Tarinavirta

Leevi katseli pilvien tuhrimaa syystaivasta ja hajanaisissa valonsäteissä keinuvia lehmuksia. Hän puhdisti silmälasinsa ja asetti ne takaisin nenälleen, mutta näkymä ei kirkastunut. Oli tiistai, viikon tympein silmäke. Betoninen, perspektiiviharjoitteelta näyttävä kaupunginosa kohosi ympärillä, ja sen lomassa törrötti Saneeraus- ja Maalaustyö Mankki, Korhonen & Virtanen-Virvell Oy:n julkisivu.

Leevi astui yhden väärin mitoitetun askelman ylöspäin, ponnisteli raskaan lasioven auki ja käveli sisään. Hän näki heti Rainon, aulavahdin, joka röhnötti tuolissa sarjakuvalehti käsissään, jalat nostettuina toiselle tuolille. Raino oli ylipainoinen, ilmeetön sillä tavalla kuin liian värikkään lapsuuden viettänyt mies, joka harrasti vessakoppeihin kurkistelua ja kissojen turkkien leimauttelua sytkärillä.

Raino katsahti ylös ja huomasi Leevin:

– Ja mitäs vittua sä mulkkaat siinä?

– En… minä mitään, Leevi sanoi ja kiirehti askeliaan.

Raino laski lehtensä pöydälle, nousi ja sanoi Leeville:

– Hei odota!

– Mitä? Leevi kysyi.

– Mullon sulle yks juttu. Tuu lähemmäs.
Leevi astui lähemmäs. Raino katseli ympärilleen ja sanoi:

– Vielä vähän, mä kuiskaan sen sulle.
Leevi kumartui kuuntelemaan. Raino toi suunsa Leevin korvalle ja sylkäisi. Antti, joka oli ollut sivupenkillä ja jota Leevi ei ollut huomannut, räjähti nauramaan.

– Ookoo. Raino sanoi ja taputti Leeviä selkään. – Voit mennä.

Leevi käveli kasvot punehtuneina aulan perälle. Sieltä hän nousi ylös uhkaavan tuntuisesti kolisevia metalliportaita ja lopulta toimiston ovelle. Hän kaivoi kulkukortin taskustaan, avasi sähkölukon ja käveli sisään, tarkkaillen samalla huolellisesti ympäristöään.

Toimisto oli vielä lähes autio. Hän asteli käytävää, joka oli päällystetty ruskealla, keinokuituisella, staattista sähköä generoivalla matolla, kääntyi käytävän päässä ja suuntasi kohti työpistet­tään. Hän säpsähti vähän viereisestä kuutiosta nousevaa päätä, joka osoittautui kuitenkin vain Jenniksi. Jenni tähyili luultavasti uusinta romanttisen kiinnostuksen kohdettaan eikä ollut kiinnostunut Leevistä, vaan laskeutui saman tien trikoot nitisten takaisin alas pieneen kopperoonsa, elämänfilosofisten postikorttien ja Karvisen maanantaiangstia erittelevien tulosteiden lomaan.

– Huomenta, Leevi sanoi vaisusti. Jenni ei vastannut. Leevi jatkoi matkaansa johtajan huoneen ohitse ja pääsi omaan työtilaansa, jossa häntä tervehtivät pieni muistilapputelineeksi alennettu pallo­mainen kaktus, sekä lattialle romahtanut kirjataso. Aina öisin se palasi takaisin tähän luonnolliseen tilaansa, huolimatta siitä kuinka monta kertaa hän yritti sitä korjata.

Leevi istuutui toimistotuolille, joka tervehti häntä staattisen sähkön poksahduksella, asetti laukkunsa pöydän viereen ja käynnisti tietokoneen. Koneen naaratessa tiedostorakenteidensa syvyyk­siä hän kaivoi eväsleivät esiin ja avasi työpöydän laatikon. Laatikossa oli revittyjä post-it-lappuja, poikkinaisia lyijykyniä, mutkalle taivutettu paperiveitsi sekä hätävaraksi säästetty, puoliksi sulanut suklaapatukka. Leevi pudotti eväskäärön sekaan, sulki laatikon ja kääntyi tuoli kirskahtaen avaamaan arkistokaappia.

Hän sovitti avaimen lukkoon, totesi ettei se mennyt tarpeeksi syvälle, veti avaimen ulos ja tarkasteli lukkoa. Syvällä avaimenreiässä oli jotakin vaaleata, jota ei mitenkään voinut onkia ulos. Hän yritti uudestaan ja painoi avainta vähän ponnekkaammin, tuloksena vain, että se jokin vaalea siirtyi syvemmälle lukkopesään.

