Äiti astuu huoneeseen
koputtamatta
ryntää sisään valloittaa huoneen ottaa omakseen ajan
Sytyttää lampun
sammuttaa kynttilän
jotta en näkisi lintujen siipiä
Päättäväisin askelin astuu ikkunalle
sulkee viileän illan
jotta en kuulisi tähtiä
Tyttö on käyttänyt samassa runossa
kahdesti sanaa purppura, Emilialle sanotaan;
nämä toiset asiat sanotaan minulle.
©Riikka Johanna Uhlig
Klikkasin runon auki, mutta puhelimeni suostui näyttämään vain lauseiden alut.
Taistelin aikani jotta koko runo avautuisi, ja kyllähän se lopulta, sekä ruudulle että minulle.
Minun äitini täytti nuoruuteni lauantaiaamut mökötyksellä ja pesukoneen linkousohjelmalla. Hän sai minut rakastamaan pitkiä ja hiljaisia aamiaisia.
Riikka Johanna Uhlig, kiitos runostasi! <3
Sävyttääkö runotytön ajatuksia purppuran väri? Ehkä äidin mentyä…hän on vapaa näkemään ja kuulemaan jälleen?
Meillä lauantaiaamut alkoivat äänekkään yleiskoneen pärinällä. Äiti leipoi ja keitti usein koko lauantain, jotta viikolla töiden jälkeen oli jotakin valmista. Keittiöstä oli poistettu ovi, ja koska nukuin aina lastenhuoneen ovi raollaan, koko möly kantautui sänkyyni. Iltaisin meillä oli yleensä rauhallisempaa. Nyt aikuisena pidän hiljaisista aamuista ja hitaista aamiaisista – enkä missään nimessä ole aamuihminen. Luovuus kyllä tarvitsee tilaa ja rauhaa, ei aikatauluja eikä pärinöitä.
Runosi on tiivis ja kertoo samalla mielestäni paljon.
Muuten, tarkoititko Emilialla Montgomeryn runotyttö-Emiliaa, vanhaa suosikkiani?
@Riitta
Kyllä, Uudenkuun Emilia oli mielessäni, vaikka runo perustuukin osin omiin kokemuksiini.
Kuulemma Runotytön ensimmäisestä osasta on tullut uusi suomennos. Ilmeisesti aiempi suomennos on ollut lyhennelmä. Ilman muuta täytyy tuo merkkiteos hankkia itselle. Jospa se inspiroisi useampaankin runoon.
Kuuntelin hiljattain koko trilogian äänikirjana. Nyt, aikuisena, siitä jäi päällimmäisenä mieleen Emilian sinnikkyys: hän kirjoitti paljon ja lähetti jatkuvasti tekstejään lehtiin ja kustantamoihin. Olen koettanut oppia häneltä.
Vähän myöhässä tämä kommentti, mutta lähetän kuitenkin…
Löysin varastosta oman Pieni runotyttö -kirjani. Se on I. K. Inhan suomentama ja kolmas painos vuodelta 1955. Siitä tehtiin lyhennetty versio ilmeisesti 60-luvun alussa, joten minun versioni lienee lyhentymätön, 448 sivua. Olisi tietenkin mielenkiintoista vertailla suomennoksia ja vielä parempi olisi verrata alkuperäiseen.