Tarinavirta

Kapeat mustat farkut, vaaleanpunainen pikeepaita pikku alligaattoreineen, valkoiset lenkkarit kuin juuri kaupasta ulos kävellyt. Pystyyn geelattu otsatukka, tasainen hammasrivistö, virheetön iho, timmi vartalo.

En pitänyt miehestä.

Se oli istunut kahvilan leivostiskin taakse jäävässä nurkkauksessa iltapäivisin jo toista viikkoa ja kyylännyt minua vitriinilasin läpi. Kaverini vääntelehtivät naurusta, minä peitin hihityksellä sisuksiani nipistävän levottomuuden. Sillä oli rukoilijasirkan nälkäinen katse nuppineulasilmäterineen, frendit ihastelivat huskysilmiä. He yllyttivät minua olemaan sille tuhmakiltti. ”Räpsytät vähän silmiä, puret alahuulta ja vilkuilet kulmiesi alta.” Tein niin, ja sen seurauksena se tuli pöytäämme. Kaverit ilahtuivat, minua hävetti. Hävetti olla feikki. Hävetti olla niin helposti suostuteltavissa johonkin, jota en omin päin tekisi.

Tyyppi juuttui seuraamme kuin ovenkahvasta käteen tarttunut virus.

– Zeus, se esitteli itsensä lausuen nimen englantilaisittain terävällä ässällä, kapealla uulla. ”Zyys.”

Kaverini olivat otettuja, koska se oli tunnetusta perheestä, piffasi meille toiset lattet kakkupaloineen, ja koska se oli töissä. Lukiolaistyttöjen silmissä siis kypsä aikuinen. Zeuksen kanssa otettiin selfieitä ihan duckfacena, jaettiin leivoskuvia Instaan ja Snäpiin, oltiin vähän parempia. Melkein kuin jetsettiä, lähes puolijumalia.

Minä tajusin heti, missä mentiin. Olimme tyypin kanssa kuin samanapaiset magneetit, jotka hylkivät toisiaan. Paitsi että se tykästyi napaani.

– Me kuulutaan yhteen, se hehkutti. – Sä olet mun kadonnut puolisko.

Ilmeeni ei kai osoittanut tarpeeksi samanmielisyyttä.

– Platonin mukaan mies ja nainen oli alun perin yksi olento, se selitti. – Sitten ne halkaistiin ja siitä lähtien ne on etsineet toisiaan. Mä löysin sut! Me ollaan yksi ja sama olento, tajuatko?

Menin kotona kertomaan Platonista, neljäraajaisista ja kaksikasvoisista ihmisistä ja itse tyypistä. Tyhmyydestä sakotetaan. Äiti nimittäin tykitti kylttyyriä suoraan suoneen ja piristyi euforiseksi. Hän kiiruhti peilin eteen punaamaan huuliaan ikään kuin Zeus olisi sillä sekunnilla astumassa ovesta sisään. Hän makusteli sen af-nimeä, googlasi perhehistoriikkia ja tutkaili valokuvia netissä. Hän sai selville, että nimi juontui Ruotsin vallan ajoilta, samoin perityt rahat. Suvun merenrantakartanoa ja hulppeaa kaupunkiasuntoa oli esitelty useammankin sisustuslehden sivuilla.

Äiti antoi köyhän lapsuutensa jäytää itseään, vaikka meillä ei ollut tiukkaa. ”Voisi olla paremminkin” oli hänen mottonsa. Se tuli lausua ääni säristen ja kämmen suojelevasti kurkulla ikään kuin köyhyyden tylsä puukko nirhisi kaulavaltimon poikki minä hetkenä tahansa. Isä oli kuulemma liian nahjus menestyäkseen kunnolla. Nyt äiti näki uuden tilaisuuden koittaneen. Hän haistoi verta. Sinistä verta.

Zeuksen sukukuvissa kaikilla näytti olevan verenperintönä viivasuu ja hailakat silmät. ”Hyvä perhe”, äiti totesi. Häntä ei häirinnyt ihmisten pistävä katse, sukuun naitujen ilmeettömyys tai lapsien liki prässätyt vaatteet. Hänen mielestään miehessä yhdistyi älykkyys ja sydämen sivistys.

