat minun sanovan, ettei ihminen ole ruoho eikä pajupilli. He halusivat minun vakuuttavan, että ihminen on pitkäikäinen hulluruoho.
