Dekkarin ensimmäinen luku
Viitasella oli elinaikaa täsmälleen tunti.
Viitanen ei itse sitä tiennyt. Eikä sitä tiennyt kukaan muukaan, ei edes arvannut.
Tai yksi tiesi.
Viitanen oli keski-ikäinen, terveeltä näyttävä mies. Alkoholiongelma hänellä oli, mutta sen vakavuudesta olivat selvillä vain lähimmät työtoverit. Krapula joskus haittasi tiimityöskentelyä. Toisinaan Viitanen joutui käyttämään viinan lisäksi medisiinisiä piristeitä, jos työpaine iski niskaan kosteiden illanistujaisten jälkeen.
Tähän asti Viitanen oli selvinnyt.
Mikään muu ei ollut edes vilahtanut hänen mieleensä.
Selviytyminen.
Mutta nyt oli tullut eteen tosipaikka. Sen tiesi vain yksi ihminen. Eikä se ollut Viitanen. Vielä.
Suuri talo oli herännyt aamutoimiin täsmällisen organisaation tavoin. Kaiken piti tapahtua aikataulun mukaan, jokaisen oli oltava paikallaan tarkalleen määrättyyn aikaan. Järjestyksen sekoittaminen vyöryi kuin raskaan moottoriveneen aikaansaama laine yli koko vedenpinnan.
Hyvällä säällä ja erinomaisissa olosuhteissa matka edistyi. Mutta yksikin yllättävä tilanne, ja uudelleenarviointiin tarvittiin kirkasta harkintaa ja vakaata kättä.
Viitanen katseli talon kolmannen kerroksen ikkunasta pihalla rullaavaa liikennettä. Hän oli nukkunut häthätää pari tuntia. Se merkitsi sitä, että hänen kohmelonsa rupesi olemaan pirullisimmillaan. Hän oli ehtinyt vilkaista työlistaa. Päivästä oli tulossa perkeleellinen.
Vastapäisen talon ikkunat kiilsivät, aamuaurinko osui niihin. Viitasen silmissä vilisti ja vatsasta kouraisi. Hänen oli käännyttävä kohti huonetta.
Aamupalaveri oli kesken ja häneltä odotettiin vastausta.
Mitä hemmettiä toinen oli kysynyt?
Rynnittäisiin vaan samaan tapaan kuin ennenkin, Viitanen ajatteli. Listan mukaan. Kyllä se siitä, niin tähänkin asti.
”Mistä papereista sinä puhuit?” Viitanen kysyi kyllästyneesti.
Karvaiset tuhatjalkaiset juoksentelivat hänen suussaan. Pergamentiksi kuivunut suulaki ja möhkäleeksi paisunut kieli sai puheen puuroutumaan. Pelkkä vesijohtovesikin olisi kelvannut. Nihkeä hiki pisteli kainaloissa.
”Haluatko kahvin?”
Viitanen ynähti myöntymyksen.
”Niin mitkä paperit?” Viitanen pinnisti kysymyksensä lyhyen asialliseksi. Mutta ei hän pystynyt jymäyttämään kollegaa. Tämä yritti tavoittaa Viitasen silmiä. Turhaan.
Ovelta kuului koputus. Rouva Niemistö kantoi tarjottimen huoneeseen, suoraan Viitasen eteen. Rouva kaatoi kannusta kahvin kuppiin. Neste venyi mustana kuin öljyinen köysi. Viitasta etoi. Ei sokeria eikä kermaa. Sen kahvion nainen tiesi vanhastaan. Vadilla oli sekä rouhesämpylä että voisarvi.
Kirvistelevä vesi lotkahti Viitasen suuhun. Hän irvisti työntäessään lautasta kauemmas. Rouva Niemistö nosti kevyesti toista olkapäätään.
Viitanen joi nopein siemauksin kaksi kupillista mustansitkoa kahvia. Pöydän takaa toinen katseli puhumatta, keinutti kahden sormen varassa lahjaksi saamaansa kynää. Kynässä oli sen tunnetun firman nimi, joka halusi olla heidän kanssaan hyvissä väleissä.
”Vähän ohkainen olo.”
”Näen sen.”
Viitanen työnsi kupin pöydän laidalle, raivasi itselleen tilaa.
”Luitko ne paperit? Ne jotka annoin sinulle illalla?”
”Millä helvetin välillä?” Viitanen katsoi käsiään. Edelleen pientä tremoloa.
”Minä sanoin, että ne olivat tärkeitä. Sinulle elintärkeitä.”
”No helvetti. Klikkaako jokin?”
”Ei niin kuin sinä luulet. Muuten kyllä.” Sanat kilahtivat huoneessa ilkeästi. Niitä seurasi yhtä ilkeä tauko, ennen kuin toinen: ” Et ole koskaan sattunut ihmettelemään, miksi suosittelin sinua meille?”