– Koettaisit saada jotain siitä tarttumaan itseesi.

– En halua siltä tyypiltä ensimmäistäkään tartuntaa. Vaikka sillä olisi kuinka hyvä perse.

Isä hyrisi lepolassessaan, mutta nosti sanomalehden eteensä, kun äiti mulkaisi häntä. Menin huoneeseeni ja heittäydyin sängylle. Äiti seurasi vanavedessä ja tivasi miehen horoskooppimerkkiä.

– Varmaan skorpioni, hän pohti. – Sinun tähtimerkkiparisi. Kohtalo kutsuu.

Hän uskoi taivaankappaleiden sijainnin määrittävän ihmisen luonnetta ja elämää, ja että horoskoopit kertoivat, kuka on Se Oikea. Epätietoisuus, odottelu ja kontrolloimattomuus eivät sopineet äidin maailmankuvaan. Oli parempi tietää etukäteen kuin antaa elämän yllättää. Isä oli kuulemma väärää astrologista merkkiä, mutta äiti ei ollut nuorena ymmärtänyt asian merkitystä. Hänelle ei ole koskaan pälkähtänyt päähän, että asia voisi olla toisin päin: että hän oli isälle Se Väärä.

– Siinä on vissi ero, onko joku kohtalo vai kohtalokas, sanoin.

Äiti sai raivarin, heristi sormeaan kasvojeni edessä ja syventyi mieliteemaansa. Olin niin itsekeskeinen. Jo vauvana olin valvottanut häntä turhaan.

Venytin kaulaa ja tavoittelin olohuoneesta isän katsetta, mutta hän rapisteli lehteä silmien lasittuessa kuin Ikeaan raahatulla ihmisellä. Suljin suuni, kuuntelin äitiä ja nyökkäilin silloin tällöin. Vastaansanominen olisi pitkittänyt selitys-, inttämis- ja syyllistämiskivipesua. Mitä kauemmin äiti oli äänessä, sitä aremmaksi ihoni muuttui, sitä ärhäkämmin se nousi näppylöille.

Kaverit liruttivat lisää löpöä äidin hiillostamaan päähäni. Niiden mielestä olimme Zeuksen kanssa upea pari: kypsyys kohtaa nuoruuden. Kuin George Clooney ja Amal, tai Sale ja Jenni. Ehdotin Woody Allenia ja sen adoptiolasta, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Ja vaikka olisikin, en olisi osannut eritellä mikä tyypissä häiritsi. Lähinnä kai koko olemus.

Enemmistön päätöksellä aloin tapailla Zeusta. Ääneni ei päässyt pintaan. Mahahapponi sen sijaan pääsivät. Äiti ryhtyi valmentamaan minua ja tarjoili seurustelun tueksi kipulääkkeitä, happosalpaajaa ja vatsaa rauhoittavia kasvissosekeittoja. Lisäksi hän neuvoi, että miehet olivat kuin viini. Ensimmäisellä kerralla se maistui pahalle, vaan ajan ja iän myötä siihen mieltyi. Isä sanoi samaa parisuhteesta, mutta käytti mieltyä-sanan tilalla sanaa turtua.

Jäin siis odottamaan tottumuksen halvaannuttavaa vaikutusta. Enhän minä naimisiin ollut menossa!

Itselleen saa uskoteltua mitä tahansa, kun on läheisten tuki takana.

Lukion jälkeen sain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Minusta tulisi ekologi. Olin kiinnostunut eläinten, kasvien ja ympäristön vaikutuksesta toisiinsa, ja odotin innolla kenttätyötä. Kuvittelin itseni floran ja faunan puolestapuhujaksi, elämän ylläpitäjäksi. Zeus intoili, että olimme samalla alalla. Se toimi konsulttina isänsä luotsaamassa hyönteismyrkkyfirmassa.