Hän nousi, haki tarvikevarastosta vasaran, palasi, tarkisti vielä ettei ketään ollut lähettyvillä ja kumartui kaapin kimppuun. Kolhittuaan ensin liukuoveen muutaman kiintoisan graafisen lisäyksen hän sai lopulta murrettua oven auki. Hän toivoi, ettei kukaan ollut kuulut vanerin rätinää. Turhaan, sillä Antti oli jo tullut toimistoon hänkin. Hän hiippaili Leevin taakse ja läimäisi tätä takaraivoon:

– Vitun dorka, mitä sä meet kalusteita hajottamaan?

– No mutta kun se ei auennut…

– Mä kuule taidan kertoa tästä pomolle.

– Älä hei… kun tohon lukkoon oli joku …se oli tukossa enkä saanu auki –.

– Meinaatsä vai että joku ois käyny sorkkimassa sitä? Mitä sä vihjailet?
Antti otti Leeviä kauluksesta kiinni ja nosti tätä punttisalilla treenatuilla lihaksillaan (yksijakoinen ohjelma kerran viikossa, 3×10 toistoa), jotka tuskin riittivät liikuttamaan edes Antin omaa tanakkaa, päärynämäistä rakennetta. Hänen hengityksensä haisi mynthonille ja hammasväliharjojen puutteelle.

– Ihan oikeasti älä nyt viitti, en minä sitä, Leevi kähisi kauluksen kuristaessa hänen kurkkuaan.

– Anna olla viimeinen kerta, Antti sanoi jalomielisesti ja irrotti otteensa. Hän löi Leeviä vielä kerran avokämmenellä, vaihtelun ja virkistyksen vuoksi tällä kertaa otsaan ja lampsi pois.

Leevi oikoi silmälasinsa, palasi murheellisen näköisen arkistokaapin ääreen ja alkoi tutkia riippukansioita. Hän poimi sieltä keskeneräisten asiakkaiden – kuten niitä kutsuttiin – kansiot, istuutui ja kirjautui koneelle. Sitten hän vaihtoi työsandaalit jalkaan. Ne pysyivät huonosti, sillä niiden kantapääremmit oli katkaistu.

Sähköpostissa näkyi olevan tavallinen määrä roskaa, lisäksi ilmoitus ryhmäpostituksesta. Hän vilkaisi sitä. Kuva ei olisi kuvapankkien kärjessä minään lähivuotena, mutta siitä erotti kyllä yläviis­tosta kuvatun Leevin, joka istui wc:n pöntöllä ja katseli hämmästyneenä kohti kameraa. Kuvakommentit olivat keskinäisiä selkään taputteluja, paitsi naisilta, jotka pitivät vitsiä kakaramaisena. Jenni sanoi kyllästyneensä näihin typeryyksiin, jotka vain haaskasivat hänen aikaansa.

Leevi kohautti olkiaan. Kuva oli kiusallinen mutta ainakaan genitaalialue ei näkynyt. Hän poisti viestin, luki edellispäivänä kirjoittamansa muistion ja jatkoi tuhoutuneen parketin vahinkoarviota ja Saneeraus- ja Maalaustyö Mankki, Korhonen & Virtanen-Virvell Oy:n vastuusta vapauttavan lausunnon kirjoittamista.

Paperipallo lennähti näppäimistölle ja ponnahti siitä lattialle. Sitten kuivaa toimistoilmaa halkoi toinen, joka osui Leeviä olkapäähän. Kun hän seurasi katseellaan niiden lentorataa, Leevi näki Antin käytävän toisella puolella. Tämä repi paperista pieniä palluroita, liimasi ne syljellä tahmaisiksi klönteiksi ja heitti sitten käytävän yli Leevin työpisteeseen. Lind ja Tuura nojailivat veltosti seinään Antin vieressä, dokumentoivat Leeviä puhelimillaan ja nauraa räkättivät.

Lind ei pitänyt Leevistä. Mielipaha johtui Leevin ärsyttävästä taipumuksesta saada työnsä valmiiksi ajoissa. Se oli Lindin mielestä jotensakin sairaalloista. Lindin näkemyksen mukaan hän, sinisessä farkkupuvussa tanssahteleva ikinuori nelikymppinen, ymmärsi elämää paljon paremmin. Elämään kuului esimerkiksi mehevien vitsien levittäminen somessa, Tekniikan Maailman lukeminen kahviossa, jutteleminen Jennin tai muiden työtoverien kanssa, tai flirttailu harvalukuisille naisasiakkaille, joiden häneen kohdistamat pitkät katseet hivelivät Lindin itsetuntoa.

