Tarinavirta

Pekka seisoi talonsa kuistilla ja katseli kuinka parven ensimmäiset hanhet kaartelivat kullanruskeaksi paahtuneen sänkipellon ympärillä. Pelto levisi hänen talonsa edessä miltei silmänkantamattomiin, aina naapuripitäjään asti. Aamuisin auringonnousu hivuttautui pellolle kuin puuron ylle juoksutettu hunaja, värjäten sängen tulenkarvaaksi. Nyt ei aamuaurinkoa näkynyt, maiseman yllä näyteltiin aivan toisenlainen luonnonilmiö.

Tulossa olevan hanhiparven etujoukot keskustelivat innokkaasti laskeutumisaikeistaan. Niiden kaakatus oli terävää, ja Pekka erotti eri yksilöiden äänet toisistaan. Hanhia saapui kuitenkin yhä lisää kunnes ilma oli täynnä yhtämittaista kakofoniaa. Pekkaa harmitti, ettei hän ollut hoksannut ostaa desibelimittaria. Konserttimelu ei kenties ollut aivan lain sallimaa. Taivas talon yllä pimeni tummanpuhuvaksi kun hanhiparven pääjoukot lähestyivät pellon laitaa tiukoissa eskaadereissa, kiertäen ja kaartaen kuin hakien oikeita laskeutumismerkkejä. Lintuja tuntui olevan loputtomasti. Ilma ei ollut enää vain ilmaa, siinä oli höyheniä, nokkia, mustia räpylöitä ja nappisilmiä. Pekka huomasi vetävänsä syvään henkeä kuin varmistaakseen, että linnut jättäisivät hänellekin jotain hengitettävää.

Huumaavan melun taustalla sykähteli miljoonien siiveniskujen aiheuttama lakkaamaton kohina, ja ilma väreili niiden tuottamasta paineesta. Hetken aikaa Pekka tunsi paniikkia kuvitellessaan parven laskeutuvan hänen talonsa päälle ja hautaavan sen syvälle alleen, mutta kun hän katsoi lintuja, hän ymmärsi. Ne eivät hakeneet hänen taloaan, vaan sänkipeltoa. Yksikään linnuista ei vahingossakaan laskeutunut hänen talonsa viereen, eikä edes hänen puutarhaansa. Peltoa levisi talon edessä tarpeellinen määrä suunnattomalle parvelle.

Talon ulko-ovi kävi.

-Paljonkohan niitä on?

Pekka katsahti vaimoonsa. Tämä seisoi oven edessä kääriytyneenä paksuun mustaan villatakkiin. Tummat lyhyet hiukset olivat vielä pörrössä, pieni harmaa juurikasvu näkyi paremmin nyt kun hiuksissa ei ollut vielä käytetty kampaa. Leena oli juuri herännyt. Vaimo nukkui aamuisin aina pitkään. Ja valvoi iltaisin pitkälle yli puolenyön.

-Jotain 300 000.

Leena nauroi. Vaimo ei useinkaan reagoinut niin kuin ihmiset odottivat. Pekka oli aikoinaan ihastunut ensimmäiseksi Leenan nauruun. Se alkoi syvältä hänen rinnastaan ja pulppusi ulos vastustamattomasti, aivan kuin Leena ei edes haluaisi säännöstellä sitä jutun hauskuuden mukaan. Pekka itse nauroi vain tarkalleen sen määrän mitä kukin tilanne edellytti, ja käytti hymyäkin säästäväisesti. Mutta Leena oli tuhlari. Naurussaankin.

-Älä nyt sano että olet laskenut.

Leenalla oli ruskeat silmät. Ne olivat toinen asia, johon Pekka oli kiinnittänyt aikoinaan huomiota. Yleensä ruskeat silmät vaikuttivat jotenkin surumielisiltä ja tutkimattomilta, mutta Leenan silmät olivat erilaiset. Ne heijastivat maailman kauniina. Nytkin Pekka olisi halunnut olla enemmän huolissaan linnunpaskasta ja salmonellasta ja siitä miten katon aurinkopaneelien kävisi jos vajaa puolimiljoonaa valkoposkihanhea päättäisi ruokailun jälkeen tulla käymään hänen katollaan huussissa.

