1. Home
  2. /
  3. LYHYET
  4. /
  5. Kausalan pelto

Kausalan pelto

 

Tämä tarina on tosi ja äitini kertoma. Olen kirjoittanut tarinan fiktioksi ja muuttanut nimet.

Ajatukseni ovat tänään Ukrainan pelloilla.

Marraskuun 30. päivä vuonna 1939 oli  tärkeä päivä kuusivuotiaalle Liljalle. Pienen elämän ensimmäinen kirje oli kirjoitettu. Isosisko Kaisa oli auttanut, mutta vasta kirjekuoren osoitteiden kanssa. – Isä tulisi ihastumaan ikihyviksi. Isä oli varustamassa hevosia Viipurin läänissä, eikä pääsisi kotiin kuin vasta jouluksi.

Äiti oli antanut Liljalle ja Kaisalle luvan lähteä kaksistaan postikonttorille, olihan isosisko Kaisa kuitenkin täyttänyt jo yksitoista. Matkaa Beetmanien tilalta kylälle oli tietä kulkien melkein puoli peninkulmaa, niin kuin Pertti-serkku oli hauskasti sanonut- Ja tietä tytöt kulkivat, vaikka matka olisi ollut paljon lyhempi pellon poikki

Postikonttorissa Kaisa sai mukaansa tädin ja heidän omat postinsa pieneen kangaskassiinsa. Sen jälkeen Kaisa antoi Liljan postittaa itse kirjeensä. Postissa ei ollut muita asiakkaita ja ovi takahuoneeseen oli kiinni. Lilja kuuli vaimeasti, kuinka puhelin soi lennättimen puolella. Tytöt kävelivät vastaanottotiskille. Liljaa jännitti. Postineiti vastaanotti kirjeen ja tarkisti, että nimi- ja osoitetiedot oli aseteltu oikein omille suorille rivilleen, ja postimerkkejä oli riittävästi sinne saakka, missä isä oli. Neiti vilkaisi Liljaa, ehkä hymyilikin vähän, ja siirsi kirjeen yhteen postipöydän puisista laatikoista.

Samassa lennättimen ovi avautui. Postimestari nyökkäsi tytöille, siirtyi tiskin taakse ja kuiskasi vakavana jotakin postineidin korvaan. Sitten hän kohottautui tyttöjen puoleen.

– Mistäs tytöt ovat kotoisin, kun en heti tunnista?

– Kuusankoskelta. Mutta me ollaan äidin kanssa kylässä Beetmaneilla, Kaisa vastasi reippaasti.

– Vai Beetmaneilla. Ja jaksoitte tulla reippaasti kylälle saakka.

Kaisa ja Lilja nyökkäsivät. Lilja oli tarttunut salaa isosiskonsa käteen. Postimestari tuntui harkitsevan hetken ennen kuin jatkoi. – No kuulkaapas, nyt voisitte rientää kiireen vilkkaa takaisin. Minulle ilmoitettiin juuri, että sota on alkanut, ja Neuvostoliiton ensimmäiset lentokoneet ovat ylittäneet rajan. Me laitamme postinkin nyt kiinni.

Siskokset kiirehtivät hämmentyneinä ulos postista samassa ovenavauksessa postimestarin kanssa. Mies kääntyi oikealle kohti kylän paloasemaa. Tytöt pinkaisivat juoksuun. Pian he kuulivat takaansa sireenin nousevan ja laskevan ujelluksen.

– Ilmahälytys, Kaisa huusi ja tihensi askeleitaan. Liljan oli vaikea pysyä perässä, ja Kaisa tarttui siskonsa käteen. – Meidän täytyy kiirehtiä, tämä on sitä, mistä Beetmaneilla on luettu ääneen lehdistä, ja minkä takia mekin tultiin tänne maalle.

– Mutta eihän niiden pitänyt tänne tulla… Lilja yritti, mutta ei kyennyt juoksulta jatkamaan lausettaan.

– No ei. Mutta tuo on ilmahälytys. Ei se voi olla mikään muu.

