Samuli Paronen: Maailma on sana
Ata Hautamäki kysyi Kirjailijanlopuissa: Saako fiktiossa n-sanaa käyttää 1950-luvusta kirjoittaessaan?
Keskustelun aloitti Emilia, joka sanoi, että elämme ja kirjoitamme vuonna 2022: EI SAA!
Seuraava tekstini on yritystä ymmärtää, onko myös sana maailma.
Poimintoja pitkästä keskustelusta:
– ei huumorin nimissä, ei ajankuvan nimissä
– kirjoittajalle tulee huono maine > vaikuttaa elantoon NOUP!
– kohdeyleisö otettava huomioon
– on rasismia, on kiihottamista kansanryhmää vastaan
– on jämähtämistä 50-luvun kieleen
– on jämähtämistä, vaikka kuinka selittäisi, että tämä on fiktiota, että kuvaa aikakautta kerronnassa ja repliikeissä
– on mainehaitta kirjoittajalle: ”Arvioi itse, haluatko menettää maineesi ja elantosi.” ”Kustantamot eivät hyväksy.”
– muista, että varakkaat, valistuneet ja nuoret lukevat kirjoja: n-kirjoittajalle ei käy hyvin!
+++ Vertaisia saa herjata, ylempiä saa herjata, kuului myönnytys. Mutta muuten muista sensuroida fiktiosi.
– ”Rumat sanat” eivät kuulu nykykirjallisuuteen. Sic! Hannu Salama kelpaa, Timo Mukka kelpaa, vanhat tyttökirjat ja länkkärit kelpaavat… Omituista!
Joku pohti: Autenttisuus vs. etiikka? Nyt oltiin toden äärellä.
Joku toinen pohti kirjallisuuden moraalia: rumat ja rasistisiksi koetut sanat ovat moraalinen valinta, josta seuraa… NIIN MITÄ? Viekö sana turvallisuuden? Onko sana koko maailma?
ENTÄ SE VALINTA, ETTÄ MEIDÄN PITÄÄ ITSESENSUURIN TAKIA HISTORIASTA VALITA VAIN TIETTYJÄ ASIOITA?
Olen itse elänyt 50-luvulla lapsuuden ja nuoruuden alun. En saa silti kirjoittaa – ilman sanktioita – edes siitä, millaisena minä koin 50-luvun historian, kielen, ilmapiirin. Siis edellytetään, että en saa olla rehellinen edes niiltä osin kuin minä maailman koin?
MINUN 1950-LUVUN MAAILMANI OLI HYVIN POLARISOITUNUT. Ei ollut yhtä ja samaa homogeenista maailmaa 50-luvulla kaikille suomalaisillekaan, saati muille. Me elimme luokkayhteiskunnassa.
Minun lapsuudessani kotonani ei käytetty ”rumia sanoja”. Edes isäni ( rukoilevaistausta) ei kiroillut. Minä uhmasin lähiympäristöni normeja ja kiroilin ensi kerran joskus keski-ikäisenä. Ja silloin minulla oli mielestäni kunnon syy. Muistan, miten kirjailija Aulikki Oksanen sanoi jossain haastattelussa 60 – 70 -luvulla, että on vapauttavaa ja virkistävää kirota. Oppi uusia sanoja. Ja kai oppi uusia maailmoita, joita sanojen mukana aina tulee.
Näin elämäni ensimmäisen n-ihmisen Rauman satamassa 9-vuotiaana. Maantiedon oppikirjan kuva tuli todeksi. Muunkinlaisia ihmisiä kuin minä, olminvalkoinen valkotukka, on olemassa.
Näin ensimmäisen humalaisen naisen Turussa 20-vuotiaana. Keskiluokkaisessa maailmassani ei kuljeskellut humalaisia naisia.
Kiroilevan miessakin näin ensi kerran Tampereen linja-autoasemalla vähän alle 30-vuotiaana. Väistin kauemmas lasteni kanssa.
h- ja v- sanat tulivat minun maailmaani joskus 1970-luvulla. Jos joku olisi haukkunut minua huoraksi, olisin luultavasti nostanut kunnianloukkaussyytteen. Silloin kunnianloukkaussyytteitä todella nostettiin, sellainen aika. Minä en ansainnut elantoani myymällä peetä.
