Tarinavirta

Meidän kauttamme

(Sotakorvaustyttö -romaanin alku, Turbator 2011)

Synnyin vuosi Guernican jälkeen ja vuotta ennen kuin Hitler porukkansa kanssa painui kannat kalisten Puolaan. Hitlerin terästekniikka ruhjoi puolalaiset ratsujoukot.

Minun syntymävuotenani Adolf ja Benito kuvauttivat itsensä Roomassa. Molemmat hymyilivät kuvaajalle.

Melkein samalla kellonlyömällä kolme uutta tyttölasta ilmoittautui parkumalla kirkonkylän muonavahvuuteen. Kaikki me olisimme muutaman vuoden päästä samassa kirkonkylän koulussa kasvamassa kohti aikuisuutta. Ja meidän kauttamme oli isänmaa aikanaan saava lisää kunnon kansalaisia. Tykinruoka oli yhden kylän osalta varmistettu sukupolvia eteenpäin.

Olin kolmen päivän ikäinen alipainoinen likkalapsi isojen poikien kokoontuessa Munchenin konferenssiin. Se oli se hikinen kuukausi, jolloin kansallissosialistien kongressi pidettiin Nurnbergissa ja kätilö Kaunismaalla oli kädet täynnä töitä, kun piti vaivaa säästämättä saattaa maailmaan viimeisiä ennen sotia maailmaan ehtiviä. Saivat olla likkaisia lapsia tai poikia, heikkovoimaistenkin toivottiin jäävän henkiin ennen isompaa rytinää.

Onnittelukorteissa oli pulleaposkisia riihitonttuja ja valkosiipisiä enkeleitä. Sinä syksynä viimeisiä omenoita syötiin hitaasti nauttien kuihtuvaa särkynyttä sydäntä ja syysastereita rönsyävissä puutarhoissa.

Jonkinlainen aavistus tai kumu kauempaa antoi herkkäkorvaisille vainua, että rauhalliset kesät ja puhdashankiset talvet olisivat kohta muisto vain.

Hikinen kesä venyi pitkänä ja kuumana kauas loppusyksyyn. Korpraali Hitlerillä oli omia kiireitänsä, vastanaineilla pariskunnilla oli omat suunnitelmansa. Sotilaat, kätilöt ja rakentajat pidettiin toimeliaina. Vuosikymmenen alun lama oli vaihtunut pöyhkeäksi vimmaksi muotoilla maailma valmiiksi.

Että vauhdikkaasti meni Euroopassa.

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkit oli juuri hinattu pystyyn. Ihmiset oli taas saatu hokemaan ikuista mantraa: Ei koskaan enää sotaa!

Ja kas!

Jälleen kiiltävänappisten miesten vallanhimo vyöryi yli maanosan. Siitä luettiin Lallista ja Pellervosta, joku Helsingin ja Porin lehdistäkin. Mutta elämä jatkui, kun oli jatkumaan ruvennut pienemmässäkin piirissä ja suurien perässä hiihdellen.

Porin lentokenttää rakennettiin, Mäntyluodon satamaa laajennettiin, Haapamäen rata saatiin kesällä valmiiksi. Harjavallan upouusi voimalaitos tuotti energiaa.

Samana päivänä kun minulle annettiin nimi, äidin veli oli Porissa suojeluskuntalaisten järjestäytymistilaisuudessa. Uusi piiripäällikkö tarkisti joukot. Tarkastuksen jälkeen enon yksikkö siirtyi antamaan näytöstä siitä, miten sotilasjunan kuormaaminen ja purkaminen suoritetaan nopeasti ja tehokkaasti.

Meidän pitäjässä miehet sanoivat ennen kaurapellolle menoa, että kun viikatetta hampaat irvessä hioo, saa naurusuussa niitellä. Sanonnan tiedettiin tarkoittavan sitä, että kautta maailman sivun oli vaivan ja totisen yrittämisen jälkeen aina kunnian kukko laulanut. Rauhallisesti naiset kaatoivat kupista kaffetta tassille ja työnsivät sokeripalan huultensa rakoon. Sirkun maku viipyi kauemmin kielellä kuin Pulmu-sokerin eikä sakariinin kristallikiteistä tai sikurivedestä kukaan tiennyt mitään.

