(Maritzan unen pohjalta kirjoittama käsikirjoitus,  jonka hän lähetti tv-saippuasarjaan. Hän osallistui Caracol TV:n julistamaan kilpailuun ja voitti sen.  ”Rakkauden monet kasvot” filmattiin, pääosissa nuori kolumbialainen  nainen ja eurooppalainen miesnäyttelijä. Sitä tehtiin kaksi sesonkia ja katsojamäärä oli kohtuullinen. Häneltä pyydettiin jatkoa, mutta Maritza oli menettänyt jo mielenkiintonsa ja hänellä oli täysi työ opettaa pikkuhaikaroita lentämään omilla siivillään.)

Socorro astui alas sinivalkoisesta kaupunkibussista kuljettajan osoittamassa paikassa. Iltapäivä oli jo pitkällä ja hän oli matkustanut koko päivän, Orocuesta, Casanaresta, Neivaan, vuorten yli ja edelleen Popayaniin, kirkkojen ja luostareiden kaupunkiin, Etelä-Kolumbiassa. Äiti oli lähettänyt hänet matkaan aamuyöstä, kun isä nukkui. Ratsupiiskan jäljet kirvelivät hänen koko kehossaan ja kasvoilla oli myös kaksi punaista juomua, joista ei kuitenkaan ehkä jäisi arpia.

Socorro, oikealta nimeltään Maria del Socorro, turvan etsijöiden Maria, oli neljätoista ja hän oli karannut kotoaan, äidin avustuksella, koska hänen väkivaltainen ja autoritaarinen isänsä oli myynyt hänet naapuri finninaamaiselle, isovatsaiselle pojalle vaimoksi. Naapuri oli luvannut isälle lainaa uusien vasikoiden ostoon, mutta poika tarvitse vaimon asettuakseen aloilleen. Guillermo oli huonotapainen ja vaikea luonteeltaan, epäsiisti ja haisi. Ei harjannut hampaitaan eikä kylpenyt. Läimäytteli intiaanityttöjä, jotka häntä palvelivat. Huusi äidilleen. Kävi huorissa ja kukkotappeluissa.

Nyt hän oli iskenyt silmänsä nuoreen Socorroon, neitsyt ja sorea vartaloltaan kuin tasangon palmu, kauniit kasvot ja ruskea tukka puoleenväliin selkää. Kun Socorro oli huutanut isälleen että hän mieluummin hukuttautuu jokeen, kuin menee naimisiin Guillermon kanssa, isä oli tarttunut ratsupiiskaan. Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta.

Äiti oli antanut rahaa, auttanut pakkaamaan ja vienyt hänet linja-autoasemalle. Taskussaan lappu, jossa oli äidin kaukaisen sukulaisen osoite ja uneton yö takanaan, silmät lähes umpeen turvonneina, Socorro oli hyvästellyt äidin ennen taivaanrannan vaalenemista.

Bussimatka oli ollut uuvuttava. Hän oli onnistunut nukahtamaan hetken Neivan ja Popayanin välillä, matkalaukku lujasti puristettuna jalkojen välissä. Keinonahkalaukussa oli pari vaatekertaa, yksi pari kenkiä, hygieniatavaroita, meikkejä ja Raamattu. Rukousnauha ja tasankojen lierihattu.

Socorro katseli valkoisia, savitiilestä tai ”bajarequesta” (saven ja bambun/ruokojen sekoitus) rakennettuja matalia taloja rivissä ja löysi osoitteen, Vanhempi nainen avasi ja katseli tyttöä pitkään ja kertoi sitten että kyseinen henkilö oli kuollut jo kauan sitten ja että lapset olivat muuttaneet pois ja myyneet talon. Korttelin päässä, missä Popayaniin menevä tie yhtyi kylätiehen oli majatalo, jossa oli varmasti tilaa. Socorro kiitti naista joka toivotti hänelle hyvää iltapäivää ja raahasi laukkuaan edelleen naisen osoittamaan suuntaan. Hänen pyhäkenkänsä hankasivat ja selkää särki. Lopulta hän tuli pitkän kadun päähän ja näki kaksikerroksisen rakennuksen jonka oviaukon päällä oli kyltti:  ALBERGUE DEL ANGEL, Enkelin majatalo. Kello kilahti kun hän astui sisään ja kirjoituspöydän takana istuva nuori mies nosti katseensa kohti ovea.