Tuura oli oma lukunsa. Heti ensimmäisellä tapaamiskerralla Lind tajusi löytäneensä Tuurasta sieluntoverin, sillä myös Tuura inhosi Leeviä. Joskin eri syistä: Tuura inhosi Leeviä heti alusta alkaen, ehdoitta ja varauksetta, vaikka ei tiennyt vielä mitään Leevin vastenmielisestä työmoraalista. Tuntui kuin Tuuran sisimpään, aina paksupohjaisista lenkkareista yläpäässä harottavaan tukan tupsuun saakka olisi kirjoitettu tieto siitä, että Leevi oli henkilö, jota ei kuulunut päästää liian helpolla. Tuura varmistui tästä, kun Leevi esiintyi ystävällisesti häntä kohtaan jo ensi tapaamisella.

Leevi koetti jatkaa työtään välittämättä paperipalloista. Aika harmitonta pilaahan se sentään oli.

– Eiks se hönö pistä kampoihin ollenkaan? Lind ihmetteli.

– Ans mä koitan kans, anna paperia, Tuura sanoi.

– Otetaan skaba!

– Joo. Joka osumasta pojo, pääosumasta viis.

– Pinna kans tietsikkanäytöstä. Hönöstä kaks, ja sen nupista viis.

– Joo. Kuka merkkaa pisteet?
Antti pysäytti Pasin, joka oli kävelemässä ohitse paperipinkka kädessään:

– Anna pari paperia siitä, meiltä loppuu ammukset.

– Öh…joo.

– Sit sä voisit tussata muistiin pinnat. Senhän sä voit tehä eiks vaan?
Pasia Leevi piti ystävänään, siitäkin huolimatta, että Pasi kiistoissa käänsi yleensä takkinsa tosi nopeasti. Jälkeenpäin Pasi sitten jutteli taas Leevin kanssa niin kuin olisi unohtanut koko kahakan. Leevi ymmärsi sen kyllä.

Pasi laski paperinipun lattialle ja alkoi merkitä osumia tukkimiehen kirjanpidolla.

– Pistetään kahestkymmenestä poikki, Antti sanoi.

– Sä sait harjotusta jo, sullon liikaa etumatkaa. Viidestäkympistä.

– Mä hakkaan teidät urpot sitteki. Taas tuli viis pojoo!

– Mistä sä viis pojoa tosta muka revit?

– Ooksä sokee, se sipas korvaa.

– Ei me mitään sipasuja lasketa, sanoi Lind, poimi sisämaalikuvaston pöydältä ja heitti sillä Leeviä. Leevi epäonnistui väistössä ja sai kasvoil­leen näytekokoelman erilaisia efektipintoja ja sametinhimmeitä, pehmeitä ja syviä värisävyjä. Miehet römähtivät nauramaan.

– No se oli kunnon osuma. Joo. Mut siitä tulee silti ne viis pojoa vaan.

– Hei, jätkät, pomo! Antti sihahti.

Todellakin, osastopäällikkö Kiehelän kalju lähestyi naapurikäytävällä. Lind ja Tuura havaitsivat vaaran ja kiirehtivät niin maleksien kuin osasivat omiin kuutioihinsa. Antti livahti uloskäynnille, ja Pasi keräsi arkkinsa lattialta ja jatkoi kohti kopiokonetta.

Kalju eteni hitaasti, hitusen pompahdellen matalien sermien takana, kääntyi viimeisen kulmauksen ympäri ja paljasti allaan kävelevän, olemukseltaan tanakan miehen, jonka runsaiden kulmakarvojen alla tähystelivät virkeät, joku voisi sanoa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kielivät silmät. Kiehelä oli mukava mies. Hän hallitsi alaisiaan jämäkällä, isällisellä kurilla, ja harkitsi tarkoin kuka milloinkin nakitettiin ikävimpiin iltavuoroihin, Kaikki tuntuivat pitävän hänestä, hän oli huomannut.

Kiehelä katsoi Tuuran ja Lindin manöövereitä tietokoneiden ääressä ja arveli sitten ääneen, että deadlinet heidän tehtävissään saattaisivat tulla, ei vain ohitettua, vaan myös läpäistyä ja toden­näköisesti ääntä nopeammin.

