Ote PAKKOMUUTTO-käsikirjoituksesta
sivut 382 – 383
En ollut käynyt kertaakaan katsomassa Antea. Ja mahdotontakin se olisi ollut. Sairaalan potilas ei noin vain voinut mennä toiselle osastolle vierailemaan. Eikä teho-osastolle ollut menemistä senkään vertaa.
Yhtenä päivänä Eerikki kysyi, halusinko käydä kirurgisella osastolla Antea tervehtimässä. Elämässä oli paljon ratkaisemattomia asioita, tulevaisuus häämötti hämäränä ja tulkitsemattomana. Halusin ja en halunnut.
Halusin muistaa Anten ylväänä pystypäin lähestymässä lentoterminaalin lattian poikki uuden uutukainen gakti yllään ja musta tukka kävelyn tahtiin hulmuamassa.
Tai halusin Anten tuulenhalkojaksi koiravaljakon hihnoihin, kun mentiin ensi kerran taivaanvaloille.
”Tuon käytävän päässä”, Eerikki näytti kevyesti sormeaan nostaen. Hän painoi hälytyskelloa.
Hoitaja avasi oven ja Eerikki kysyi, jaksanko varmasti. Hän rupesi kulkemaan yhtä askelta taaempana, antoi minun mennä omaan tahtiini edellä. Viimeisen huoneen lasiseinän edessä sisäpuolella oli verho. Osaston hoitaja raotti sitä ensin vähän. Nähtyään Eerikin hän veti verhon kokonaan sivuun ja väistyi itse kauemmas.
Korkealla sängyllä lasiseinien ja edestakaisin risteävien johtojen ja metallinväristen laitteiden peittämänä makasi Ante. Hänen tukkansa muodosti rajun kontrastin steriilin valkoiselle ympäristölle. Oli kuin hän olisi nukkunut rauhallisesti lumisella tunturikankaalla. Anten silmät olivat kiinni, hänen poskensa oudosti kuopalla, parransänkensä tunki kasvoilla.
Katsoin miestä. Hän oli yhtä aikaa tuttu ja läsnä, yhtä aikaa tuntematon ja poissa kätteni ulottuvilta.
Painoin sormeni vasten meitä erottavaa lasiseinää. Eerikki tarttui kiinni olkapäistäni. Pudistin Eerikin kädet irti minusta. Työnsin kaksin kämmenin Antea ja minua erottavaa lasiseinää, joka ei antanut myöten.
”Vaikeneminen on vallankäyttöä!” huusin Antelle, joka ei minua kuullut, joka ei voinut minulle puhua. ”Vaikenija ei anna mahdollisuutta, että ymmärtäisin.”
Eerikki tuli minuun kiinni. Hoitaja nyökkäsi Eerikille, Eerikki hoitajalle. Antaa olla. Antaa vielä hetken yrittää ymmärtää tätä hetkeä.
”Koltanpoika on haavoittunut. Ja koltanpoika haavoittaa. Jos rakastaa, rakastaa satuttaen, koska on aina tottunut satuttamaan. Miehinen mies, joka lapsena … joka jo lapsena …” Ääneni murtui pihinäksi.
Eerikki kysyi korvanjuuressani, halusinko lähteä. En kuunnellut häntä. Kuuntelin kerrankin itseäni. Ja nyt puhuin tälle miehelle, joka oli liukumassa minulta pois. Tyrkin Eerikkiä kauemmas. Hän oli jostakin löytänyt alleni pyörätuolin. Lasiseinän molemmin puolin nyökyttävät valkotakit osoittivat ymmärtävänsä. Paskat mitään ymmärsivät.
”Kuristit minut saamennaiseksi. Niin sinä Ante teit. Et ole edes kysynyt, mitä minä haluan. Olet lukenut tarkkaan muun sukuisten kirjoittamat tarinat itsestäsi. Niin minäkin. Mutta ei se ole kaikki. Et sinä ole vain poroisäntä. Et sinä ole vain suonsilmässä kastautuva tunturien susimies. Enkä minä ole…”
Löin nyrkillä teräksenlujaa lasiseinää, joka oli läpitunkematon.
”Haista paska, Ante. Et ole nähnyt edes vauvoja. Et ole muuta kuin vikapäisen lovinoitasi tärvääjä. Minä… minä olen sinulle … en muuta kuin puoliverinen suupala.”
Eerikki painui liki minua. Hän seisoi tuolin takana ja kiersi kätensä hartioitteni ympäri, työnsi päänsä hiuksiini. Teho-osaston nainen veti verhon kiinni.
Eerikki varmisti minut takaisin potilashuoneeseen. Hän ojensi juodakseni lasillisen vettä ja antoi minun istua hetken aikaa rauhassa.
Sitten hän otti stetoskoopin taskustaan, kuunteli minut ja sen jälkeen mittasi verenpaineen.
”Ihan hyvä, armaani. Hyvä joskus sanoa asiat suoraan. Helpottaa.”
”Perkeleen Ante!”
Siihen Eerikki vain: aivan, aivan niin.
