Poistuessamme ravintolasta, hyvästelin Martinan. Hän kutsui minut syömään asunnolleen lauantaina. Saat tavata Guimin, hän sanoi, ja minä lupasin mennä. Olin utelias näkemään millaisen miehen kanssa sisareni asui. Hän on tullut äitiinsä siinä, mitä poikaystäviin tulee. Kun asuimme molemmat kotona, hän hurmasi kaikki kaverini, flirttaili niiden kaikkien kanssa, muttei kelpuuttanut heistä yhtäkään. Siksi olin yllättynyt kun sain kuulla hänen muuttaneen asumaan yhteen jonkun miehen kanssa. Tämän Guimin täytyi siis olla vähintäänkin poikkeuksellinen yksilö.
Minä ja isä otimme taksin ja ajoimme Ronda del Guinardólle. Kotona kaikki oli kuten ennen lähtöäni. Samat öljyvärimaalaukset olohuoneen seinillä ja samat kalusteet. Olin aina vihannut niitä. Miksi pitää kotonaan sellaista mikä oli rumaa ja epäkäytännöllistä vain siksi, että jotkin sisustusgurut väittävät sen olevan tyylikästä.
Minä olisi vaihtanut Chester-sohvat modernimpiin italialaisiin ja lasiovelliset kirjakaapit muodikkaampiin avohyllyihin. Olisin maalannut seinät kirkkailla väreillä yksitoikkoisen valkoisen sijaan. Ruokahuoneen kalusto olisi niin ikään saanut kenkää ja sen tilalle laittaisin korkeaselkänojaiset mustat tuolit ja tuppeen sahatusta trooppisesta puulajista valmistetun suuren, rustiikkisen pöydän. Vanhempieni maku oli kovin vanhahtava.
Se oli yksi niitä entisaikojen rakennuksia, joissa ensimmäinen kerros oli todellisuudessa vasta neljäs tai viides. Alimpien kerrosten asunnot olivat suuria ja huoneet korkeita. Ovillakin oli korkeutta enemmän kuin minun Pariisin asuntoni huoneilla.
Rakennuksessa oli kaksi hissiä. Ne olivat sellaisia vanhanajan hissejä, joissa oli veräjäovi ja koristeelliset verkkoseinät. Toinen suurempi hissi oli alun perin tarkoitettu vain herrasväelle ja se sijaitsi koristeellisessa ala-aulassa. Toinen, paljon vaatimattomampi hissi, oli sijoitettu rakennuksen takaosaan, mihin oli oma sisäänkäynti ja oma erillinen rappukäytävä. Sieltä pääsi kulkemaan keittiötiloihin ja entisiin palveluskunnan tiloihin.
Vanhempani ostivat asunnon kun olin kymmenen vanha. Rakennus oli tuolloin modernisoitu ja peruskorjattu. Entiset palvelijoiden huoneet oli sisustettu lastenhuoneiksi. Muistan kuinka suurelta asunto oli minusta tuolloin tuntunut. Minä ja Martina juoksimme käytävää edestakaisin. Kilpailimme siitä, kumpi juoksi nopeammin. Rakensimme pahvilaatikoista ja tuoleista linnakkeen varastohuoneeseen, jota puolustimme lastenhoitajan hyökkäyksiä vastaan ampumalla pilleillä paperitolloja. Hieman vanhempina karkailimme asunnon takaovesta kujalle pelaamaan jalkapalloa kavereiden kanssa. Teimme maalit pakkilaatikoista ja arvoimme joukkueet.
Piti olla nopea jaloistaan, sillä kuja oli niin kapea, että kunnon puolustuslinjaa oli miltei mahdotonta läpäistä. Martina oli nopein meistä kaikista, ja yritin aina saada hänet omaan joukkueeseeni. Hän onnistui miltei aina livahtamaan puolustajien ohi ja mikäli sai tuolloin pallon, maali oli lähes varma. Mutta tuossa iässä alkoi jo kuulua vastalauseita. Jotkut väittivät etteivät tytöt saisi pelata jalkapalloa.