– Kyllä kyllä, mutta tässä on monta mutkaa tässä jutussa! Lind puolusteli. – Kaikki lausunnot on kirjattava. Ja sit toi Leevi ei antanu ajoissa dataa noista vakuutustilastoista niin mä jouduin venaa sitä ja homma on seissy!

Kiehelä vilkaisi Leeviä, joka koetti hivuttaa olkapäitään muutamaa millimetriä alemmas.

– Vai niin. Onks se data nyt sulla?

– Joo on se nyt. Mä teen tätä hiki päässä mutta tässä nyt menee aikansa.

– Se on sitten pakko tarkistaa aikataulua. Te jätkät tuutte sählytreeneihin tänään illalla?
Sählytreenit olivat vapaaehtoisia samalla tapaa kuin etuoikeus työskennellä Kiehelän alaisenakin, ja lähes kaikki osallistuivat niihin. Vain Leevi oli vapautettu, kun hänen olematon koordinaatiokykynsä oli käynyt kaikille tuskallisen selväksi.

– Joo, tullaan tietty.

– Nähdään sitten siellä, kuus reikä reikä.
Kiehelä siirsi ruhonsa lähemmäs Leeviä ja katsoi tämän kopperoa:

– Mitä tää sotku täällä on?

– Tota, paperikori vaan kaatui, Leevi sopersi ja koetti nojautua taaksepäin arkistokaapin eteen.

– Se siivotaan sitten kans heti! Näinkö sä elät kotonaskin?

– Joo. En. Siis joo. Totta kai, heti.

– Ja sitten, tuosta tiimityöskentelystä –.
Tiimityöskentelystä Kiehelällä oli runsaasti mielipiteitä, joita hän eritteli Leeville seuraavat kuusi minuuttia, yksityiskohtaisesti, selkeästi ja raikkaalla äänellä. Sitten Kiehelä vyöryi taas omille teilleen, jotka jäivät enimmäkseen mysteereiksi toimiston henkilökunnalle. Joka tapauksessa niistä sai Alfa Romeon verran enemmän palkkaa kuin asiakaspalvelutöistä.

Toimistossa alkoi taas hiljaiselo, Lind ja Tuurakin pysyttelivät tietokoneillaan. Luultavasti pelasivat jotakin. Sermin yli Leevi erotti ikkunan, jonka lasiin pilvet olivat ripotelleet pienenpieniä vesipisaroita. Antti oli kadonnut jonnekin, mahdollisesti varastoon etsimään jälleenmyyntiin kelpaavaa pikkutavaraa.

Leevi ei toki aikonut paljastaa Antin harrasteita Kiehelälle, varsinkin kun tiesi Antin inhon Leevin kaltaisia kommunisteja ja yksityisyritteliäisyyden vastustajia kohtaan. Sen sijaan Leevi selasi sinnikkäästi kansioita ja soitteli puheluita, kunnes kahvitauko koitti ja hän kuuli Jennin kyselevän juojia.

Kahvia Leevi ei tosin tauolla saanut. Kun hän meni keittiöön, Lind käveli ohitse, tönäisi Leeviä ja neuvoi: – Liika kahvinjuonti ei ole hyväksi vatsalle. Leevi katsoi lähes tyhjää kahvi­pannua, sen vieressä rystysiään hierovaa Tuuraa ja myönsi että asiassa saattoi olla perää.

Lounaalle Leevi lähti yksin. Hän suunnisti tavalliseen lounaspaikkaansa, naapurikorttelin ravintolaan Maurice’s Sauce Béchamel, jonka kaikki tunsivat nimellä Masan Soosi. Matkalla hän ohitti Kertun kioskin, ja kioskin portailla istui ei suinkaan Kerttu, arkkitehtonisen runsas keski-ikäinen naisihminen vaan yrityksen lähetti Pertti.

Pertti vihasi kioskia, Kerttua, työtään ja kaikkea mikä siihen liittyi. Hän oli Leeviä lyhyem­pi ja laihempi, sellainen mies, jota lapsena oli varmasti nimitetty rääpäleiksi. Hänen kulmakarvansa muodos­tivat selvän kolmion, silmät olivat pienet ja pussittavat, ja hän oli aina sen näköinen kuin olisi juuri haistanut jotakin viemäristä ylös ongittua. Pertti mulkoili Leeviä peittelemättömän vihamielisesti. Leevi koetti kävellä suoraviivaisen pelottomasti Pertin ohitse, huolettomasti käsiään heilutellen ja vihellellen, joskin huuliensa kuivumisen vuoksi hän ei saanut aikaiseksi kuin vaimeaa suhinaa, joka vain hetkittäin yltyi vaimeaksi pihinäksi.