Hän silmäili verannan valkeaksi maalattuja pylväitä ja etuseinän kaunista keltaista laudoitusta. Vanha kaksikerroksinen hirsitalo oli remontoitu kellarista katonharjalle heidän eläkepäiviään varten, ja nyt se seisoi pellon laidalla muhkean kotikoivun alla kuin reväistynä lapsuuden satukirjasta. Pekka ei ehkä ollut turhannauraja, eikä hän ollut kovin puheliaskaan, mutta hän oli tekijä. Eikä hän halunnut raamatullisen vitsauksen lailla ilmaantuneen lintuparven tuhoavan kättensä työtä.

-Radiossa kerrottiin…

Leena työnsi kätensä hänen kainaloonsa.

-Mikset ottanut tätä videolle? Tai edes valokuvannut? Ei tällaista näe joka päivä.

Linnut olivat päässeet yllättämään Pekan. Hänen puhelimensa oli jossain sängyn uumenissa tyynyn alla, eikä hän halunnut lähteä sitä etsimään pelätessään menettävänsä jotain näytelmästä. Hän ei myöskään tohtinut jättää taloaan vartioimatta, vaikka ei tiennytkään mitä olisi tehnyt muutaman sadantuhannen linnun parvelle. Hänellä ei ollut edes haulikkoa, tai muuta asetta.

Lintuja saapui vieläkin. Ehkä vasta ensimmäiset 100 000 olivat paikalla. Pelto oli jo tummanpuhuva pitkälle horisonttiin asti. Pekka mietti miltä maisema näyttäisi kun pidot olisivat ohi. Hän tunsi ihokarvojen nousevan pystyyn käsivarsissaan, eikä se johtunut pelkästään parven jätösten ajattelemisesta. Ilma oli täynnä jonkinlaista sähköä, kuin ukkosen aikaan.

-Ajattele miten paljon energiaa noissa siivissä on, hän ei voinut olla sanomatta.

Pekka ihmetteli usein, mikseivät kouluja käyneet insinöörit käyttäneet enemmän mielikuvitustaan ja kehittäneet vaihtoehtoisia energiamuotoja, vaikka heillä oli siihen kaikki edellytykset. Hän itse oli vain ylioppilas ja työssäoppinut rakennusmies, mutta silti hän oli suunnitellut ja asentanut katon aurinkopaneelit, pihan tuulimyllyn ja läheisen puron pienoisvesivoimalan omin aivoin. He olivat melkein omavaraisia energian suhteen. Vielä jokin pieni keksintö, ja 100% tulisi täyteen.

Vaimo oli epätavallisen hiljainen. Hän nojasi valkeaan pylvääseen ja oli kallistanut päänsä tuttuun asentoon. Kun Leena hetken kuluttua kääntyi katsomaan häntä, hänen silmänsä olivat muuttuneet. Ne eivät enää nähneet Pekkaa tai hanhia, tai edes 20 sentin päässä olevaa valkeaa pylvästä. Pekka tunsi innostuksen kutkuttavan sisuskalujaan. Olisiko nyt vihdoin se hetki?

-Toivottavasti meillä on Earl Greytä.

Leenan ääni kantautui jo eteisestä. Pekka loi viimeisen, varoittavan silmäyksen laskeutuviin hanhikaadereihin ja seurasi sitten vaimoaan talon uumeniin. Nyt oli kiireellisempää tehtävää kuin lintujen vahtiminen. Hän kuuli jo miten Leena laski vettä vedenkeittimeen ja napsautti sen päälle. Hän tiesi, että heillä oli vaimon suosikkiteetä, hän oli vaivihkaa ostanut kaksi uuttakin pakettia nimenomaan Twiningsin Earl Greytä.