Äiti ei ollut vielä tullut kotiin, eikä isällä ollut varmaa tietoa siitä ilmaantuisiko hän sinä päivänä ollenkaan. Saatoin kuvitella, että hän ja muut diivat olivat menneet suremaan suurta Bernatia johonkin niistä paikoista, joihin heidän kaltaisillaan oli tapana kerääntyä pitämään mainettaan yllä.
Olimme siis kahdestaan, isä ja minä. Istuimme upottavalle Chester-sohvalle katsomaan jotakin tylsää Hollywood-elokuvaa. Me katselimme vain harvoin äidin elokuvia, koska saimme elää ne moneen kertaan jo ennen ensi-iltaa. Tunsimme vuorosanat ja tiesimme, miten elokuva päättyy jo kuukausia ennen kuin sitä edes mainostettiin mediassa.
”Hienoa, että saimme sinut viimein kotiin”, isä sanoi.
En tiedä oliko hyvä tulla kotiin. Niin monen vuoden jälkeen en oikein tuntenut tulleeni kotiin. Tosin en tuntenut olevani kotonani Pariisissakaan. Asuntoni siellä oli vain asunto, ei muuta. Opiskelutoverini olivat enimmäkseen hajaantuneet ympäri maailmaa saatuaan opintonsa valmiiksi, vain minä olin jäänyt. Jotkut muutkin olivat päättäneet jäädä, mutta kukaan heistä ei ollut minulle kovin läheinen.
Meitä oli kolme – Minä, Patric ja Ronja – jotka olimme saman vuosikurssin opiskelijoita. Meistä tuli heti erottamattomat. Meillä oli samanlainen musiikkimaku ja samat kiinnostuksen aiheet. Aloimme tehdä omaa musiikkiamme. Latasimme sitä nettiin, kuten kaikki nykyisin tekevät. Jo melko pian meillä alkoi olla kohtalaisesti seuraajia. Kun olimme siinä tilanteessa, että hommasta alkoi tulla rahaakin, emme oikein voineet hylätä kaikkea saavuttamaamme, vaikka olimme saaneet opintomme päätökseen.
Jatkoimme musiikin tekoa kukin tahoillamme. Patric jossain dublinilaispubissa – luulisin – ja Ronja jossain pohjoisessa. Hänen huoneensa ikkunasta näkyi punaseinäinen lato ja lehmiä, ja hänellä oli keltainen kissa, jonka nimi oli Avicii. Näimme miltei päivittäin Skypessä ja kokoonnuimme aina silloin tällöin minun Pariisin asunnolleni.
Olimme pari kuukautta sitten saaneet levytyssopimuksen, ja olimme asiasta todella innoissamme. Tätä en kuitenkaan ollut kertonut isälle. Arvelin ettei se kiinnostaisi häntä. Hakiessaan minut lentokentältä, isä kyseli, mitä puuhailin Pariisissa, tarvitsinko rahaa, koska palaisin takaisin kotiin. Kerroin, että olin tarjoilijana eräässä hotellissa ja, että aina silloin tällöin tein keikkahommia rivimuusikkona. Se olikin melkein totta, sillä siivosin siinä hotellissa huoneita aamupäivisin. Paljon muuta en tehnytkään. Musiikkimme alkoi jo myydä suhteellisen kivasti, vaikka meitä oli kolme jakamassa pottia.
Martinalle ehkä kertoisin. Hänhän seurasi minua Instagramissa.
”Sanoit aiemmin, että sinun isäsi ei ollut mikään hyvä mies. Mitä sinä sillä oikein tarkoitit?” kysyin mainoskatkolla, palattuani hakemasta oluen keittiöstä.
Isä näytti mietteliäältä. Hänen katseensa harhaili. Liian monta brandyä yhdelle illalle kenties. Mutta lopulta hän sanoi:
”Vuosia isän kuoleman jälkeen minulle selvisi, että hänellä oli pankkitilejä Andorrassa. En tiedä mitä kontakteja hänellä oli sinne ollut. Francon vielä eläessä ei ollut helppoa päästä matkustamaan ulkomaille – ei edes Andorraan. Mutta toisaalta Andorra oli lähellä – vuoren toisella puolella, ja maaston hyvin tuntevan oli verraten helppoa ylittää raja tulematta huomatuksi. Tai kenties isäni vielä eläessä, ne rahat eivät koskaan käyneetkään Espanjan puolella rajaa.
