 Suuren Merkin aika
(Muistiinpanot, jotka löytyivät Keltaisen Talon vintiltä. Tarina alkaa…)
Lähdin matkaan kauan sitten. Nyt olen hyvin väsynyt, sillä olen vanha mies eikä kulkeminen ole vähentänyt päivieni aikaa. Yhä useammat päivät ovat toistensa kaltaisia, yhä useammat kylät muistuttavat toisiaan. Tiet ja tiettömät rämeet ja jokien suistot seuraavat toisiaan samanlaisena nauhana.
Kun tutka-asemalta lähetettiin Suuren Vaaran Merkkiä, kutsuin lapset eteeni, pienet ja suuret; pienimmät osasivat tuskin lukea, suurimmat auttoivat minua päivittäin ruuan jakamisessa ja kuvataulujen siirtelyssä.
Puhuin lapsille ja he ymmärsivät, sillä eivät he muunlaista elämää tunteneetkaan kuin omansa. Saatoimme isompien kanssa pienemmät lapset koteihinsa hatariin majoihin ja lahoaviin lautahökkeleihin. Kaikki tässä maassa valittaa toimeliaitten kätten puuttumista.
Kun viimeisetkin lapset olivat painuneet asuinkoloihinsa haalimaan matkalla tarvitsemaansa, alkoivat tiet jo olla täynnä ihmisiä. Nuoret naiset kantoivat astioita, jauhopusseja ja muuta tarpeelliseksi katsomaansa. Vanhoilla naisilla roikkui selässä ja vatsan päällä keittoastioita ja nopeasti mukaan haalittuja yöpymistarvikkeita. Kuorma sai heidät tavan takaa kompastelemaan, ja heidän hameidensa poimuissa kilisivät levottomat merkkikellot. Naiset läpsyttivät käsiään vastakkain ja kirkuivat särähtävällä äänellä edessään juonitteleville elikoille. Viimeisinä raahautuivat vanhat, sairaat ja vialliset. He huojuivat vastustelevan ruumiinsa painosta kuin hauraat korret, mutta suu tiukkaan solmuun vedettynä he silti kestivät, koska olivat tottuneet kestämään.
Kun olin sitonut oman pussin vyölleni, liityin meluavaan naisten ja lasten joukkoon, jonon puoliväliin. Minä en enää tarvitse paljon, pussi oli ollut jo monta kuukautta majani nurkassa odottamassa Suurta Merkkiä.
Olin asunut samassa majassa kolmekymmentä vuotta ja siinä kylässä seitsemänkymmentä ja kolme, en ihan. Välillä olin ollut poissa kahdesti, kun omani olivat minua tarvinneet.
Minun äitini oli yksinkertainen ihminen, syntyisin siitä kylästä myös. Kun hänen aikansa kauan sitten koitti, hän kulki yksinään akaasiametsään ja kaivoi maahan kämmentä syvän kuopan. Kuopan pohjan hän peitti Elämänlehdillä ja odotti kärsivällisesti, sillä hän oli yksinkertainen nainen.
Uunilintu keikkui heinänkorrella, varjossakin oli hyvin kuuma, ja äitini aika oli tullut. Kun minä olin syntynyt, äitini katkaisi yhteytensä minuun ja pyyhki minut kauttaaltaan melonipuun nesteellä.
Ennen lähtöään akaasiametsästä hän peitti kuopan ja heitteli tuoreita oksia sen ylitse, niin kuin synnyttäneen naisen kuului. Äitini tuli lapsi käsivarrellaan kylään, ja kaikki kylän naiset kävivät luonani ja miehet kantoivat kaatamansa villisian nuotiolle.
Minut synnyttänyt palasi metsään ja asettui kaivamaansa kuoppaan odottamaan. Aamulla juomista ja piiritanssista riehaantuneet miehet sytyttivät hänen sijansa palamaan. Uuteen iltaan mennessä meloninlehtien välistä ohuena kiemurteleva savu haihtui kaskaiden laulun mukana puiden latvojen ylitse muihin kyliin.
Olin polkuni alussa. Minut käärittiin tiukkaan kapaloon ja otettiin kylän väeksi, vaikka olinkin iholtani vaaleampi kuin muut.
Siitä lähtien minä olin asunut siinä kylässä ja seitsemästi lähtenyt luonnonvoimia pakoon. Suuren Merkin olin tätä ennen kuullut vain kerran.
Iltaan asti ihmiset kahlasivat surullisena kulkueena pitkin joenvarsiliejua, kuka nilkkoja kuka polviaan myöden mudassa. Edelläni raahautui raskaana oleva nainen, jonka kasvoissa oli kaikki viimeisen ajan merkit. Hän kantoi selässään liinoihin käärittyä lasta. Pienokainen, tuskin täyttä vuodenkiertoa iältään, nukkui poski kantajan vasempaan lapaluuhun painautuneena.
Tässä maassa oli taisteltu seitsemäntoista vuotta, enkä koko aikana ollut nähnyt montakaan miestä. Kykenevät olivat taistelussa, vanhukset, kuten minä, kuolivat yksi toisensa jälkeen ruuanpuutteeseen, tauteihin ja epätoivoon. Mistä nämä suot ja jokien suistot olivat täynnä pieniä lapsia ja raskaana olevia naisia?
Kahden auringonkierron jälkeen näin taas naisen. Hän horjui joukon häntäpäässä vatsa litistyneenä ja ilman kantamusta. Tulevaisuus oli kuivunut hänen ruumiistaan, silmissä hamuili sameus.
***
Jatkuu osassa OIKEAMIELINEN OPETTAJA 3
Se on alkava sanoin: Seuraavana iltapäivänä tapasimme sotilaita.