Tytöt tajusivat tilanteen vakavuuden. Kylän ja Beetmanien välillä ei ollut asutusta, vaan vain pitkiä peltosarkoja vieri vieressä, eikä suojaa missään. Talo pilkotti metsän rajassa lännessä, mutta sinne päästäkseen heidän oli juostava ensin väärään suuntaan, melkein etelään, ennen kuin tie kääntyisi aukeman toisella laidalla jyrkästi kohti taloa.

Yhtäkkiä Kaisa pysähtyi ja pysäytti siskonsakin. He jäivät kuuntelemaan. Palosireenin ujellus oli päättynyt, mutta nyt jostakin alkoi kuulua matalampaa kumua. – Ne tulevat, Kaisa kuiskasi huohottaen. – Nuo ovat lentokoneen ääniä. Ne tulevat Kuusankosken suunnalta.

Kaisa riuhtaisi pikkusiskonsa jälleen juoksuun ja huusi huohotuksensa lomasta, etteivät he ehtisi millään. Heidän olisi pakko oikaista peltojen kautta, siten he ehkä voisivat ehtiä turvaan. Liljan korvissa kaikuivat vielä kiellot, ettei lapsilla ollut pelloille asiaa, kun Kaisa oli hypännyt jo tienpenkan yli ja käskytti siskoaan seuraamaan. – Onni edes, Kaisa jatkoi kun he olivat jo juosseet jonkin matkaa sarkaa pitkin – että on ollut pakkasta, että jalat ei uppoa.

Kumu tuntui nousseen ja voimistuneen. Silloin he näkivät ensimmäisen koneen. Se oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja lensi jo Kausalan kylän yläpuolella. Se näytti lähestyvän heitä suoraan, matalalla pilvien alapuolella.

– Ojaan! Piiloon! Mahalleen! Kaisa parkaisi ja riuhtoi Liljan mukanaan sarkojen väliseen matalaan kaivantoon. Lilja retkahti mahalleen ja peitti kasvonsa käsillään. Isosisko hääri ympärillä. – Liikkumatta, minä peitän sinut lumeen, se huusi. Ojassa ja pellolla oli vielä onnettoman vähän valkoista, mutta Kaisan lapaset tuntuivat ehtivän kaikkialle. Lilja tunsi, kuinka kylmää lunta kinostui hänen niskaansa ja toivoi vain, että sisko ehtisi. Etteivät nuo kamalat huomaisi heitä. Hän kuuli kuinka Kaisa retkahti ojaan hänen eteensä ja alkoi huutaa isämeitää.

Lilja oli varma, että nyt he kyllä kuolisivat…

Onneksi hän oli silloin väärässä.

©Pasi Luhtaniemi
 

Keskustelu artikkelista

  1. Tämä teksti menee tunteisiin, kuten nykyisin on tapana sanoa. Vaikuttaa senkin takia, että Suomessa on edelleen lukematon määrä ihmisiä, joille sota on ollut ihan oikeata todellisuutta kaikkine kauheuksineen.
    Sitten on meitä, joille sota on mennyt ihon alle toista tietä: mummujen, äitien, isien ja kylänmiesten tosissa tarinoissa. Sellaista se on ollut, kamalaa aikaa. Mutta noustava oli joka aamu uuteen päivään. Ne nousivat, jotka nousivat.

    Minä kirjoitin taannoin näistä tunnoista Sotakorvaustyttö-nimisen romaanin. Silloin kun olin lapsi, sota oli edelleen läsnä ihmisten puheissa ja jokapäiväisessä elämässä. Minulle kerrotut tarinat ja omakohtaiset muistot ovat Suomen länsilaidalta. Vieläkin ilmahälytyksen ujelluksen pystyy kuulemaan korvissaan.
    Joskus mietin, kuinka kaukaa ihmisen muistot tulevat. Mitkä ovat omia, mitkä omiksi muuttuneita. Sotamuistot ilman muuta vaikuttavat molemmissa tapauksissa. Sota muuttaa aina ihmistä. Aina.

    Tavoitit, Pasi, hyvin talvisodan alkamisen tunnot, ne ruohonjuuritasolta mieleen jääneet. Hieno teksti.

  2.  

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.