Masan soosissa oli tarjolla kaksi lounasruokaa, porsaanleike ja lohisalaatti. Leevi osti jälkimmäisen. Salin keskellä oli täyttä, joten hänen täytyi etsiytyä johonkin sivupöydistä, pois henkilökunnan näkyviltä. Kaupunki­vertausta käyttääksemme pois keskustasta ja johonkin vuokrakasarmien täyttämään levottomaan lähiöön. Hän ehti juuri paloitella perunat ja haukata palasen, kun Lind ja Antti tulivat.

– Moi, kai me voidaan istua tähän? Antti sanoi.

– Ööh joo kai te voitte.

– ”KAI te voitte!” Vittu mikä taukki. Kyllä me voidaan, tässä on vapaata.

– Miten voi joku olla noin saatanan tyhmä? Lind sanoi, romautti tarjottimen pöytään, istuutui ja kaatoi Leevin piimälasin tämän lautaselle. Leevi katsoi paksussa valkoisessa tahnassa ajelehtivia salaatinlehtiä, eikä hänen enää tehnyt mieli syödä.

– Eiks sullo nälkä? Antti kysyi.

– Meinaaksa jättää sun ruokas vai? Lind kysyi.

– Aattele maailmassa on monia jotka mielellään söis tonkin.

– Joo mut toi onkin toope, sanoi Lind. – Eks olekki? hän jatkoi ja siirtyi Leevin vierelle istumaan.

– Se uskoo olevansa joku mallityöläinen. Kato noita kyniä taskussa, se varmaan haluis olla joku insinööri.

– Joo, vähän parempi ku me muut tavalliset jätkät.

– Ootsä parempi ku me, hä?

– Enhänmä.. nää oon työkyniä…

– Mitä se sano?

– Se tais sanoo et sä oot väärässä.

– Siis puhuks mä paskaa sun mielestä vai? Vitun mallityöläinen!
Lind otti kynän Leevin taskusta, naksautti terän esiin ja alkoi piirrellä Leevin poskeen ja paitaan.

– Älä nyt, anna olla, Leevi älähti.

– Mitä, insinööri, sähän tykkäät tuhertelusta, Lind hekotti ja jatkoi piirtelyään.
Jotakin naksahti Leevin sisällä. Hän tempaisi kynän Lindin kädestä, otti siitä tukevan otteen ja löi kärjen Lindin pöydällä lepäävään kämmenselkään. Lind huusi kivusta. Antti purskahti nauramaan.

– Ai jumalauta! Vittu kato nyt mitä se saatanan hullu teki, Lind sanoi.

– Joo, ihan mielisairas tyyppi. Antti myötäili.
Lind katsoi kuoppaa kämmenselässä. Siihen oli jo muodostunut pieni veripisara. Hän liikutteli sormiaan, totesi käden yhä toimivaksi mutta ei näyttänyt ilahtuvan havainnosta.

– Vittu sä maksat tästä! Lind sähähti, otti oman vesilasinsa ja heitti sen sisällön Leevin päälle.
Leevi istui jähmettyneenä. Hän tuijotti vettä, joka valui pitkin hänen paitaansa hänen housuilleen ja imeytyi ripeästi kankaan kuituihin. Hän halusi lähteä ja koetti nousta ylös.

– Et sä nyt mee mihinkään tästä, Lind sanoi ja tukki pääsyn ulos loosista.

– Ä-päästä, Leevi älähti ja kompuroi Lindin ohi.

– Mitä se hullu nyt tekee?

– No se meinas runtata mut. Kato nyt, nyt mulle tuli mutaa housuihin.

– Eiks sillä oo mitään tapoja?

– Ei oo, ihan apina.

– Vittu insinööri kuule, se on nyt niin että sä saat turpaan ennen ens palaveria. Tee vaan testamenttis senkin paska.

– Vittu mikä pelle.

Leevi oikoi vaatteitaan, jotka löpsöttivät hänen päällään märkinä ja raskaina, ja kiirehti ulos, yhä täristen adrenaliiniryöpystä.

