(Muistiinpanot löydetty Keltaisen Talon vintiltä mustasta juuttisäkistä)
I osa: Esipuhe
Parahin Olli (vai sanonko Olzie)
Vuonna 1999 järjestö LÄÄKÄRIT ILMAN RAJOJA sai Rauhan Nobelin. Tietänet, että olin paikalla.
Vaikka yleensä vältän seremonioita ja vieroksun ylisanaisia puheita, istuin siististi valkoliinaisten pitkien pöytien ääressä kuuntelemassa joutavanpäiväisiä jorinoita. Ajatukseni askarteli tehtävässä, joka seuraavana aamuna veisi minut Tsetseniaan.
Jokin yksittäinen sana juhlapuheissa napsautti muistini auki!
Olin kokonaan unohtanut MATKAKIRSTUN ja TEHTÄVÄNI, niin kiire minulle oli viime vuodet ollut.
Auttaminen oli minulle ollut tärkeämpää kuin tietäminen.
Tiesin Tsetsenian sodasta yhtä paljon kuin kaikista niistä muistakin katastrofeista, joiden keskelle olin vuorokauden tai parin varoitusajalla lennähtänyt avustustyöntekijäksi.
Totta kai historian kirjoista ja lehtitiedoista ymmärsin jotakin taustoista. Ja edellytettiinhän minun ilman muuta perehdyttämisjakson läpikäytyänikin itse ottavan selvää asioista. Tyhmyys ja silmien ummistaminen eivät kuuluneet valmiusjoukkojen valintakriteereihin Niinpä kotimaassa ollessani lueskelin ahkerasti vuosittaisin MMM:n kannesta kanteen (niin naivia!) ja selasin poissa ollessani ilmestyneet julkaisut ja imuroin sähköisistä medioista summittaisesti tietoja (ah, niin umpisilmäinen!).
Aina pohjimmiltani ajattelin, että kun teen työtä vuorotta, opin kylliksi. Luulin sen riittävän, minä houkka!
Kun Kosovon jälkeen sain määräyskirjan matkustaa Kaakkois-Aasiaan, mielessäni vilahti tuttuja paikannimiä. Sellaisia kuin Vietnam (Casualties of War ja Michael Fox), Kamputsea ja Laos ja Singapore (Ouou! ”Singapore Sling” Rafflesin biljardihuoneessa). Niin ja vielä Itä-Timor.
Sanat Pnom Penh, Pol Pot ja My Lai (Kuka se kersantti olikaan?) olivat polttaneet ihmisten huulilla ennen minun syntymääni.
Sarawakin Kuchingin (kissapatsas keskellä kaupunkia!) mellakoista oli raportoitu Helsingin Sanomissa minun syntymävuotenani.
”Neekerirettelöitsijät” tai punakhmerit tai venepakolaiset tai tupamaros-sissit sekoittivat kulloistakin järjestelmää monessa maanosassa, kun minä vasta olin lapsi.
Toissa vuonna koneen välilaskun aikana Colombossa tapasin hollantilaisen tohtori Van der N:n, joka oli menossa päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Meidän ei varsinaisesti ollut tarkoitus tavata, vaikka sattumoisin toteutimmekin jonkinlaista sukupolvenvaihdosta.
Tämä hurmaavasti harmaantunut vanha herra, jonka silmät vilkkuivat virkeästi vaikka hänen muu ruumiinsa viestittikin lopun läheisyyttä, halusi luovuttaa minun haltuuni ”testamenttinsa”, niin kuin hän sanoi.
Hetken mielijohteesta (niin minusta silloin lentoaseman terminaalissa tuntui) hollantilainen jätti minulle vanhanmallisen vanerisen matka-arkun. Se oli täynnä repaleisia lehtileikkeitä ja haalistuneita valokuvia ja japanilaiseen sanelimeen tallennettuja autenttisia ”todistajanlausuntoja” (taas hollantilaisen oma ilmaus).
On yhdentekevää, kuka sanelinta on kanniskellut repussaan. Särisevällä äänellä mikrokaseteille tallennetut tapahtumat ovat sattuneet kauan sitten. Yhdentekevää sen sijaan ei ole, vaikenevatko ne ihmiset, joiden repussa nyt, tänä päivänä, tarinat lymyilevät.
Siispä vihdoinkin haluan lunastaa tuntemattomalle hollantilaiselle antamani lupauksen ja saattaa tarinat tietoon, sinun tietoosi, Parahin Olli.
Ehkä sinun kauttasi ”todistuskappaleet” menevät kaikille niille, jotka haluavat kuulla.
Tai niille, jotka eivät halua kuulla, mutta jotka pakotetaan kuuntelemaan.
Nämä tarinat ovat tärkeitä, koska ne ovat tosia. Miespolvet painuvat maaksi kerros kerrokselta, tuulet puhaltavat ihmisen asuinseudut uuteen muotoon, tai myrskyt, rankkasateet, tankkien rouskuvat pyörät. Mutta kaikki kerran ollut, on vastakin. Siksi tarinat eivät koskaan kuole.
Tässä on sinulle, Parahin Olzie, yksi tarina hollantilaisen vaneriaskista, jonkinlainen vanhan miehen testamentti nuoremmalle.
Ehkä kertoja tunsi OIKEAMIELISEN OPETTAJAN paremmin kuin papereista ja äänitteistä ilmenee. Osa dokumenteista on jokseenkin huonokuntoista. Mutta sinähän olet preparoija. Sinun vuorosi.
Varoitan: tarinankertojan salaisuus ei koskaan paljastu kuulijalle, sillä kuulijalla on aina oma tarinansa.
OIKEAMIELISEN OPETTAJAN tarina oli matka-askissa päällimmäisenä. Ehkä myöhemmin haluat kuulla muutkin tarinat, Olli-ystäväiseni (tai Olzie, niin kuin muut sanovat).
Sinua tervehtien varjoihin painuva Vanha Ystävä.