Siirsin rahat eri pankkiyhteyksien kautta Espanjaan. Siihen aikaan ei juuri esitetty kysymyksiä, ei varsinkaan, mikäli rahat olivat yritysten tileillä ja kohtuullisina summina. Niillä rahoilla minä sitten ostin tämän asunnon. Ei meillä muuten olisi ollut varaa mihinkään tällaiseen. Nyt ehkä, mutta ei silloin kun te olitte lapsia.”
”Mistä luulet, että ne rahat olivat peräisin?” kysyin.
”Tupakan salakuljetuksesta. En tietenkään voi sitä varmasti tietää, mutta muistan kuinka aina talvisin salakuljettajat pysähtyivät meillä. Tulivat syömään ja joskus nukkumaankin, ja jatkoivat sitten matkaansa aamulla. Kaikki kylässä tiesivät, vaikka isääni ei suoranaisesti yhdistetty salakuljetukseen. Mutta myöhemmin olen päätellyt, että kenties hän johti toimintaa. Monet asiat viittaavat siihen suuntaan.
Tuohon aikaan tupakan salakuljetusta katsottiin läpi sormien. Kansalaiset katsoivat, mutta virkavalta ei. Siitä ei ole niin kovin pitkä aika kun salakuljetettua tupakkaa myytiin yleisesti kaduilla, ja joskus aivan muodon vuoksi kansalliskaarti teki ratsioita iskien myyjiin ja salakuljettajiin.
Suurelta osin tupakka tuli Andorrasta, siellä jopa viljeltiin sitä. Näin saatettiin todistaa maan olevan tuottajamaa, jolloin andorralaiset saivat ostaa raaka-aineita maailmanmarkkinoilta. Savukkeet valmistettiin amerikkalaisilla lisensseillä ja ne salakuljetettiin naapurimaihin.
Jotkut ylenkatsoivat niitä ja väittivät, että andorralainen Marlboro tai Winston olivat paljon huonompia kuin alkuperäiset. Että ne tunnisti heti mausta. En tiedä oliko näin, kun en ole koskaan polttanut. Mutta paljon halvempia ne ainakin olivat.”
Katsoin isääni täysin uusin silmin. Olin aina pitänyt häntä jollain tavoin hieman mitäänsanomattomana ihmisenä, vaikkakin hyvänä isänä. En pystynyt kuvittelemaan hänelle sellaista taustaa, kuin mitä hän juuri oli minulle kertonut.
”Myönnän, että tein väärin. No, ainakin verottajan silmissä. Mutta en kadu sitä. Miksi olisin ilmoittanut verotuksessa omaisuudesta josta ei kukaan muu tiennyt mitään.”
”Tietääkö äiti.”
”Tietenkin tietää. Ei minulla ja Rebecalla ole mitään salaisuuksia.”
Tämäkin pisti minut pohtimaan vanhempieni suhdetta. He eivät rakastaneet toisiaan. Nukkuivatkin eri makuuhuoneissa – olivat aina nukkuneet. Tekivät kumpikin omia juttujaan. Mutta elivät kuitenkin saman katon alla ja kuten isäni sanoi, heidän välillään ei ollut salaisuuksia. Jokin heidät piti yhdessä, mutta en usko, että se olimme me – lapset.
Elokuvan loputtua toivotimme toisillemme hyvää yötä. Löysin huoneeni juuri sellaisena kuin olin sen jättänyt. Samat kirjat ja nuottivihot pöydänkulmalla. Siivoojamme varmaan pyyksi pölyt niidenkin päältä ja jätti ne täsmälleen samaan paikkaan missä ne olivat olleetkin.
Samat vanhat pokaalit täyttivät hyllyjä. Kuvittelin Giocondan, siivoojamme, pölyhuiskansa kanssa häärimässä huoneessani kuten ennen vanhaan siitä huolimatta etten enää asunut siellä. Hän tarvitsi tikkaat yltääkseen miltei mihin tahansa, sillä niin lyhytkasvuinen hän oli. Ehkä hän jopa kiillottikin pokaalini, sillä ne kiiltelivät yhtä kirkkaina kuin silloin kun olin ne saanut. Joutaisivat metallinkierrätykseen joka ikinen. Minulle ne eivät merkinneet enää yhtään mitään.