Pekka käveli aulan poikki keittiöön. Hän ei mielellään myöntänyt rakastavansa materiaa, mutta hänen talonsa keittiö oli jotain, josta hän ainakin saattoi tunnustaa olevansa ylpeä. Perinteisen hirsitalon avarassa keittiössä sekoittuivat uusi ja vanha. He olivat säilyttäneet leveistä lankuista tehdyn lattian. Pekka oli käyttänyt tuntikausia sen hiomiseen ja lopputulos oli vaivan arvoinen, tasaisen vaalea, ja pehmeä paljaankin jalan alla. Pitkää seinää hallitsivat mahtava vanha puuhella ja leivinuuni, joiden päälle Pekka oli rakentanut vanhanaikaisen huuvan. Talossa oli alun perin ollut sellainen, siitä Pekka oli varma. Suuret ruutuikkunat kahdella seinällä toivat tilaan tulvimalla valoa, vaikka tänä aamuna apokalyptinen lintuparvi olikin hetkeksi pimentänyt huoneen.

Leena ei vielä ollut laittanut valoja päälle. Pekka seurasi henkeä pidätellen mahtaisiko vaimo tulla ajatelleeksi tarvitsevansa sähkövaloa. Hän itse ylpeili sillä, että pystyi lukemaan aamulehden keittiönpöydän ääressä pitkälle marraskuun puolelle asti ilman keinovaloa. Tietenkin sitten kun Leena heräsi, tämä tuli keittiöön ja räväytti kaikki valaisimet päälle niin että Pekan silmiä särki. Eikä Leena koskaan muistanut sammuttaa valoja jäljessään. Pekka teki silloin tällöin talossa tarkistuskierroksia ja sammutteli vaimon sytyttämiä lamppuja. Samalla hän myös tarkisti, että tämä oli sulkenut jääkaapin oven kunnolla, ja napsauttanut kahvinkeittimen pois päältä.

Leena oli kaatanut kiehuvan veden isoon punaiseen Iittalan Taika-mukiin ja upottanut sinne kaksi teepussia. Pekka tunsi nenässään vasta-avatun teepaketin aromipommin.

-Olisikohan siellä ollut pari pussia vielä vanhassa, avatussa paketissa? hän sanoi ennen kuin ehti estää itseään.

Leena istui jo keittiönpöydän ääressä ja kääntyi sieltä hymyilemään hajamielisesti. Pekka ei odottanutkaan vastausta. Leena ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään. Pekkaa hieman harmitti, että hän oli mennyt sekaantumaan prosessiin tarpeettomalla pikkukysymyksellään. Hän ei halunnut pilata tätä nyt kun vaimon oireet vihdoinkin, viikkojen odotuksen jälkeen, näyttivät oikeilta. Jostain syystä hanhiparven tulo oli ollut tarvittava alkusysäys.

Vaimo oli jo avannut läppärinsä ja istui nyt kaikki kymmenen sormea levitettynä erillisen näppäimistön päälle, jonka hän oli vetänyt pöydän kannen alle rakennetusta telineestä. Teline ei ollut mitään ikeamallistoa, vaan Pekka oli sen omin käsin suunnitellut ja asentanut. Se sopi Leenan ruumiinrakenteeseen kuin nakutettu. Vaimolle oli iän myötä kertynyt hiukan vatsamakkaraa, mutta Pekka oli sovittanut näppäimistötelineen juuri oikeanlaiseksi, ja oikealle korkeudelle.