Socorro katsoi heleänsinisiin, lempeisiin silmiin kauneimmissa miehisissä kasvoissa, mitä hän oli nuoressa elämässään nähnyt. Valkea, pitkä ja suora tukka oli sidottu poninhännälle niskaan, iho oli valkoinen kuin haikaransiipi, piirteet säännölliset.

Alberto Angeles oli hänen nimensä ja hän hoiti majataloa isänsä laskuun, joka asui Espanjassa.

• Kyllä neiti, meillä on vapaita huoneita, haluatteko toisessa kerroksessa?

Socorro otti vastaan avaimen ja mies auttoi kantamaan hänen laukkuaan toiseen kerrokseen puurappusissa.  Hän pysähtyi ovella ja kysyi tarvitsiko neiti jotain, sairaanhoitajaa tai lääkäriä tarkistamaan käsivarsiensa haavoja, ruokaa, kylvyn. Sanoi lähettävänsä jonkun auttamaan häntä.

Nuori intiaaninainen tulikin kohta ovelle mukanaan pesuvati, ensiaputarvikkeita ja pyyheliina.  Socorro seurasi häntä käytävään ja kylpyhuoneeseen, jossa oli suihku. Suihkussa oli lämmin vesi ja pestyään hiuksensa ja koko vartalonsa huolellisesti hän kuivasi itsensä suureen pyyhkeeseen ja nainen auttoi häntä puhdistamaan haavat kasvoissaan ja käsivarsissaan desinfiointiliuoksella. Hän puki päälleen toisen vaatekertansa ja Mireya, intiaaninainen, vei hänen matkavaatteensa mukanaan pestäväksi.

• Tuossa nurkan takana on pieni ravintola jossa saatte ruokaa sopuhintaan. Monet vieraamme ovat pyhiinvaeltajia ja heillä on pieni matkakassa.

Socorro kiitti naista ja lähti saman tien syömään.

Seuraavana aamuna hän nukkui pitkään. Huone oli pieni ja yksinkertaisesti kalustettu, lakanat puhtaat ja kadulta kuului vain vaimeaa melua. Piiskan haavoittama iho oli rupeutumassa ja kirveli, mutta ei kuumottanut, joten hänen ei ehkä tarvitsisi lähteä etsimään lääkäriä. Äidille pitäisi saada viesti. Vähän ennen puoltapäivää hän lähti alakertaan ja enkelinkasvoinen nuori mies istui paikallaan ja tervehti hymyillen ystävällisesti.

• Señorita, miten voitte? Oletteko saaneet nukuttua yhtään?

Socorro pyysi saada soittaa ja mies antoi hänelle vanhanaikaisen lankapuhelimen lähemmäksi ja sanoi että hänen oli painettava nolla kaksi kertaa linjalle ulos. Socorro soitti kotiin ja oli varautunut siihen että jos isä vastaisi hän sulkisi heti puhelun, mutta onneksi vastaajana oli äiti.

Hän kertoi vain lyhyesti, että oli saapunut Popayaniin. Sukulainen oli kuollut ja hän oli ottanut huoneen hotellista, mutta lähtisi etsimään työtä heti kun kasvojen haavat olivat vähän parantuneet. Että muuten hän voi hyvin ja tulisi ilmoittamaan heti kun oli saanut työtä ja asunnon. Äiti kysyi puhelinnumeroa, mutta Socorro oli sitä mieltä että oli parempi että hän itse ottaisi yhteyttä. Äidin ääni oli selvästi helpottunut ja hän siunasi tyttärensä ”Jumala sinua varjelkoon ja Neitsyt Maria”.

Socorro kävi aamiaisella viereisessä pikku kuppilassa ja tapasi sitten Alberton patiolla. Puutarhassa kukkivat pelargoniat, kiinanruusut ja bougainvilleat. Kolibrit lentelivät räpyttäen siipiä pysyen aivan paikallaan kun ne imivät sokerivettä ruokinta-astioista pitkällä nokallaan. Socorro kertoi paenneensa kotoa äitinsä luvalla ja etsivänsä työtä Popayanista. Alberto sanoi auttavansa mielellään ja että Mireya ehkä tietäisi jonkun perheen missä tarvittaisi lapsentyttöä tai keittiöön apua.