Pertti istui yhä kioskin rappusilla ja seurasi ilkeästi tuijottaen Leevin kävelyä. Juuri kun Leevi oli ohittanut kioskin Pertti pomppasi ylös, otti vauhtia ja tyrkkäsi Leeviä lujaa selkään niin että tämä kaatui ajotien laitaa valuvaan sadevesipuroon. Leevi kompuroi ylös, ja katsoi Perttiä, joka oli jo palannut rappusilleen. Leevi astui askeleen lähemmäksi, ja Pertti nousi pystyyn:

– Ähä ähä, mitä sä muka meinaat? hän sanoi rumasti irvistäen.
Pertti oli pienikokoinen, mutta Leevi tiesi, että tämä viihtyi Antin ja Lindin seurassa vähän liiankin hyvin ja kertoisi heille heti, jos Leevi olisi tehnyt jotakin. Joten Leevi kääntyi ja käveli pois, Pertin jäädessä taakse ilkkumaan.

Leevi kapusi takaisin toimistoon, nyt hieman nilkuttaen, ja livahti vessaan. Peilistä hän näki, että kasvoissa oli kynän jättämiä viiruja. Hän riisui paidan ja alkoi saippuoida kaulaa ja kasvoja. Hän kuuli jonkun tulevan vessaan, ei nähnyt kuka se oli ja koetti kiireesti pestä saippuan pois silmistään. Ovi kävi uudestaan, ja kun Leevi viimein sai saippuan pois silmistään hän huomasi paitansa hävinneen. Samoin kännykkä oli poissa.

Leevi katseli ympärilleen, mutta paitaa ei näkynyt missään. Kännykkä sentään löytyi pienen etsiskelyn jälkeen pisoaarista. Leevi nosti sen sieltä kahdella sormella, mietti mitä tehdä sille, otti siten takakannen auki ja akun ulos. Hän huuhteli osat nopeasti, kääri ne paperipyyhkeisiin ja lähti ulos vessasta ilman paitaa. Toimistoon kävellessään hän kuuli naurun höröttelyä.

– Mitä tartsani?

– Haluutko banaanin?

– Antakaa hei nyt ees se paita takaisin, Leevi aneli.

– Mitä se höpisee?

– Apina luulee että sillä on joku paita.

– Höhöhö osaakse käyttää sellasia?
Leevi luovutti ja meni työpisteelleen. Tuoli tervehti häntä tuttavallisesti poksahtaen. Häntä palelsi. Leevi puki ylleen ulkotakin, ehkä hän pärjäisi siten päivän loppuun. Hän kirjautui uudestaan sisään ja näki näytöllä viestin Lindiltä, avasi sen ja luki: – Tukit sit turpas.

Juuri silloin Kiehelä sattui kävelemään ohitse. Hän pysähtyi Leevin luona ja katsoi hetken tämän vaatetusta.

– Mitähän sunkin päässäs liikkuu?

– Mä pelkään et mä oon vilustumassa, on sellanen olo, Leevi sanoi. – Mä pidän tän takin päällä jos se käy?

– No kunhan se ei haittaa työntekoa se on ok.

– Ei se haittaa.

Päivä kulki kulkuaan, toimiston elämä omaansa. Vain kerran Lind ja Antti pistäytyivät tervehtimään Leeviä. Antti kyseli Leevin meneillään olevasta työstä ja Leevi alkoi, ensin epäröiden, sitten vähän innostuen kertomaan tapauksesta, jossa Saneeraus- ja Maalaustyö Mankki, Korhonen & Virtanen-Virvell Oy:n remontoijat olivat kaakeloineet erehdyksessä asiakkaan vaatehuoneen ja kävelleet liimajalanjälkiä halki huoneiston. Leevin puhuessa Lind siirtyi vaivihkaa Leevin taakse ja rusensi kuivuneen muffinssin Leevin kauluksesta sisään:

– Kun mä aattelin et sulle jäi nälkä kun sä söit niin huonosti.

– Joo, me ollaan sen verta hyväsydämisiä, Antti hörötteli vieressä. – Sano kiitos!
Leevi osasi vain tuijottaa.

– On se apina, Lind myhäili.

– Apina sanoo kiitos nyt, Antti lisäsi ja rutisti Leeviä nenästä.

– Giidoh, Leevi sanoi.

– Hyvä. Syös se nyt. Sun pitää kerätä voimia matsiin.

– Joo, ei me mitään anorektikkoja haluta hakata.

Lindin ja Antin lähdettyä Leevi ravisteli murut takistaan, palasi arvioimaan liimajalanjälkiä ja odotti palaveria huolissaan.

Palaverin aika tuli, ikävän tarkasti ajallaan, kellot eivät eksyneet kulustaan, miten kärsivästi hän niitä tuijottikin. Tapaaminen pidettäisiin kokoushuoneessa, ja sinne pitäisi kerääntyä kymmenen minuuttia ennen pomon saapumista. Kymmenen minuuttia valvomatonta aikaa, ei-kenenkään-maata, juoksuhautoja, ryntäyksiä kone­kiväärituleen.