MUTTA SIIS: Jos en saa kertoa hoosta, veestä, ämmästä, peestä ja mitä muita kirjaimia (äänteitä) onkin ja minulta odotetaan silti rehellisyyttä ja silmieni ja korvieni ja historiani unohtamista, niin hei:
OLLAAN KIRJAROVIOIDEN ÄÄRELLÄ
OLLAAN SENSUURIN AJASSA – edes fiktiota ei enää saisi seuraamuksitta kirjoittaa.
OLLAAN (KIRJA)LISTOJEN AJASSA
NYT JO MEDIAPOOLI, varsinkin iltapäivälehdet, ovat estäneet kommentoinnin.
LASKUJENI MUKAAN SEURAAVA ESTETTÄVÄ ON FACEBOOK.
Mutta mitä tehdään uusvanhalle rikolliselle sitten ja sen jälkeen? Koppihoitoa, siedätystä, väliintuloa, turvasäilöjä?
Kaunokirjallisuutta on kirjoitettava jollekin ns. keskivertoporukalle, siis keille?
Ikään, säätyyn ja sukupuoleen sopivaa tekstiä on ………… Täytä itse.
Miksi minä koko ikäni joudun hankaamaan maailman laitoja vastaan? Se vie minulta turvallisuuden tunteen.
Ikään, säätyyn ja sukupuoleen nähden olen ollut aina väärässä paikassa, väärän ikäinen ja väärissä nahoissa. Hurjaa. Kurjaa.
Entä väärät tunteet, ne Kielletyt, joista Kake Randelin lauloi nuoruudessani?
Sentään Andte-Ode on edelleen lappalaiseni, tuhkalappalaiseni. Salarakkaani. Kunnes kuolema.
Terävästi ajateltu Liisa.
Näin se vain on. Aina on jotain sellaista mikä jonain aikakautena on sallittua ja toisina taas kokonaan kiellettyä. Aina on juku, joka vetää herneen nenäänsä jostakin sellaisesta, missä toisen mielesä ei ole mitään pahaa. Yksi menee raamattu kädessä oikeussaliin puolustamaan vakaumustaan, kun taas toinen marssii kadulla sateenkaarilippua heilluttaen. Ja aina vain hullummaksi menee kun seksuaalisen häirinnän vastainen kampanja alkaa muuttua kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan.
Kun menin menin ensimmäiseen työpaikkaani Rauman kaupunginpuutarhalle pomo evästi minua sanomalla: “Muista, että kohtuullinen vittuilu on sallittua.” Oikeassa oli. Vanhat kunnanjummit ytittivät ottaa luulot pois nuorelta pojanklopilta. Olen pitänyt tuota lausetta ohjenuoranani työelämässä, mutta viimeaikoina minusta on alkanut tuntua, että aika on ajamassa ohi siitä mikä minun nuoruudessani oli pyhää ja maalaisjärjellä ymmärrettävissä.
Pau Valent, veit loput sanat suustani. Taidanpa sittenkin kaivaa tuubista Kaken Kielletyt tunteet ja kuunnella sen. Kolme ja puoli vuotta sitten katselin Randellin – nimi pitääkin tarkistaa – konsertissa Yyterissä, kun setä veti Kiellettyjä. Haikeasti naurattikin. Mut ei se mitään.
Kake Randelin taitaa olla kyseessä.
Minusta minkään sanan käyttöä ei pitäisi kieltää silloin kun kyseessä on fiktiivinen teksti. Jos vaikkapa romaanissa on henkilö, joka on ulkomaalaisvastainen, muutenkin ärsyttävä rasistinatsi, niin olisi perin kummallista, jos yhdessäkään hänen repliikeistään ei esiintyisi n-sana. Kirjoittajan on hyvä kuitenkin olla tietoinen, miten sanaan nykyään yleisesti ottaen suhtaudutaan – eli jos vaikka mainittu sana esiintyy kerronnassa (eikä selvästi henkilön puheessa tai ajatuksissa), niin lukijalle voi tulla semmoinen olo, että kirjoittaja itse on rasisti, vaikka ei olisikaan. Tai jos kuvataan kohtausta 1980-luvulta huoltoaseman baarista, niin lapsi voi ihan hyvin pyytää isäänsä ottamaan tiskiltä suklaaleivonnaisen, jonka nimessä on nykyään rumaksi tulkittava sana. Kontekstin pitäisi tässä määrätä, sopiiko sanaa käyttää vai ei. Toki näissäkin tapauksissa joku luultavasti loukkaantuu, mutta kirjallisuudessa ja muussakin taiteessa käsitellään usein vaikeita asioita, joten on kai odotettavissakin, että joku loukkaantuu.
