Tarinavirta

Tyttö nostaa uudestaan katseensa minuun, vaaleanpunainen hiuspehko heilahtaa kevyesti ja silmiin ilmestyy kummallinen ilme. Ei, tänään on perjantai, lottoa ei ole vielä arvottu. Hän taputtelee kasvojani hymyllään, silmät tipluttavat läikkiä poskilleni. Vähämielinen, vanhus, tollo.

Käännyn kioskin ovesta ulos, kirkonkello soi, puristan kuponkia kourassani kuin hukkuva, jalkani vievät minut kotiovelle, sisälle, sohvalle. Takki on auki, kengät jalassa istun ja tuijotan televisioruutua, siinä häilähtää puiden oksia ja joku lintunen pyrähtelee pyrstönsä ympäri heijastuksena parvekkeelta. Mies suutelee naista nälkäisenä kuin mustekala. Lakkaan rypistämästä kuponkia, silitän sen reittäni vasten auki: siinä lukee selvästi päivämäärä, se on eilinen. Kirjoitin sen ylälaitaan samoin kuin oikeat numerot. Minun numeroni. 12, 7, 21, 4, 33, 36, 11, arvonta eilen lauantaina klo 22. Kupongin jätin keskiviikkona samalle tytölle, hänellä oli hiukset haaleamman punaiset kuin tänään. Maksoin, sain kuitin, katsoin arvonnan ja voitin. Nojaan taaksepäin, valahdan pomppani sisälle, haistelen paidankauluksen tuoksua.

Asunnossa on pölyistä, huomaan. Olen haalinut ympärilleni harmaita ja vaaleanruskeita sävyjä, kangastapettiseinät tuottavat nyppyineen heikotuksen kun ajattelen tässäkö se nyt oli. Olenko ehkä kuollut ja minut on unohdettu tänne, sohvalle? Kukaan ei tule katsomaan. Kukaan ei soita ovikelloa. Lapset havahtuvat vasta isänpäivän aikoihin ja siihen on vielä monta kuukautta.

Riisun kengät ja sukat hitaasti kuin tarkastellen toimivatko jalkani. Seinän takaa kuuluu kolinaa, mitä se lienee, sillä sängynpääty siellä rytisee ainoastaan lauantaisin luonto-ohjelman jälkeen. Kun saan varpaat paljaaksi on helpompi olla. Luisun ulos takin hihoista ja oikaisen selkäni, kuuntelen eikö sittenkin jokin ajan ratas olisi kohdallaan. Varpaillani on kylmä, matossa on märkä läikkä, ikkuna on auki ja sisälle tuulee.

Olen ollut niin uskollinen tavoilleni ja tehnyt kaiken oikein, senkin jälkeen kun oli liian vaikeaa Annin poismenon jälkeen. Silloin aloitin uudet rutiinit, päivälleen seitsemänkymmenenseitsemän kuukauden ajan olen ripustanut takkini naulakkoon, riisunut kengät, pessyt hampaat, syönyt yksinäisen puuron aamiaiseksi. Sitten keksin lottoamisen ja se toi ihmisiä elämääni. Jännitystä. Se riitti. Televisiokin on yleensä auki, se on hyvä. Kuinka minulta nyt yhtäkkiä lohkaistiin tämä juhlava hetki pois vaikka tein kaiken oikein. Olen kulkenut hitaasti ja varmasti kohti päivää, jolloin voin ostaa kaiken tarvitsemani ja varata juhlapaikan, orkesterin, valita vaatteet, ilmoittaa kantajille hienotunteisessa kirjeessä että heidän on kuunneltava vaiti kun hautausmaalla käy tuuli ja mitään puheita ei pidetä sen kuopan äärellä. Orkesteri on taustalla, soittaa lopuksi hiljaa, hyvin hiljaa, lempikappaleeni ja se on surullista mutta helpottavaa samalla. Ja talon ja mökin saa se ken haluaa, kaikki tavarani saa antaa pois vaikka keräykseen, mutta rintataskuuni haluan kuvan Annista, sen jossa hänellä on valkkikampaus ja ruudullinen mekko. Hän istuu sivuttain kivellä kuin houkutellen viereensä ja toinen käsi ojentuu jo kohti.

Ulkoa kuuluu lasten ääniä, en halua näyttäytyä sillä pelkään heidän olevan naapurin uteliaita kakaroita. Heillä on kimeä-ääniset koirat mukanaan. Naapureillani ei ole kimeitä koiria. Heillä on gerbiilejä. Gerbiilit ovat hiljaisia. Ja jos liikahdan niin kaikki muuttuu pölyksi, paperi hajoaa ja kukaan ei nouda sitä voittoa jota ei ollutkaan. Minulla on seinällä taulu, jossa kultakehyksissä on Aino Acté, se on hieno, se jää tänne odottamaan kun poliisi, sosiaalityöntekijät ja lapset tunkeutuvat sisään avaimillaan yksi toisensa jälkeen hiipien ja huhuillen.

Äsken olin miljonääri ja nyt minua ei todennäköisesti enää ole. Muistan kuinka illalla katsoin taas vessan peiliin ja hymyilin kuvalleni, sillä koskaan ei voi tietää milloin hymyilee itselleen viimeisen kerran.