Ikkunasta avautui näkymä valokuiluun, joten näköaloja ei juuri ollut. Mutta ei ollut minun Pariisin asunnossanikaan, joten se ei minua häirinnyt. Olin teipannut ikkunalasiin julisteen joten valoakaan siitä ei paljon päässyt sisälle. Pidin siitä, että huoneessa oli hämärää. Jollakin kummallisella tavalla se sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi.
Riisuuduin ja menin vuoteeseen. Joku oli vaihtanut puhtaat lakanat ja ne tuoksuivat siltä kuin muistin niiden tuoksuvan kun asuin vielä kotona. Makasin hereillä ja tuijotin kattoon. Siellä hehkuivat itsevalaisevat tähdet ja planeetat, jotka äiti oli sinne liimannut kun olimme muuttaneet asuntoon. Jostain kaukaa kuului liikenteen etäinen kumu.
Mietin taas vanhempiani, heidän epätavallista parisuhdettaan, sekä äitini suhdetta Bernatiin. Olisi voinut luulla, että jos kerran hän rakasti Bernatia ja oli ollut tämän rakastajatar jo ainakin parikymmentä vuotta, hän olisi ottanut eron isästä ja mennyt naimisiin Bernatin kanssa, mutta ei.
Tämä pohdiskelu johti minut ajattelemaan Bernatin perhettä. Kuinka paljon he tiesivät kaikesta tästä. Itse asiassa olin melko lailla yllättynyt kun näin Bernatin vaimon ja lapset hautajaisissa. Yllättynyt siksi, etten ollut tiennyt hänellä perhettä olevankaan.
Se oli outoa. Bernat-setä on ollut minulle nuoruudestani saakka tärkeä ihminen. Miten tärkeänä ihmisenä hänen omat lapsensa olivat häntä pitäneet? Oliko Bernat ollut hyvä isä? Yhtä tärkeä, kuin hän oli ollut minulle. Ja kummallisinta oli, että mietin näitä asioita vasta nyt. Nyt kun Bernat oli kuollut.
Yritin palauttaa mieleeni sen mitä olin nähnyt hautausmaalla. Äiti, ja ne muut Bernatia palvoneet näyttelijät, olivat vieneet hautajaisissa kaiken huomion. Heidän takiaan paparazzit tappelivat parhaista kuvakulmista. Bernatin vaimoon ja lapsiin kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota. Aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan.
Nyt kun asiaa oikein mieti, en ollut milloinkaan nähnyt heistä vilaustakaan mediassa. Ihmeellistä, että he olivat voineetkin pysyä niin sivussa julkisuudesta.
Bernatin vaimo – en edes tiennyt hänen nimeään – näytti hautajaisissa mitäänsanomattomalta – hiljaiselta hissukalta.
Hän oli niitä, jonka jo ensisilmäyksellä päätteli kuuluvan ihmisiin, jotka välttelivät kaikin tavoin julkisuutta ja kaikenlaista huomion keskipisteenä olemista. Mikä sai minut miettimään, kuten omat vanhempani, miksi he ylipäätään olivat menneet naimisiin. Bernat kun oli tässä suhteessa vaimonsa täydellinen vastakohta.
Perheen kaksi poika vaikuttivat tulleen pikemminkin äitiinsä kuin isäänsä. He pitivät katseensa suunnattuina maahan ja kättelivät mekaanisesti. He olivat pukeutuneet samalla tavalla ja heidän hiustyylinsäkin olivat lähes yhtenevät.
Perheen tytär oli toista maata. Hänellä oli Bernatin silmät ja isänsä tutkiva katse. Mennessämme esittämään surunvalittelumme, tytär tutki meidät tarkoin katseellaan, isän, Martinan ja minut. Muut eivät ehkä sitä huomanneet, mutta minusta se oli tunkeilevaa. Mutta siltikään en muista hänestä juuri muuta kuin hänen kastanjanruskeat silmänsä.
