Kaksitoista vuotta loin nahkaani uudelleen kokeilin eri malleja etsin sopivaa kuosia lopulta luotin sattumaan ja annoin mennä tiimalasin hiekka valuu hiljalleen katselen murusten liikettä kuuntelen äänetöntä rapinaa aikaa on rajattomasti ja liian vähän kirjoitan sanoja ne tekevät minusta olevan Nahka on vielä tiukka kuultaa paikoin himmeästi läpi Sanovat että pitää löytää tuoreita ilmaisuja pitää etäännyttää, käyttää metaforia mutta tämä on minun elämääni kliseitä ja banaaliutta on vaikea välttää Vanhan nahan suomuja vielä nurkissa kuivuneina, käpristyneinä kokoan muiston, laitan purkkiin en tarvitse säilöntäainetta kirjoitan päälle pari banaalia sanaa
©Riitta Komppa