Sen viikon aikana he tapailivat usein puutarhassa, pikku ravintolassa tai aulassa. Socorro tunsi kummallista, vahvaa vetovoimaa miestä kohtaan. Mies oli selvästikin kiinnostunut hänestä, kuunteli hänen kertomustaan, katsoi häntä kauniilla silmillään ystävällisesti ja hänen äänensä oli pehmeä ja rauhallinen. Kun hän sitten, eräänä iltana suuteli Socorroa viikunapuun katveessa, tyttö tiesi että hän oli tavannut suuren rakkautensa. Neljätoistavuotiaan tyttölapsen vankkumattomalla uskolla. Alberto oli kaksi kertaa häntä vanhempi, keskeyttänyt opinnot pappisseminaarissa ja ryhtynyt hoitamaan isänsä majataloa, kun isä oli muuttanut Espanjaan.

Alberton äiti oli kuollut tapaturmaisesti viisi vuotta sitten ja hänellä oli kaksoisveli joka asui Calin kaupungissa, mutta joka kävi täällä Popayanissa kerran kuukaudessa, jolloin he myös kävivät tervehtimässä isovanhempia Peñas Blancas-nimisessä kylässä noin tunti etelään vuorilla. Suku oli kotoisin Navarrasta, Pohjois-Espanjasta ja he olivat kaikki vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä, ”enkeleiden sukua”, mies naurahti. Isä oli lähtenyt vaeltamaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä äidin kuoleman jälkeen ja tavannut galicialaisen naisen ja muuttanut Espanjaan.

Socorro oli kertonut väkivaltaisesta kodistaan tasangoilla, paljon kärsineestä äidistään, naapurin ilkeästä pojasta jolle hänet oli myyty lainan takeeksi, paostaan aamunkoitteessa. Haikaroista, kotilokurjesta ja paksujalkakahlaajasta. Tasangoista, hevosista, tiikereistä ja kummituksista. Vedenpeittämistä niityistä, moriscal-palmumetsiköistä. Rodeoista pyhimysten muistopäivinä Yopalissa, Aguazulissa, Orocuéssa, miten ratsastettiin areenalla ja napattiin vasikoita hännästä kiinni täydessä vauhdissa. Joropo-tanssista ja tasankojen harpusta.

Alberto luki hänelle runoja appelsiinipuun alla. ”Margarita kaunis on meri ja tuuli tuo appelsiininkukkien tuoksua…” ja hyväili hänen haavoitettua poskeaan.

Yhdessä he kulkivat Popayanin keskustassa, jossa jokaisen korttelin kulmassa oli kirkko ja talot olivat valkoisia. Luostarien ja opinahjojen tummat käytävät avautuivat massiivisten tammioven takaa ja kaikkialla vallitsi kunnioittava ja syvä hiljaisuus. Kirkonkellot kumisivat ja torilla intiaanit myivät käsitöitään. Hänen huoneeseensa ei Alberto pyrkinyt. Suuteli vain ovella ja sanoi että heillä on paljon aikaa tutustua toisiinsa ja että Socorro oli niin kovin nuori ja hänen pitäisi eheytyä ja tervehtyä ensin, kun tyttö halusi viedä hänet sisään.

Kahden viikon päästä Socorro alkoi kysellä työtä ja Mireya hankki hänelle päivätyötä vanhainkodissa lakaisemassa lattioita ja auttamassa keittiössä. Hän oli tottunut auttamaan kotona ja työ ei tuntunut raskaalta. Ensi kaudella hän halusi iltakouluun, mutta ensin hänen oli löydettävä asunto kaupungilta ja silloin oli ehkä parasta löytää kotiapulaispaikka, johon kuului huone, että osan palkasta, joka oli surkean pieni joka tapauksessa jäisi säästöön.