”No niin no. Olenhan minä ammattimies. Osaan työn. Oliko siinä muka jotain muuta?”
Viitanen rupesi jo saamaan ympäristöstä selkeärajaisen kuvan. Hän vilkaisi vastapäätä istuvan pistäviä silmiä ja hätkähti. Häiriintymättä tämä jatkoi: ”Osaat homman. Jotenkuten. Vielä. Moni ei panisi rahaa likoon sinun tulevaisuutesi puolesta.”
Puhuja piti tauon, jatkoi sitten: ”Osaaminen on sitä, että pysyy mukana kehityksessä. Osaat vanhat temput. Uusia et opi.”
”Sinähän puhut minusta kuin eläimestä.” Viitanen yritti naurahdusta. Hänellä ei ollut varaa nostattaa verenpainetta. Ei nyt. Helvetti. Olihan näistä aamuista selvitty ennenkin.
”Eläin hallitsee elämisen. Omansa. Ja kuolemisen. Yhtä suvereenisti, siististi.”
Joko ikä rupesi tuntumaan? Ei nyt sentään vielä. Vai oliko tilanne riistäytymässä hänen hallinnastaan? Olihan Viitanen niitä nähnyt paljon. Pudonneita. Sekä vapaaehtoisesti luovuttaneita että viimeiseen asti vastaanhangoittelevia.
”Joo joo. Lintu putoaa kesken lennon. Kala kellahtaa selälleen. Ihminen jää koukkuun. Mutta mikä siis on pointti?”
Viitasen kädet hikosivat. Nyt olisi kiristettävä otetta. Lomaan olisi tosissaan panostettava.
Ja siinä toinen seisoi hänen edessään kourassaan juuri se voimanantaja, joka jo oli käväissyt Viitasen mielessä. Toinen siis tiesi. Viitanen kääräisi tottuneesti takkinsa hihan ylös.
”Krapulatippacocktail”, toinen sanoi ilman vivahteita. ”Työ on joka tapauksessa hoidettava.”
Viitanen katsoi neulaa. Täydellinen putoaminen, hitto.
”Halusin sinut tänne.” Puhujan äänensävyssä mikään ei ollut muuttunut.
Viitanen hymähti, yritti keventää tilannetta. Mutta toisen silmät iskivät häneen kuin jäänaskalit.
”Tappaakseni sinut.”
Viitanen tuijotti kollegaa kuin sekopäistä. Yritti sentään: ”Ja tapatkin. Työllä.”
”Tuhotakseni sinut. Niin kuin tarpeettoman elukan. Nilviäisen.”
Huoneeseen putosi ummehtuneen paksu pelon haju. Miehet istuutuivat vastakkain, molemmilla graniittinen ilme, kumpikin tottunut vaikeisiin ratkaisuihin, niitä edeltävään kylmään jännitykseen. Viitanen tuijotti toista kuin hengenvaarallista petoeläintä.
Niin kuin tappajaa.
Tämä jatkoi järkähtämättä: ”Sinä et osaa elää. Osaatko sinä kuolla? Kuolemisen taito on opittava ensin. Vasta sitten voi elää. Sinun jos jonkun se olisi pitänyt oppia. Ars moriendi.”
Viitasen alaleuka oli valahtanut. Hän tuijotti toista pystymättä sanomaan mitään, pystymättä tekemään mitään. Unenomainen puutumus lamautti hänet. Häneltä oli joskus vuosia sitten poistettu umpisuoli. Leikkauksen esilääkitys tuntui samalta. Ensin puutuivat jalat, sitten … Siitä oli kauan, vaivoin sen muisti.
Silloin hän ei vielä ollut tottunut. Alkoholiin. Lääkkeisiin. Huumeisiin. Koko elämisen paskaan.
Vai tältä se tuntui.
Oli yhtä aikaa lamaantuneen välinpitämätön ja helpottuneen onnellinen olo. Mielessä velloi koko ajan epämääräinen tieto, että kohta kaikki olisi ohitse.
”Minä kirjoitin koko edellisen yön. Toivoin, että olisit lukenut. Että sinulla olisi jotakin minua varten. Mutta eihän sinunlaisillasi koskaan.”
”Minunlaisillani? Mitä sinä …”
”Samahan se nyt enää on. Ja yhdentekevää kai sinulle olisi ollut muutenkin. Ehkä minä kirjoitin itselleni, että ymmärtäisin. Kirjoitettuna asia näytti kolkon yksiselitteiseltä.”
”Mikä asia?” Ääni tuli Viitasen kurkusta pelkkänä korahduksena.
”Olisit lukenut niin tietäisit.”