Leevi lykkäsi lähtöä viime hetkeen ja lähti sitten kävelemään kohti kokous­huonetta. Perillä hän ei kuitenkaan nähnyt Lindiä tai Anttia vaan Vivianin, ystävällisen naisen markki­noinnista. Vivian ei tiennyt missä muut olivat, vain sen, että palaveri oli peruutettu.

Kävellessään takaisin kopiokoneen ohi Leevi kuuli tarvikehuoneesta jyskytystä ja vaimeaa kiroilua. Tai ehkä se oli nyyhkytystä. Se kuulosti Pasilta. Todennäköisesti Lind ja Tuura olivat sulkeneet Pasin sinne, heillä oli sellaista tiimityötä. Leevi ei mennyt avaamaan, sillä Pasin ongelman olennaisin piirre oli se, että se oli nimenomaan Pasin ongelma, eikä Leevi aikonut muuttaa sitä myös omaksi ongel­makseen. Hän meni keittiöön, sai haalittua keittimestä puoli kupillista pohjaan palanutta kahvia ja palasi omalle paikalleen.

Leevi uppoutui taas työntekoon, joskin hän eksyi myös hetkiksi haaveisiin, joissa hän oli muuttanut toiseen kaupunkiin, päässyt 22 vuoden päässä odottavaan eläkeikään tai oppinut kung fu:ta. Hän havahtui vasta kun kello lähestyi neljää. Hän viimeisteli viimeisen dokumentin, sulki koneen ja oikoi selkäänsä saaden aikaan äänen, joka muistutti päälle istuttua kuplamuovia. Hän aikoi vaihtaa ulkokengät mutta totesi että ne oli joko varastettu tai piilotettu eikä hän tiennyt minne. Leevi tutki ensin oman koppinsa, sitten käytävän kaapit, joista usein löytyi hänen tavaroitaan, ja luovutti sitten. Hän naputteli kellokoneeseen lähtönsä ja lähti ulos työsandaaleissaan.

Aulassa häntä odottivat Lind, Antti ja Raino.

– Moi, apina, Lind sanoi.

– Me sovittiin että te voisitte sopia riitanne matsilla, Antti jatkoi.

– Reilu peli, Raino sanoi.

– Sä vastaan Lind. Mennään kaikki tohon ulos.

– Emmä halua –, Leevi protestoi.

– Joo joo, totta kai sä haluat. Kun teillon niitä ristiriitoja. Vai ooksä sit meitä kaikkia vastaan?

– No en. Kai mä sitten…

– Okei, sit kaikki todistaa et tää oli vapaaehtoista. Anna sun rillit ettei ne mee hajalle.

– Mut mä en nää paljon ilman niitä.

– Et niitä voi matsissa pitää, nehän menee rikki. Anna nyt.

– No…okei.
Leevi antoi silmälasinsa. Maailma sumeni heti. Hän kohotti avuttomasti nyrkkinsä pystyyn.

– Ei tässä, vitun apina, mennään tonne takapihalle.
Antti ja Raino saattoivat Leevin ulos kaulaillen häntä kuin nyrkkeilykehään menevää. Leevi tunsi tukehtuvansa kainalo­hikihöyryihin. Ulkona Leevi istutettiin kostealle penkille ja Lind asettui Leeviä vastapäätä toiselle.

– Oottekste valmiita?

– Joo, Lind sanoi.
Leevi epäröi. Lind odotti, kädet rennosti sivuilla, jäljitellen TV:stä näkemäänsä asentoa. Ympärillä rusehtavat tiilielementit kohosivat ylös kohti harmaan levo­tonta taivasta. Muurien välistä avautui näkymä vihreään tuhruun, jonka Leevi tiesi olevan pieni, kitukasvuinen puisto. Harakka rähisi jossain lähistöllä.

– Ootsä vai et? Antti äyskäisi.

– Joo kai, Leevi sanoi epävarmasti. Antti alkoi laskea:

– 3-2-1-Fight!
Leevi pomppasi hätäisesti pystyyn ja Lind nousi myös.

Leevi erotti vastustajansa hahmon mutta yksityiskohdat jäivät usvaisiksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin, mutta ei tiennyt, mitä olisi sitten tehnyt. Hän kohotti varovasti nyrkkinsä ja odotti. Lind tömisteli lähemmäksi, kissankevein askelin kuten hän uskoi, ja löi muutaman tunnustelevan iskun Leevin olkavarsiin ja rintaan. Leevi säikähti ja päätteli että oli aika pistää kaikki peliin, ja rynnisti Lindin päälle.