Mireyasta tuli hänelle tärkeä tukihenkilö. Paezintiaani, jossa oli valloittajien verta ehkä noin neljännes, hänkin oli tullut vuorilta, Alberton kotikylästä, kiviseltä maatilkulta palvelemaan valkoisen kaupungin rikkaita rouvia ja päätynyt majataloon siivoojaksi ja emännäksi keittiöön. Jos asunto tuli työn mukana niin silloin oli mahdollisuus säästää ja Mireya lähetti pesoja joka kuukausi vanhemmilleen vuorille.

Kuukauden päästä Alberto kertoi Socorrolle lähtevänsä viikonlopuksi kaksoisveljensä kanssa Peñas Blancasiin viemään tarvikkeita isovanhemmille: vaari asui pienessä talossa yksinään ja mummi vanhainkodissa. He veivät ruokaa, lääkkeitä ja hygieniatarvikkeita, sekä rahaa kuukausittain, joskus veli, joskus molemmat. Veli tulisi aamulla aikaiseen Calista.

• Parempi jos odottaisimme ennen kuin tapaat veljeni. Hänellä on vaikea luonne.

Maanantaiaamuna Mireya istui ala-aulassa ja päivysti puhelinta. Kyllä, Alberto oli palannut maalta, mutta hänellä oli asioita hoidettavana kaupungilla ja ei tulisi majataloon kuin joskus iltapäivällä. Socorro lähti työhön.

Illalla kun hän palasi respa oli tyhjä ja Mireya siivosi keittiössä. Socorro meni takapihan patiolle ja näki Alberton istuvan penkillä lukemassa lehteä. Socorro meni iloisena hänen luokseen ja huikkasi heihei kulta ja kumartui suutelemaan häntä poskelle. Alberto tarttui häneen hiuksista ja nykäisi niin että teki kipeää.

• Älä koske minuun ilman lupaani! hän ärähti. Lempeät silmät olivat täynnä vihaa.

Alberto nousi penkistä, kokosi lehtensä ja käveli sisään. Socorro purskahti itkuun.

Mireya tuli keittiöstä ja sanoi että ei se ollut Alberto vaan Rigoberto. Alberto oli jäänyt muutamaksi päiväksi vuorille, isoisä oli tarvinnut hänen apuaan asioiden hoidossa. Ja että hänen tulisi olla varovainen Rigoberton suhteen. Miehet olivat kovin erilaisia. Miten erilaisia Mireya ei halunnut kertoa, vaan lähti omille töilleen.

Socorro itki itsensä uneen sinä yönä. Hän näki myös jotain ahdistavaa unta enkeleistä ja demoneista.

Tiistai-iltana hänen ovelleen koputettiin. Alberto, vai oliko se Rigoberto? Vaaleat hiukset poninhännällä, oikeassa korvassa pieni kultainen risti.

• Socorro, päästä sisään, minun on puhuttava sinun kanssasi!

Alberto seisoi keskellä lattiaa kädet nyrkissä, silmät jääkylmät ja hänen äänensä oli matala ja karkea.

Rigoberto!

• Sinä olet siis veljeni pikkuinen huora! Hän kertoi minulle matkalla vuorille. Sait ruoskaa, koska et halunnut totella isääsi ja mennä naimisiin sinulle valitun miehen kanssa. Ja minun veljeltäni kiellät sen mikä on miehen oikeus!

Mies raiskasi tytön, raa’asti ja julmasti, löi häntä ja teki hänelle pahaa.

Yöllä, kun Socorro pystyi nousemaan sängystä, hän meni ja pesi itsensä, pakkasi matkalaukkunsa ja pakeni aamunkoitteessa enkeleiden majatalosta lähimpään kirkkoon, jossa hän oli käynyt ja haki nunnien luota turvaa.

Äiti Teresa de Jesús otti hänet vastaan, ja Socorro kertoi että hänelle oli tehty pahaa ja että hän tarvitsi turvapaikkaa. Nunna nyökkäsi ja johdatti tytön kammioon jossa oli vuode ja tuoli. Krusifiksi seinällä, Lamppu pienellä pöydällä. Hän toi huovan ja tyynyn ja silitti tytön poskea.

• Ei Alberto Angelesilla ole veljeä, nunna sanoi ja painoi oven kiinni.