Vaimo istui aivan liikkumatta. Sormet eivät vielä lentäneet näppäimillä. Sen sijaan ne kurottuivat tarttumaan teemukiin, ja keittiössä oli niin hiljaista että Pekka kuuli miten vaimo nielaisi. Leena säästi lempiteensä tällaiseen nimenomaiseen hetkeen. Muina päivinä hän joi kahvia aamiaisella, mutta oikealla hetkellä oikea tee kantoi hänet jonkinlaiseen nirvanaan. Pekka tuijotti vaimon niskaa, jota oli näkyvissä muutama sentti hiusrajan ja villatakin kauluksen välistä. Hän oli näkevinään pienen innostuksen punan leviävin hitaasti ylöspäin. Hän huokaisi tyytyväisenä. Ja sitten hän ryhtyi toimeen.

Hän veti auki hellan vieressä olevan laatikoston alimman laatikon ja etsi sieltä käsiinsä miltei täysinäisen alumiinifoliorullan. Hän levitti foliota puhtauttaan kiiltävälle tummalle kivitasolle, noin 50 cm pätkän. Sitten hän mittasi pöydälle vielä kaksi täsmälleen samankokoista folionpalaa. Pekan laskelmien mukaan ne olivat juuri oikeankokoiset.

Seuraavaksi hän haki oviseinällä olevalta avohyllyltä noin puolen litran muovipullon, joka oli huolellisesti suljettu silikonisella, joka suuntaan venyvällä kannella. Tiiviin kannen alla hänen jo viikkoja sitten valmistamansa geeli oli säilynyt pilaantumattomana.

Pullo oli vain puolillaan, mutta määrä riittäisi enemmän kuin hyvin. Pekka oli saanut idean eksyttyään todellakin aivan vahingossa jollekin seksisivulle. Hän oli huolellisesti pyrkinyt välttämään lukemasta mihin geeliä käytettiin niissä puuhissa, sillä hänellä oli geelille aivan oma tarkoituksensa. Geelissä oli 200 ml aloeveraa ja kaksi teelusikallista suolaa, ja Pekka oli aivan oman intuitionsa pohjalta lisännyt siihen vielä hieman kalsiumia ja magnesiumia koska muisti koulun kemiantunneilla oppineensa, että suolojen pitoisuudet olivat tärkeitä.

Pekka avasi silikonikannen ja nuuhkaisi. Hän toki tiesi geelin olevan kunnossa, hän oli tarkistanut sen viimeksi toissapäivänä. Silloin hän ei ollut vielä tiennyt, että geeliä tarvittaisiin jo parin päivän päästä. Hän henkäisi syvään ja yritti hillitä innostustaan pystyäkseen toimimaan täsmällisesti ja sotkematta.

Hän puristi pullosta paksua geeliä ensimmäiselle folionpalalle, ja levitti sitä muovilastalla tasaisesti koko pinnalle. Kun geeliä varmasti oli joka paikassa, hän laski seuraavan folionpätkän täsmälleen ensimmäisen päälle. Hän taputteli kiiltävää pintaa kevyesti känsäisillä sormillaan ja tunsi geelin liukuvan folioiden välissä. Sitten hän levitti geeliä myös toisen folion pintaan. Lopuksi hän laski kolmannen folionpalan kahden muun päälle. Hän sulki reunat tekemällä niihin sentin mittaisen taitoksen, ja heti perään toisen. Geeli pysyisi siellä missä pitikin. So far so good, kuten Leena olisi sanonut.

Leena oli kieli-ihmisiä. Hän puhui aina paljon, kielellä kuin kielellä. Pekka oli varma, että Leena oli nuorena oppinut kieliä niin helposti yksinkertaisesti siitä syystä, ettei voinut olla hiljaa. Kun hänellä oli hallussaan muutama sana uutta kieltä, hän ryhtyi keskustelemaan ja oppi siinä sivussa koko ajan lisää. Heidän reissatessaan ympäri maailmaa Leena hoiti kaiken puhumisen ja järjestämisen kun se kerran sujui häneltä kuin itsestään.