Leevin heikot lyönnit menivät enimmäkseen ohitse eivätkä tehneet juuri vahinkoa, mutta hänen sandaalinsa tarttui katukiveen ja hän horjahti päin Lindiä. Hän tarttui Lindiä vaatteista ja riuhtoi. Lindin paita aukesi ja napit lentelivät kun Leevi koetti pysyä pystyssä. Lind tuuppasi Leevin kauemmaksi ja sitten hyökkäsi ja löi Leeviä niin kovaa että tämä kaatui maahan. Lind hyppäsi perään ja alkoi hakata Leeviä kasvoille, keskittyen vasempaan silmäkulmaan. Ensi kerran Leevi tajusi mitä kirjoissa tarkoitettiin, kun kerrottiin että joku näki tähtiä. Ihmeellisen osuva kuvaus. Lopulta Lind nousi, katsoi paitaansa, kirosi ja sanoi:

– Siitä sait, saatanan homopetteri.
Leevi nousi istumaan. Pää tuntui turralta. Antti toi Leeville silmälasit, odotti että tämä pääsi pystyyn ja penkille. Sitten hän pyöräytti käsineestä mikrofonin ja ryhtyi leveästi virnistellen esittämään urheiluselostajaa.

– No miltä nyt tuntuu näin ottelun jälkeen? Minkä näkisit tappion syyksi?

– En mä tiedä…

– Mitä sanoisit vastustajasta, oliko voitto ansaittu?

– Toi on ihan hullu, Leevi sai sanotuksi.

– Kuulitsä Lind, se sanoi sua hulluksi. Eiks toi oo aika epäurheilijamaista? Antti sanoi Lindille. Tämä ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut.

– Anna olla. Mä lähen nyt himaan.

– Käydään katsomassa jos Tuura olis tuolla pubissa, Antti sanoi ja pudotti mikrofonin taskuunsa.

– No sen verran vois mutkaa tehdä, sanoi Raino, joka oli tähän asti vain katsellut.
Kaverukset lähtivät kävelemään pois, jutellen ja naureskellen, paitsi Leevi, joka istui yhä penkillä. Hänen silmäkulmansa oli jo alkanut turvota, epäilemättä huomenna koko silmänympärys olisi mustana.

Taivaalle oli kerääntynyt lisää pilviä. Ne tuuppivat ja likistelivät viimeisiä valokiiloja, jotka vielä yrittivät saavuttaa maanpinnan ja lopulta sulkivat ne kumpuilevien selkiensä taakse. Leevi nousi, etsi irronneen sandaalinsa, palasi sitten ottamaan laukkunsa ja lähti hänkin. Sandaalin solki oli revennyt irti ja kadonnut, joten hän joutui laahaamaan jalkaansa, ettei sandaali olisi pudonnut jalasta. Takin karhea kangas hiersi hänen kaulaansa ja polvea jomotti yhä. Pubin edessä hän näki maijan, johon kaksi reipasta poliisia oli juuri pakkaamassa vastaan hangoittelevaa Tuuraa.

Kertun kioskilla Pertti mulkoili yhtä keskittyneesti kuin aiemminkin, ja Leevin laahustaessa ohi Pertti irvisti rottamaisesti, katsoi oikealle ja vasemmalle ja sylkäisi Leeviä. Pertti koetti tähdätä kasvoille mutta onnistui vain liimaamaan vihertävän ja varsin elinkelpoisen näköisen klimpin Leevin takinrinnukseen. Leevi pyyhki sen pois hihallaan, jatkoi matkaansa ja liittyi muihin työstä lähtijöihin.

Vasta pysäkillä Leevi muisti bussilakon. Hän seisoi hetken neuvottomana ja istuutui sitten katoksen alle. Alkoi sataa. Vesi vihmoi pitkin katua ja pysäkkiä, kiihtyi ja romahti raskaana asfaltille. Autot puskivat pärskeiden ja vesisumun läpi, vesi pisaroi katoksen laseihin ja Leevin hiuksiin.

Leevi työnsi kätensä takintaskuihin. Siellä oli nöyhtää, klemmari ja kuulakärkikynä. Kynän kärjestä puuttui kuula, se oli varmaankin uponnut Lindin ihon alle. Leevi naksutteli kynää mietteissään.

Puhelin soi. Leevi vastasi.

– Poliisista päivää. On tehty ilmoitus teräaseella tehdystä pahoinpitelystä.