Ja minä nukuin rintamaidon voimalla autuaan tietämättömän unta maalaiskirkonkylässä valkoisen rakennuksen yläkerrassa mansardikaton alla Satakuntaa halkovan joen partaalla jossain Pohjois-Euroopassa.

Neiti Kauraryyni astuu Elovena-paketin kyljestä kadulle

(Sotakorvaustyttö-romaanin loppurivit, Turbator 2011)

Vuosikymmenen viimeisenä syksynä tulin täysi-ikäiseksi. Samalla viikolla Helsingin yliopiston avajaisissa paljastettiin Wäinö Aaltosen veistos Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden ja Hrustsev piti YK:n yleiskokouksessa puheen aseistariisunnasta.

Kotipitäjässä sanomalehden yleisönosasto ja päätoimittajan palsta valittivat, että uudet tavat ja rohkeus ovat villinneet nuorison. ”Humalaiset nuoret isänmaan toivot ja heidän yhtä humalaiset myssymissinsä tärvelevät ihanaiset rantamme ja vuosisataiset jokivarsien reunoille asettuneet kylätiemme.”

Nahkatakkijannujen ja motskarin satulassa istuvan vyöruusun suuhun soviteltiin elämänmenon tunnuslauseeksi: ”Mitäs tulevaisuudesta, kunhan tiedämme, mitä teemme tänä iltana.”

Villiä ja neuvokasta nuorisoa oli yhtäkkiä kaikkialla kuvalehdissä ja elokuvissa. Filmissä lauloi Brita Koivunen: ”Lasisydän särkynyt vain rakkauden saa.” Filmi oli kuvattu meidän jokirannoilla.

Viikkosanomat pani kyselynsä jälkeen uusiksi käsitykset nuorista. Nuoret olivat itsenäisiä ja terävä-älyisiä. He aloittivat aikaisemmin työnteon kuin edelliset sukupolvet. ”Eivät tee luokkaeroa kuten vanhempansa”, luki lehdessä. Olkoon köyhä tai rikas, olkoon kouluttunut tai kouluttamaton, kaikki ovat samoja suomalaisia, meille vakuutettiin.

Oltiin uuden aikakauden kynnyksellä. Taas.

Talvisodan alkamisesta oli kulunut yhden sukupolven mittainen aika. Puheissa viitattiin ylpeyttä tuntien sotakorvausajan viimeiseen erikoiskuunariin, joka hinattiin täsmällisesti sovittuun aikaan Neuvostoliittoon. Uteliaina kuunneltiin kaukaa edestäpäin kuuluvaa uudenlaista kumua. Ensimmäiset merkit ohjusajasta olivat näkyvissä taivaanrannalla. Kohta oltaisiin keskellä ydinasevaltojen kilpalaulantaa.

Ja minä sitten?

Viimeisilläni raskaana hain opintokirjaani merkintää loppuun suoritetusta välitutkinnosta. Apulaisprofessori katsoi pitkään edestä väljäksi pliseerattua mekkoani. Hänen paheksuva katseensa ulottui monta naissukupolvea taaksepäin, kun hän sanoi:

”Eiköhän neidin pitäisi miettiä uudestaan oma tilanteensa ja vetää tarpeelliset johtopäätökset!”

Niin tein.

”Historiassa ei ole tyhjiä lehtiä eikä elämässä elämättömiä päiviä”, oli mummu aina hokenut.

Sidoin punaisen huivin kaulaani ja laskeuduin Ryssänmäen raput alas.

Marssin Hämeenkadun päästä päähän ja askelissani soi uuden kevään laulu. Vatsani pomppi puolipallona pliseerausten alla, ponnarini heilahteli askelten tahtiin.