Käsikirjoituksen sivut 404 – 405
Melko tarkalleen puolen päivän tienoilla saapui Ante sairaalan avustavan hoitajan kanssa. Mukana oli kokoon taittuva kevyt pyörätuoli ja neliskulmainen sairaalavälineiden laukku.
”Ihan vain varmuuden vuoksi”, hoitaja selitteli ja ojensi minulle kätensä. Nimi oli Jukka, hän näytti ainakin jonkin verran tuntevan rouva Tuhkasta, joka nyökäytti miehen suuntaan.
Ante riisui ulkovaatteensa, hoitaja etsi niille eteisestä vaatepuun. Vasta sitten Ante astui kunnollisesti asuntoon sisälle. Ennen kuin ehti noukkia minut levitettyjen käsiensä väliin, Petrus ja Einar juoksivat häneen kiinni. ”Setä!” Petrus kajautti ja sai pikkuveljensä hekottamaan.
”Muistivat”, Ante huomautti liikuttuneella äänellä.
”Taisi mennä kyllä sana väärin”, rouva Tuhkanen pahoitteli.
”Eikä mennyt”, tasoittelin. Itsekseni ihmettelin, että kaksivuotias voi muistaa monen kuukauden takaisen sanansa ja vielä osasi jallittaa sillä sanalla miehen silmiin kyyneleet. Kaksoset nukkuivat juuri sillä hetkellä, niin että me menimme isojen lasten kanssa olohuoneeseen.
”En olisi uskonut, että Eerikki hankkii juuri tämän.” Ante seisahtui sohvaseinälle asetellun ison taulun eteen.
”Etkö sinä itse Jänkäläisen luona sanonut, että tämä maalaus oli kaikkein paras?” huomautin.
Ante myönteli ja lykkäsi sormensa taulun öljyvärillä pyöriteltyyn tuulenpuuskaan. ”Totta kai on paras, kun tässä maalauksessa sinä olet melkein yhtä kaunis kuin oikeasti käsieni välissäkin.” Ante viivytteli sormenpäitään tauluun vahvasti uurtuneissa pyörteissä.
”Taulun nimi on Pakkomuutto.”
Sen sanottuani Ante toiseenkin kertaan ihmetteli, että Eerikki oli ilmeisesti käsittänyt Jänkäläisen sanoman.
”Sinä annoit kasvot ja Jänkäläinen tuli hulluksi, kun tiesi, mitä hänen oli pakko siveltimellään kertoa”, Ante selosti kuin museo-opas minulle alttaritaulua.
Taulussa oli kaikki liekeissä. Tulessa oli taivas ja alapuolinen maailma, ja meidän kasvoillamme näkyi liekkien takana kokonaisen kansakunnan vuosituhantinen pakkomuutto. Näkyi yhdellä kertaa niin kokonaisen kansanosan pakkoluopuminen omilta asuinsijoiltaan kuin mielenkin muutto toisenlaisuuteen. Jänkäläinen oli muualta tullut, mistä lie, kukaan ei oikein tiennyt.
Myös minä olin muun sukuisia.
Juuri tässä maalauksessa Jänkäläinen ikuisti sen hetken, jolloin minä olin ymmärtämässä saamelaisen mielenmaiseman ja itsekin hyvää vauhtia muuttumassa.
”Pitää olla muualta tullut, kaukaa pitää osata katsoa, että näkee.” Kukahan niin sanoi? Oma sisimpäni niin tiesi. Vai muistinko väärin?
”Sinun kasvosi”, Ante sanoi ja piiritti kasvoni käsiinsä kuin olisi maljan nostanut ylös. ”Katso noita Jänkäläisen ikuistamia kasvoja, ja minä katselen sinua.”
Miehessä oli samaa hehkua ja ylimaallista intomieltä kuin silloin, kun hän ensimmäisenä iltana asuntolakoululle tuloni jälkeen katsoi minuun. Sydämeni rupesi hakkaamaan. Ja tikitti yhä tiheämmin, kun mies jatkoi.
”En minä saa kyllikseni sinun kasvoistasi. Siinä on kaikki. Luen ilmeitäsi kuin karttaa.”
Anten kasvoilla heilahti hämmennys. Nopeasti hän kuitenkin osasi jatkaa: ”Aina en ota selvää, menet joskus umpeen tai minun silmäni hämärtyvät. Mikä on? Miksi sinun kasvosi tällä seinällä ovat varjossa, vaikka Eerikki on varmasti osannut oikein arvioida, miten tauluvalo pitää suunnata?”
Ante kiersi käsivartensa hartioilleni. ”Mikä on? Mikä nyt on?”
Taulussa minä katsoin ylös ja eteen, sitten käänsin kasvoni suoraan katsojaan, porauduin häneen kuin vimmalla tai viime voimilla. Häkellyin enkä ensimmäistä kertaa tämän taulun edessä ja samalla kaikkien näiden minut näkevien miesten edessä.
”Missä sinun riskusi ovat?”
Koskettelin korvalehteäni. Taulussa mieheni lahjoittamat korut, ahkun perintö valitulle naiselle, erottuivat niin kuin aurinko; kuin kuu ja tähdet ne kimmelsivät kirkkaina öinä. Ties monettako kertaa Ante muistutti, että näkemisen lisäksi pitää myös kuulla. Kuultava on myös pienet äänet, juuri ja juuri korvalehden keräämät kuiskaukset, hiljaisuuden värinä, syksyn pakastamat lehdet koivikossa, pajupensaiden ensimmäiset ummut kevättalvella. Ante tuli ihan lähelle. Hän puhalsi korvaani niin kuin ensimmäisen kevätpäivän aamutuuli; niin kuin heleän talviaamun lumet pyyhkäisevä viirre.
Me istuimme sohvalla vieri vieressä. Kumpikin hämmentyneinä. Lapset, meidän lapsemme tai kaksi niistä, leikkivät karvalankamatolla kuin vasta paljastuneella jäkälälampareella.
”Minä en tarvitse taulua seinälleni”, Ante sanoi. ”Voin kokea, muistaa, nähdä ja kuulla, kun suljen silmäni. Ja minulla on sinut vieressäni. Sinä riskutat minulle unessa ja unen läpi.”
Lähtiessään hoitajan kanssa takaisin sairaalalle hän vielä muistutti: ”En ole koskaan mistään poissa, kun sinä ja lapset olette ympärilläni. Se maisema on mieleni koti.”
Ante sulki minut syliinsä pitkäksi aikaa. Maisemat vilistivät levottomasti mieleni kuvissa.