Pekka vilkaisi vaimoaan. Hän tiesi, että prosessi oli päässyt hyvään alkuun, sillä foliokakkua tehdessään hän oli kuullut selkänsä takaa näppäimistön yhä kiihtyvää nakutusta. Leenan niska punoitti kauttaaltaan. Pekka tiesi, että tässä vaiheessa puna olisi jo levinnyt myös Leenan kaulalle ja poskiin. Hyvä, aikataulu tuntui pitävän. Tässä välissä olisi ehkä aikaa itsekin ottaa kupillinen teetä.

Vesi keittimessä oli jo hieman jäähtynyt, joten Pekka lämmitti sen uudelleen. Niin ei ilmeisesti kuuluisi tehdä, mutta Pekka ei koskaan saanut itseään heittämään pois jo kertaalleen kuumennettua vettä. Niinpä hän vain napsautti keittimen uudestaan päälle ja minuutin päästä vesi oli jälleen kuumaa. Hän teki samanlaisen mukillisen kuin Leenakin, tosin vain yhdellä teepussilla. Hän olisi kernaasti käyttänyt Leenan vanhoja, mutta tämä jätti ne aina mukiinsa, joten Pekan oli otettava uusi pussi. Hän lorautti joukkoon tilkan maitoa ja lisäsi yhden palan sokeria. Leena oli opettanut hänet juomaan englantilaisittain.

Maitotilkka jäähdytti teen yleensä sopivaan lämpötilaan. Pekka otti pari tunnustelevaa hörppäystä ja tunsi miten pehmeänkuuma ja samettisen luistava neste valui alas ruokatorvesta lämmittäen häntä koko matkalta. Hän nojasi lonkkaansa kiviseen työtasoon ja siemaisi pari isompaa kulausta. Ei ollut mitään tarvetta istahtaa alas, teenjuonti sujui seisaaltaankin.

Vaimon kanssa matkoilla ollessaan Pekka joutui istumaan pöydän ääreen ja todella keskittymään kahvin tai teen juontiin. He molemmat rakastivat pitkiä kävelyretkiä ja maisemien katselua, mutta sen jälkeen Leena halusi aina istahtaa alas kahvikupposelle. Ja ongelma syntyi tietenkin tästä semantiikasta. Pekan tyyliin kuului ottaa asia kirjaimellisesti. Ostettiin kuppi kahvia, ja kenties jokin pulla tai leivos. Yksinkertaista, ei tarvittu enempää small talkia tai elämänkohtaloiden puntaroimista tarjoilijan kanssa. Sitten hulautettiin kahvit kurkusta alas ja heitettiin pulla perään. Aikaa kulunut noin kaksi ja puoli minuuttia. Valmiina suorittamaan seuraavaa tähdellistä lomansuoritustehtävää.

Leenasta oli kuitenkin kiehtovaa istua jossain kadunvarren terassilla tuntikausia vain kuunnellen, maistellen ja haistellen ilmapiiriä. Ja tietenkin ihmisten kanssa jutellen. Hän saattoi istua jonkin pikkukylän torikahvilassa koko päivän, ja kuitenkin väittää käyneensä paikassa, vaikka ei ollut nähnyt yhden yhtä nähtävyyttä. Kun Pekka tuli uuteen paikkaan, hän halusi koluta joka kadunpätkän ja kolkan, vaikka siellä ei olisi mitään nähtävää, tai seutu olisi äärimmäisen rumaa. Ei voi sanoa käyneensä paikassa, jos ei kerran ole nähnyt absoluuttisesti kaikkea.

Vuosien mittaan he olivat kuitenkin kehittäneet toimivan strategian. Leena jäi kahvilaan tai hotellille kun Pekka suunnisti tutkimusmatkoilleen. Kun he sitten liikkuivat yhdessä, Pekka tunsi paikan jo kuin omat taskunsa ja pystyi viemään Leenan juuri sellaisiin paikkoihin, joista hän tiesi vaimon pitävän. Leena puolestaan sai ihmisten kanssa jutellessaan selville parhaat pikkuravintolat ja muut paikallisten suosikkipaikat.