Riikka Johanna Uhlig, tarkalleen olen samaa mieltä.
Asiaa sivuten mutta selvästi aitoviereltä: Aika monet eri kirjallisilla sivustoilla haluavat lukea kaunista ja kohottavaa tekstiä. Juuri kävin läpi kaksi pitkähköä ketjua, joissa selvästi enemmistö näkee nykyisin (kesäaika ja sotauutiset?) vastenmielisinä kirjoja, joissa kuvataan ryysykerjäläisyyttä, narkkareita, huumekämppiä. Näkivät, että aika tarvitsee kohottavaa, nättiä ja ruusun tuoksuista kirjallisuutta. Osa epäili, että ne suomalaiset, jotka kirjoittavat äärimmäisestä kurjuudesta (alkoholismi, pahoinpitelyt usw), kirjoittavat jostain vastenmielisestä dystopiasta, ei-oikeasta.
Ikävä kyllä alkoholismi ja pahoinpitelyt ovat monessa perheessä arkipäivää. Tunnen ihmisiä, jotka ovat joutuneet noiden asioiden kanssa kamppailemaan, joten ei se mitään pelkkää dystopiaa ole. Kaikki vain ei näy ulospäin eikä kuulu kadulle. Minusta on yhtä tarpeellista kirjoittaa niistä kuin muistakin aiheista. Toki välillä on ihanaa lukea jotain yltiöromanttista, kuten Nicolas Barreaun romaaneja, esim. Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Mutta minusta tuntuu, että romanttiset kohtaukset nousevat paremmin esiin, kun niiden ympäristönä on dekkari tai trilleri. Kun on murhaa ja takaa-ajoa ja ruumiinavauksia, niin siinä jo yksinäinenkin lämmin silmäys kahden rikosetsivän välillä on yllättävän tehokas romantiikan (tai sen mahdollisuuden) ilmaus.
Mietin nyt oman tekstin kohdalla, onko sanan mustalainen käyttö sopivaa. Takautuma, jossa asia mainitaan, sijoittuu Suomeen 1990-luvulle. Siinä on “mustalais-valkolainen” perhe. En kuitenkaan haluaisi tieten tahtoen loukata ketään romania. Juttussani perheen äiti on romanitaustainen kuvataiteilija ja taitava laulamaan.
Olen nykyisin ihan hukassa sanojen suossa. Jos sanon näin, joku suuttuu, jos sanon noin, syntyy väärinkäsityksiä. Toisinaan äkämystyn siitä, että normisanastoni ilmauksen joku ryhmä omii niin, että joudun takeltelemaan kauan löytääkseni tarkan synonyymin tilalle. Takavuosina minua harmitti, että käytöstä “ryöstettiin” perussuomalainen-ilmaus ihan toisenlaiseen käyttöön, johon itse sitä olin tottunut käyttämään.
Mutta tuosta mustalais – romani -ongelmasta. Lienee ollut juuri jokin 90-luvun vuosi, jolloin tunsin hämäläisestä naapurista mustalais-valkolaisen perheen. Kysyin perheen keski-ikäiseltä mieheltä, kumpaa nimeä hän haluaa käytettävän. “Sama minulle”, hän silloin vastasi. Hän kuului mustalaisyhdistykseen johtohenkilönä ja oli mm. Tarja Halosen tuttuja. Myöhemmin Miranda Vuolasranta muistaakseni oli äkäinen mustalaissanasta. Ota tästä sitten selvää.
Kyllä minusta 90-luvun Suomessa mustalainen oli paljon yleisempi ilmaus kuin romani – romani sanaa vasta soviteltiin suuhun. Moni “tumma” olisi saattanut pitää romania silloin jopa outona.
Mutta kiinnitin huomioni toiseen asiaan tekstissäsi, Riikka. Tätä voisit miettiä, että romanihenkilönaisesi on hyvä laulamaan. Siinäkin on sitkeä klisee. Etteivät vain romanit itse edelleen ylläpidä myyttiä upeista mustalais/romanilaulajista? Ja joka laulajakisassa pitää olla must… romaneja edelleen ja erikseen vielä esille tuotuinakin.