Kiersin koukun paikoilleen ja nostin taulun seinälle. Oikaisin sitä hieman ja peräännyin muutaman askeleen katsellakseni lopputulosta.
Siinä se nyt riippui uuden asuntoni seinällä, äitini taulu. Se oli hänen töistään se ainoa, jonka olin onnistunut kynsin ja hampain pelastamaan kuolinpesästä.
Ehkä siksi, että se oli niin pieni ja mitäänsanomaton. Viisikymmentä kertaa viisikymmentä senttiä, ruskeita ja vihreitä sävyjä kehystettynä kullanväriseen, leveään kehykseen, mikä yritti tuoda liian pramean silauksen muutoin niin vaatimattomalle öljyvärimaalaukselle.
Muut äitini työt vanhemmat veljeni ja heidän korppikotkansa olivat myyneet taidekeräilijöille, eivätkä edes markkinahintaan. Mutta siihen asiaan minä en saanut puuttua, sillä minähän olin se pahnanpohjimmainen, veljiäni niin paljon nuorempi. Hän, joka ei mistään mitään tiennyt eikä mitään osannut.
Olin kuitenkin onnellinen siitä, että olin saanut itselleni juuri tämän hänen monista töistään. Siihen liittyi kaikkein eniten tunnesiteitä, mikä sinänsä oli melko omituista, sillä taulu ei esittänyt kaunista metsämaisemaa tai auringonlaskua merellä, eikä edes ihmisiä ja hevosia, kuten suurin osa hänen tuotannostaan. Se esitti kulunutta kenkäparia roikkumassa tiiliseinällä puolikuolleen peikonlehden vierellä.
Muistan oikein hyvin tuon tiiliseinän. Pesupöydän, jossa oli saviruukkuja, täynnä erikokoisia ja -näköisiä pensseleitä sekä sen hiljakseen tippuvan hanan, joka oli patinoinut sydämenmuotoisen ruostetahran vaalealle marmoripinnalle. Muuratun grilliuunin, jota ei minun aikanani oltu koskaan käytetty ja jossa äitini säilytti kankaita ja kehyksiä. Katoksen, jonka valurautapilareita koristi liljankukat ja joiden väliin kiinnitimme kesäisin riippumattoja. Halkeilleen laattalattian, jonka halkeamia ja suorakulmaisia saumoja väriliitu lähti väkisinkin seuraamaan, vaikka kuinka yritti piirtää paperiarkille auringon ja sateenkaaren. Ja muistan sen nurkan, missä kenkäpari roikkui. Kengät olivat olleet siellä jo ajoilta ennen syntymääni. Ne olivat niin täysin maisemoituneet paikkaansa, että niitä ei enää edes huomannut ennen kuin vasta silloin, kun lahonneet nauhat katkesivat ja kengät tipahtivat kukkapurkkiin tappaen peikonlehden lopullisesti.
Muistaisin veljeni kerran kysyneen, miksi meillä roikkui kenkäpari terassilla, johon äiti oli vastannut, että ne haisivat niin pahalta. Minulla on sellainen mielikuva, että tämä episodi liittyi jollakin tavoin pesään, jonka lintu oli tehnyt toiseen kengistä. Tosin olin silloin vielä niin pieni, etten ole aivan varma kuvittelinko vain koko asian. Muistan kuitenkin menneeni haistelemaan kenkiä, mutta eivät ne minusta pahalta haisseet, vanhalta nauhalta ja pölyltä vain.
Kun kengät olivat näin tulleet tiensä päähän, äitini hautasi ne Mustafan viereen yhdessä peikonlehden jäänteiden kanssa. Hän teki haudalle ristin appelsiinilaatikon laudoista ja maalasi sen punaisella ja vihreällä, sekä kirjoitti ristiin nimen: Eneko.
Olin kahdeksan vanha silloin, kun Mustafa kuoli ja muistan, että kävin haudalla itkemässä monta päivää. Kun kengät ja peikonlehti haudattiin olin kahdentoista ja koko touhu tuntui minusta täysin naurettavalta. Mutta sellainen minun äitini oli.
Nyt ymmärrän, miten vahva tunneside äidilläni oli niihin kenkiin. Mielessäni kuvittelen, että ne makaavat yhäkin Mustafan vierellä sen vanhan talon puutarhassa. En tiedä onko näin, sillä siitä on jo niin monta vuotta, kun äiti kuoli ja talo myytiin. Ehkä jonain päivänä joku arkeologi löytää koiran ja kenkäparin jäänteet. Hän varmaan päättelee, että kengät kuuluivat koiran omistajalle ja ihmettelee, minne niiden omistaja on kadonnut.
Kenkien omistaja oli kadonnut meidän elämästämme jo ennen syntymääni. Tarkalleen ottaen hän katosi sinä samana päivänä jolloin äitini ilmoitti tulleensa raskaaksi.
Olen usein naureskellut ajatukselle, että isäni pelästyi niin pahanpäiväisesti, että pakeni paljain jaloin. En syytä häntä. Kukapa olisi halunnut jäädä asumaan kolmen rasavillin kakaran kanssa saman katon alle tietäen, että lisää oli tulossa, olipa leski sitten kuinka kaunis tahansa. En siis tiennyt isästäni muuta kuin hänen nimensä: Eneko. Äitini ei koskaan maininnut asiasta sanallakaan. Enkä edes tiennyt, että ne kengät olivat hänen.
Kolme vuotta sitten vanhin veljeni Jacob tuli yllättäen vierailulle luokseni. Hän toi mukanaan suuren ja painavan pahvilaatikon. Pyysin häntä jäämään kahville, nyt kun kerran oli tullut, mutta hän valitti kiireitään ja poistui pikimmiten.
“Sinä, kun olet tuollainen kirjailija, niin toin sinulle äidin vanhat paperit”, hän sanoi ja lähti.
Laatikko jäi lojumaan viikkokausiksi eteisen nurkkaan. Potkaisin siihen varpaani ainakin parisenkymmentä kertaa, ennen kuin sain sen lopulta mahdutettua siivouskomeron ylähyllylle.
Muuttaessani uuteen asuntooni mietin ensin heittäisinkö sen sellaisenaan roskasäiliöön. Ehkä minun olisi pitänytkin niin tehdä, sillä seuraavat kolme päivää istuin vanhojen kellastuneiden papereiden, päiväkirjojen ja piirustuslehtiöiden keskellä olohuoneen lattialla. Niiden joukosta löysin sen – rakkauskirjeen. Sen yhden ja ainoan. Ja samalla minulle varmistui, kuka tämä Mustafan viereen haudattujen kenkien omistaja oli.
Eneko, isäni, kenkäsi ovat nyt seinälläni. Saat tulla niitä katsomaan ihan koska vain haluat.
Tyttäresi
Teresa