Pekka laski mukinsa tiskialtaaseen ja vilkaisi Leenaa. Tämän otsakin punoitti jo. Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän otti siivouskaapista pölynimurin takaa ruskean pahvilaatikon, johon loput tarvittavat välineet oli huolellisesti pakattu jo viikkoja sitten.

Taivas talon yllä alkoi kirkastua. Viimeisetkin mattimyöhäiset hanhet tunkivat itsensä puoliväkisin peltoon ja yrittivät löytää sängestä jotain suuhunpantavaa. Melu talon ympärillä paisui korvia huumaavaksi, mutta paksun hirsitalon sisällä se kuulosti vain etäiseltä kosken kohinalta. Talon keittiössä oli muuten aivan hiljaista, vain näppäimistön naputus jatkui tunnista toiseen.

Jossain vaiheessa hanhille tuli yllättäen lähtökomento, ja ne nousivat siivilleen järjestäytyneessä epäjärjestyksessä, ilman ainoatakaan yhteentörmäystä. Kukaan talossa ei kuitenkaan ollut näkemässä tätä uskomatonta logistiikkaoperaatiota, joka sujui täydellisen kauniisti ilman yhtäkään tietokonetta tai radiopuhelinta. Viiden minuutin kuluttua lähtömerkistä hanhista ei näkynyt enää jälkeäkään ilmassa. Pellolla jälkiä oli yllin kyllin. Hehtaarien laajuinen alue näytti siltä kuin sinne olisi kipattu rekkalasteittain grillissä harmaalle hiillokselle asti palaneita makkaroita.

Keltainen satukirjatalo pysyi hiljaisena koko loppupäivän. Edes illan hämärtyessä taloon ei ilmestynyt valoja.

Myöhemmin illalla Pekka sytytti tulen olohuoneen takkaan. Se paloi hiljaa ritisten ja loi lämmintä kajoa huoneeseen. Hän oli jo kattanut iltapalan olohuoneen sohvapöydälle puuhaillen hiljalleen puolipimeässä. Pöydällä odotti pullo valkoviiniä, vaimon suosimaa kuivaa itävaltalaista rieslingiä, juuri sopivan kylmää. Pullon vieressä oli rasia merisuolalla maustettuja jälkiuunilastuja sekä kulhollinen mätidippiä, joka sisälsi siianmätiä, ranskankermaa, yrttituorejuustoa, tilliä ja ruohosipulia. Pekka oli valmistanut dipin illan mittaan ja pilkkonut tarjolle myös erilaisia vihanneksia, porkkanaa, retiisiä, kurkkua, kirsikkatomaatteja ja paprikaa.

Pöydällä seisoi myös pieni punainen sähkökynttelikkö, jossa oli kolme kynttilänjalkaa. Vain keskimmäisessä jalassa oli polttimo. Kynttilässä ei kuitenkaan ollut valoa. Pekka tarkkaili polttimoa hetken aikaa mietteissään. Sitten hän niivitti kynttelikön sähköjohtoa varovasti edestakaisin kunnes saattoi todeta, että johdossa ei todellakaan ollut mitään vikaa.

Keittiöstä kuului ääntä. Leena oli vihdoinkin valmis. Tai liian väsynyt jatkaakseen. Pekka kääntyi katsomaan.

Leena ilmestyi olohuoneen ovelle. Takkatulen himmeässä hohteessa hän näytti epätodelliselta. Hänen silmänsä kiilsivät oudosti kuin niissä olisi edelleenkin tuo kaukaisuuteen katsova kalvo. Posket paloivat punaisina ja nenänpielessä erottui hikikarpaloita. Villatakki oli heitetty pois jo varhaisessa vaiheessa, ja talon viileydestä huolimatta vaimolla tuntui olevan hiki t-paidassaan.

Sitten Pekka katsoi työnsä jälkiä. Foliohattu Leenan päässä istui edelleen tiukasti. Sitä piti paikoillaan kapea hikipanta, ja folion sisältä lähtevät lukuisat johdot valuivat siististi vaimon harteille ja pitkin selkää kuin sähköiset rastat.