Sokea pakoon juoksemisen halu humahti Viitasen ylitse. Hän nousi. Pöytä ei heilahtanutkaan, mutta paperit lensivät lattialle, kahvikuppi kilahti.
Toinen kumartui poimimaan lattialta Viitaselle osoitetun ruskean kirjekuoren. Taittoi sen taskuunsa.
Viitanen hoiperteli ovelle. Ovella hän törmäsi Airi Krantziin, joka kurkisti huoneeseen ja kysyi, olivatko he valmiit. Kaikki oli kunnossa, tiimi odotti.
”Sinä olet hullu!” Viitanen huusi. Krantz vain seisoi ja katseli toisesta toiseen. ”Sinä olet hullu.”
”Ja sinä humalassa. Taas, toinen sanoi kuivakasti. ”Tule takaisin. Istu. Ja kuuntele.”
Krantz oli ennenkin nähnyt Viitasen aamulla. Ei hän halunnut puuttua asiaan, kohta jonkun se oli tehtävä. Jonkun muun. Krantz sähkötti toiselle silmillään, tämä nyökkäsi, ja Krantz sulki oven.
Viitanen palasi tuoliinsa. Hänen oli paha olla, huonompi kuin koskaan.
”Jotain peliä. Perkele. Sokkihoitoa. Kyllä minä ymmärrän. Okei. Perille meni. Palataan päiväjärjestykseen.” Viitanen nieleskeli puhuessaan, yritti ryhdistäytyä.
”Ei muuten mennyt perille”, toinen sanoi. ”Ei sinulle näin vähällä. Mutta sinulla on aikaa…”
Toinen vilkaisi kelloaan. ”Puolisen tuntia aikaa. Ehtii vielä mennäkin perille. En tosin usko.”
Viitanen hieroi käsiään vastakkain. Veri jo kiersi, vapina oli loppunut, kämmenpohjat eivät enää hionneet. Vain rinnassa vanne kiristyi yhä kylmemmäksi raudaksi.
”No niin. Eiköhän tästä ruveta töihin.” Viitasen ääni oli painunut pelkäksi kähinäksi. ”Minä kyllä tiedän. Jokaisen kohdalla se tulee joskus. Totisesti tiedän. Näitä aamuja …”
Toinen odotti. Uteliaisuus ja odotus vilahti hänen silmissään, mutta katosi mitä pidemmälle hän pääsi puheessaan. Puhuminen ei tavoittanut Viitasta. Mikään mitä hän sanoi ei liikuttanut. Odotus oli lopullisesti kuollut toisen silmistä. Itselleen hän puhui. Kiihkotta totesi: ”Toiminnan päivä.”
”Toiminnan päivä”, Viitanen toisti kaikuna.
Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mitä se tarkoitti.
Mutta ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen.
Voi Viitanen -parka, ei sitten osaa elää.
Tämä on kyllä mielenkiintoinen aloitus. Erityisen kiinnostavaa on seurata, miten ns. ajatuspuhe eli päähenkilön tajunta ja vuorosanat lomittuvat toisiinsa. Samoin tykkään verbien ekonomisesta käytöstä. Sanoa ja olla ovat suomen kielen tylsimmät verbit, mutta dialogin voi kirjoittaa näinkin: “Millä helvetin välillä?” Viitanen katsoi käsiään.
Mielenkiintoista lukea jatkoa. Nyt on tullut ainakin selväksi, kuka on tämän dekkarin ruumis…. Mutta mitä hänelle sen jälkeen tapahtuu.
Voi, Pasi, kiva kun huomasit nämä asiat. Kullakin kirjoittajalla, intohimoisella kirjoittajalla, on omat pakkomielteensä. Useilla se on välimerkitys – varsinkin pilkku, perkeleellinen pikkuherra, joka toisinaan on pantu ison haltijaksi. Minun ihania kiusankappaleitani ovat sanajärjestys ja dialogi.
Toinen asia: “Kuoleva katsoo käsiään”, sanoi mummuni aikoinaan = Tässäkö se kaikki oli? Jospa vielä jotakin…? Se on myös vihje tulevasta. Muistan, kun ensimmäisen kerran näin isäni istuvan itsekseen ja katsovan käsiään. Menin hänen viereensä, otin käden käteen, totesimme, että meillä on samanlaiset leveät rakentajan kädet. Isä ei ollut sairas, hän kuoli kauan myöhemmin ns. laakista keittiön lattialle.
Mutta käsien katselu on usein muistunut mieleeni. Käsien ilmehdintää stalkkaan seurueen ihmisillä, vaikka kaikkien suu saattaa suoltaa puhetta. Viitaselle kädet olivat elintärkeät, kuten tarinan edetessä käy selväksi.