Vuokrasin yksiön, jonne hädin tuskin mahtui sänky, pieni lipasto, neliskanttinen pöytä ja klaffituoli. Teippasin seinälle maisemajulisteen: peilityyni järvi, kukkakaalimaisia kumpupilviä, kesäinen rantaniitty, lehmiä laitumella. Ikuinen lepopäivä. Kuvasta säteilevä lämpö ja värimeri sai minut kuvittelemaan ilmassa hurisevia koppakuoriaisia, pulskia kimalaisia ja siroja sudenkorentoja. Lentotaitoisia hyönteisiä, jotka voivat lentää taivaan tuuliin milloin haluavat.

Ihoni normalisoitui, ja vatsahapot talttuivat. Tutustuin ihmisiin, sain uusia ympyröitä, omia ajatuksia, kantavan äänen.

Onni ei kestänyt kauaa. Zeus alkoi ilmoittamatta tunkea luokseni viikonloppuisin. Kerran se sekosi täysin, kun en ollut heti kotona.

– Ei sulla aikaisemmin ollut tällaista paitaa. Ketä varten sä hankit uusia kuteita? Vai onko tämä jonkun jätkän t-paita?

Vaatekaapin tarkastuksen jälkeen se siirtyi keittiöön. Opin ostamaan tiettyä muromerkkiä ja yhden litran maitotölkkejä. Muut hiutaleet ja 1,75 litran maidot olivat varattuja tuntemattomille miehille. Vessasta Zeus etsi kortsuja, hiuksia ja ties mitä. Se tonki jopa wc-pöntön takaa. Käytös johtui joko CSI:n yliannostuksesta tai sen suvulle ominaisesta lajikäyttäytymisestä. Mieleni teki hämmentää soppaa ja ostaa nänninipistimet, käsiraudat ja suupallo lipaston laatikkoon. Jätin kuitenkin SM-rekvisiitan kauppaan. Meillä ei tunnettu turvasanakäytäntöä.

Eräs iltapäivä oli uusien kaverieni vuoro olla syynissä.

– Löysäperseisiä lutkia kaikki tyynni. Ei baanalle lähdetä muijien kesken kuin yksi asia mielessä. Tästä lähtien jätät huoraamisen väliin.

En uskaltanut lähteä ulos iltaisin. Kietouduin torkkupeittoon sängynpohjalle odottamaan yllätyskäyntejä. Olin kuin perhonen, jonka hämähäkki käärii elävänä seittikoteloon tulevaa ruokailua varten. Ihoni alkoi taas oireilla, vatsaani kivistää. Zeusta sappinesteiset röyhtäilyni eivät häirinneet. Pääasia, että oli tuoretta lihaa tarjolla.

Joulun alla se tuli kihlojen kanssa. Otin sormuksen vastaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut kämpässä, jossa kädenojennus ja nyrkki ulottuivat yhtä pitkälle.

Ilmoitin joululomalla kihlauksesta vanhemmille. Isä kröhi pitkään kurkkua selväksi, mutta ei lopulta sanonut mitään. Hän uppoutui syvemmälle nojatuoliinsa ja leikkeli taas sanomalehdestä iänikuisia artikkeleitaan. Äiti oli nyrjähtää ilosta ihan kuin häntä itseään olisi kosittu ja ramppasi olohuoneessa edestakaisin Jokerin hullu hymy kasvoillaan. Kun en yhtynyt hänen iloonsa, hän kadotti hymynsä. Minä en kuulemma ymmärtänyt, mitä oli olla köyhä ja nälkäinen.

Oli kyllä pakko myöntää, että jokin osa minussakin riemuitsi. Olin vakiintunut, kuuluin jollekulle, edustin suurempaa kokonaisuutta. Pieni timantti todisti sen. Näyttelin kavereille sormusta kuin Kohinooria. Toivoin, ettei se langettaisi päälleni kirousta, vaikka mieleni syrjäisessä kolkassa kaikui ”veritimantti, veritimantti”. Vaimensin äänen. Miksi minäkään olisin uskonut itseäni?

Sitä paitsi en ollut enää aikoihin tarvinnut meikkivoidetta peittääkseni mustelmia käsivarsissa, punaista rantua kaulassa tai sormuksen nirhaumia poskipäissä. Zeus oli harjaantunut taitavaksi.

(– –)