Pekka otti vaimoaan kädestä ja veti tämän sohvalle istumaan. Leenan jalat vaikuttivat hieman huterilta ja kankeilta tuntikausien istumisen jälkeen, ja tämä vajosi sohvalle syvään huokaisten. Sitten Leena katsoi yksinäistä kynttilää.

-Ei valoa…

Pekka hymyili. Kerrankin leveämmin kuin oli tarviskaan. Hän otti sohvapöydän alta kameran akkua muistuttavan laitteen.

-Ei vielä. Halusin odottaa sinua. Mutta luulen että se toimii…

Hän painoi kynttelikön johdossa olevaa katkaisinta.

Ensin ei tapahtunut mitään. Mutta sitten polttimoon syttyi pieni kelmeä valo, joka vähitellen kasvoi täyteen voimakkuuteensa. Pieni kynttilä valaisi yllättävän paljon ympärilleen.

Leena laski päänsä Pekan olkapäätä vasten ja he molemmat vain tuijottivat kynttilää. Sitten he katsoivat toisiaan. Leena vastasi Pekan leveään hymyyn.

-Joku päivä ne vielä nappaavat sinut jonnekin Nasaan tai Esaan.

Pekka kuuli Leenan äänestä, että tämä oli ylpeä hänestä. Se sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa.

-Sinähän se valopää tässä olet…

Leena nauroi. Pekkakin nauroi.

Joskus Pekka ajatteli aivan kuin kierrättävänsä Leenan nauruja ja hymyjä. Silloin hänkin nauroi vapaammin, koska sellainen nauru oli ilmaiseksi saatu. Oli totta että Leena tuhlasi kaikkea, iloa, naurua, puhetta, ruokaa, aikaa, rahaa, valoa ja lämpöä. Mutta ehkä heidät oli tarkoitettu yhteen, jotta Pekka voisi kerätä talteen ja kierrättää kaiken tuhlatun. Ajatus teki hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Kaikkein tyytyväisin Pekka oli kuitenkin siitä, että Leenan rakas harrastus, runojen rustaaminen, tuo jaloin kaikista uusiutuvista luonnonvaroista, oli vihdoinkin saatu valjastettua energiantuotantoon.

-Saisinko maistiaisia, Pekka pyysi. Vaimon runot olivat maailmaasyleileviä, ne tuottaisivat varmasti vahvan, kauniin ja lämpimän valon kynttilään.

Leena sulki silmänsä ja kertasi ulkomuistista…

 

muovi hajoaa hipuiksi

ja päällystää meidät kuin koulukirjat

joita ei enää tarvita

kun lapset menevät koululakkoon,

ja purjehtivat merten yli

selittääkseen maailmalle

 

isät ja äidit kasvattavat

kännykkää kätensä jatkeeksi,

eivät lapsiaan,

ja valtaapitävät ovat

kasvattamattomia lapsia

jotka rikkovat toistensa hiekkakakkuja

 

koneet kypsyvät viisaudessa,

ihmisen ei tarvitse vaivautua

ajattelemaan

vaan käytön puutteessa

aivot kutistuvat rusinaksi

joka koristaa turvonnutta pullaa

 

demokratia,

valistuneet ajatukset,

vajoavat sinne mistä tulivatkin,

vahvemman vallan alle,

ja äänekkäimmin huutavat

saavat mitä tahtovat

 

ympyrä sulkeutuu,

on aika jollekin uudelle

mutta me emme tee muutosta,

vaan muutos tekee meidät,

ja taudit ja luonnonmullistukset

luovat uudet ääriviivat

 

kun sirkkojen ja lintujen miljoonaparvet

ovat syöneet kaiken,

kun elämänvoima on näyttänyt mahtinsa,

ja palauttanut tehdasasetukset

katsotaan mitä on jäljellä

ja aloitetaan alusta