”Mama, istuthan mukavasti. Tämä on surullinen tarina”, Miranda aloitti. Hän oli sekoittanut molemmille kullankeltaiset juomat. Laseissa oli ananasmehua (purkista), Malibua ja kookosmaitoa. Jääpalat kilisivät.
”Tyttö, hemmottelet minua. Tämä maistuu ihanalle”, Mama huokasi.
”Vietin kaksi viimeistä lomaviikkoa kookospalmusaaren pohjoisrannalla. Kaipasin hiljaisuutta Peterin kuoleman jälkeen. Löysin netin kautta pienen bungalowkylän rannan tuntumasta. Se oli ensisilmäyksellä paratiisi. Lahdenpoukama oli hienohiekkainen. Sitä varjosti uljaat kookospalmut. Mökit olivat vaatimattomia, mutta niissä oli tilava veranta. Istuin joka ilta katselemassa auringonlaskua meripuiston suuntaan.”
”Kuulostaa hyvältä. Mikä tekee tarinasta surullisen? Pitkästyitkö?”
”Päinvastoin. Nautin, kun sain vain olla. Lueskelin, tein kävelyretkiä, uin. Vesi oli uskomattoman kirkasta. Pihapiirissä oli loistava ja edullinen thairavintola. Bungalowkylä oli perheyritys. Äiti Malee oli kokki. Tytär Mae tarjoili. Hän oli saanut pienen poikalapsen. Tämä nukkui moskiittoverkon alla ravintolan verannalla. Isoäiti Som hoiti pikkuista, kun Mae oli töissä. Kaikki olisi ollut hyvin, jos Maen ruotsalainen mies olisi ollut toisenlainen. Kuulin heti ensimmäisenä iltana, miten hän komensi Maeta.
”Tuo lisää viskiä”, Jan-Erik huuteli.
Tyttönen yritti hymyillä mutta hänen silmänsä olivat surulliset. Pikkuvauva tuhisi unissaan. Yötuuli suhisi ja sai kookospalmujen latvat huojumaan. Mainingit löivät rantaan. Maisema oli hopeanhohtoinen. Täysikuu loisti Koh Phanganin yllä.
Istuin omalla verannallani. Jan-Erikillä mikään ei ollut hyvin. Hän valitti, ettei ollut mitään tekemistä. Paikka oli surkea. Ei sähköä, ei kunnon seuraa, ei bileitä. Eikä töitä, josta olisi saanut palkkaa.
Nuori vaimo Mae oli hiljaa. Apukädet olisivat olleet tarpeen, mutta se ei sopinut Jan-Erikille. Tämä uhosi: ”Lähdetään Ruotsiin, siellä on elämää.”
Mae vastasi hiljaa, ettei hän voinut jättää perhettään.
Vetäydyin majaani. Kuulin ennen nukahtamista, miten Mekong viskipullo kierähti kivikkoon. Jan-Erik nyyhkytti surkeaa elämäänsä. Trooppinen sadekuuro pyyhki armeliaasti äänet kuulumattomiin.
”Taitaa olla aika tavallinen tarina”, Mama totesi ja siemaili cocktailiaan.
”Odota, tämä oli vasta alkua. Seuraava päivä oli vielä kurjempi. Kaikki oli aluksi hyvin. Kävin aamu-uinnilla ja söin kipollisen nuudelikeittoa. Tilasin jälkiruuaksi jogurttia ja tuoreita hedelmiä. Näin, että Mae oli itkenyt yöllä. Hän hymyili kuitenkin urhoollisesti.
Kävin aamiaisen jälkeen tervehtimässä isoäiti Somia. Hän keinutti vauvan koria. Pöydällä oli korttipakka. Kysyin uteliaana, ennustaako hän. Isoäiti vastasi, että katsoo kortteja vain itselleen. Hänen puheensa oli epäselvää. Erotin sanat niin paljon pahuutta ilmassa, epätoivoa, epärehellisyyttä, syyllisyyttä. Jäin ihmettelemään, mitä hän tarkoitti. Minulle tämä paikka oli unelmien täyttymys.”
Iltapäivällä rupesi tapahtumaan. Jan-Erik sai vieraan. Tämä esittäytyi Nils-Åkeksi.
”Kaveri kotipuolesta”, Jan-Erik sanoi vaimolleen. ”Tuo meille Singhat.”
Miehet istuivat rantatuoleilla. Äänet kohosivat, kun toinen oluttuoppi oli menossa.
”Luulit päässeesi veloistasi pakenemalla tänne Thaimaahan. Jos et maksa, en takaa miten käy. Voi olla, että vaimollesi ja pikkupojalle tapahtuu onnettomuus.”
Näin miten Mae hätkähti. Hän oli kuullut uhkauksen.
Nils-Åke lähti vihellellen. Jan-Erik tuijotti kasvot valkoisina hänen peräänsä. Illalla hän otti kassalippaasta rahat. Vähät setelit eivät rauhoittaneet velkojaa.
Miehet istuivat taas rannan tuntumassa. Mainingit pyörittivät puusta pudonneita jalkapallon kokoisia kookospähkinöitä. Mae kantoi heille tarjottimella ison pullon Mekong-viskiä ja jääpala-astian. Aurinko oli laskemassa. Se loi varjoja hiekalle. Näin hetkeä myöhemmin, miten Mae hiipi äänettömästi miesten taakse ja kiipesi ketterästi meren ylle kaartuvaan palmuun. Tuulenpyörre lennätti kuivia lehtiä. Miehet olivat tyhjentäneet pullon puolilleen. Vieras kuului sanovan, että hän antaa aikaa vielä huomiseen. Armosta.
Palmusta, johon Mae oli kiivennyt, putosi yllättäen kookospähkinä. Se osui suoraan Nils-Åken takaraivoon. Tuoli kaatui ja mies löi päänsä rantakiveen. Jan-Erik juoksi pakoon. Katselin, miten Mae hyppäsi alas puusta ja korjasi vähin äänin tuolit ja pullon pois.
Ruumis löytyi seuraavana aamuna. Nousuvesi oli kuljettanut sen vähän matkan päähän.
”Taas yksi humalainen turisti on menehtynyt yöuinnilla”, poliisit kuittasivat tapauksen.
Mama oli kuunnellut vaiti.
”Miranda, sinä olet nähnyt elämän pahuutta matkoillasi. Tässä taisi tapahtua jonkinlainen oikeuden voitto. Ymmärrän hyvin, että Maen äidinvaistot saivat hänet toimimaan. Miten tarina jatkui?”
”En tiedä, mutta toivon heille kaikkea hyvää. Lähdin seuraavana aamuna kotimatkalle. Mae ja isoäiti Som halasivat minua. Jan-Erikiä ei näkynyt. Naiset toivottivat minut tervetulleeksi uudelleen. Ehkä menenkin.”
