Dekkari Karikukko, kolmas luku
”Tiedätkö, että linnut voivat oppia vaikka iskelmiä?”
Sinipukuinen seisoi mäen harjalla. Hiki kimpoili kasvoilla kovan nousun jälkeen, eniten nenänpielistä. Hän joutui odottamaan toista, kuten yleensä nousuissa.
Ikäkö se oli vai innostus?
Nuorempi oli juossut kuin metsänelävä pitkin harjun kuvetta pahimpia kuusenoksien lyöntejä väistellen, vain kevyesti karhunsammaleen poukkoihin notkahtaen.
”Lauluvietti on synnynnäinen, eikö?”
”Mutta sävel linnun on itse opittava.”
”Joo. Linnunkin.”
”Mitä meinaat?”
”Kaikki linnut eivät opi. Tai jotain oppivat. Vieraskielisiä lauluja talvehtimispaikoillaan. Mutta eivät opi lajilleen tyypillistä säettä.”
Toinen naurahti. ”Niitä on semmoisia.”
Edessä oikealla oli pensaikkoinen rantaniitty, leppiä, pajukkoa, muutamassa viikossa umpeen kasvavaa ryteikköä.
Joen läheisyyden haistoi ja mudan maku nousi suuhun. Lehtokerttu lörpötteli vuolaasti, koskaan sitä ei päässyt näkemään.
Odotellessaan he ryyppäsivät vesivaraston puoliin ja pureskelivat suolakeksejä.
Aurinko oli lämmittänyt sen kalliolohkareen, johon he nojailivat. Kiikarit ja kaukoputki olivat valmiina. Kaikki oli selvää.
Toiselle tämä oli jokakeväinen kokemus, jo lähes rituaali.
Toiselle ensimmäinen ja jäisi ainoaksi.
Kun lintuparven äänet kantoivat heidän korviinsa, he tarkistivat kerran vielä kiikarit ja kaukoputken, korjasivat linssien asentoa.
Etummaisena tuli pari kuikkaa vaimeita kurkkuääniä kirnuten. Sitten ne kohahtivat katsojien ylitse selkeärajaisena muodostelmana, niitä oli kymmenittäin. Ne olivat matkansa päässä. Kohta ne saisivat hyvityksen satojen kilometrien välilaskuttoman raskaan matkan rasituksista.
Vähitellen koko joukko oli lomahtanut heidän ylitseen ja painunut jokiuoman poimuihin.
”Eivätpä nuo erityisen komeita lintuja ole. Suoraan sanoen eivät edes kauniita.”
”No joo. Niillä on lyhyt pyrstö. Värikään ei niin häikäise. Jalat hassusti kaukana peräpäässä. Ovat ne aika kömpelön näköisiä tietysti. Ainakin maalla.”
Ja sitten kuin puolusteleminen olisi hänen asiansa: ”Mutta eivät ne maalle juuri tulekaan.”
”Ne lentävät köyryssä”, toinen huomautti tyytymättömänä.
”Niillä on pää ja kaula suoraan eteen muun ruumiin alapuolella. Se ehkä näyttää rumalta, mutta on tarkoituksenmukaista.”
”Ne kaakattavat. Valittavat. Korisevat nenäänsä.”
”Mutta soidinhuuto on upea.”
Harmaapukuinen korjasi kaukoputken asentoa. Hän katseli vasemmalla heti alhaalla olevaa louhikkoa. Sen takana luikerteli ohut tie kohti Suosluodon ulointa kärkeä. Siellä täällä louhikon ja metsän seassa lymyili vapaa-ajanasuntoja. Näin kaukana suoalueen reunalla oli vain pari kiinteätä asumusta.
”Ne ovat pariuskollisia ja tulevat joka vuosi samoille alueille pesimään.”
Kiikaroija mutisi jotakin vastaukseksi. Asia oli kipeä, puheen olisi voinut ottaa moitteenakin.
”Kuikat ovat rauhaa rakastavia. Eivätkä ne keräile turhaa romua. Pesänkin ne kyhäävät jollekin mättäälle vedenrajaan. Elleivät sitten yksinkertaisesti vain istu ruohotuppaalle ja sano että tässä.”
”Niinpä. Siitä variksen on helppo viedä munat.”
”Pian ei semmoisia lintuja enää ole.”
”Alkukantaisia. Olennaiseen keskittyviä.”
He olivat hetken hiljaa. Nuorempi sanoi: ”Molemmat hautovat. Perhe kuljeskelee yhdessä. Emo kuljettaa poikasia selässä.”
”Paskat.”
Harmaapukuinen lakkasi kiikaroimasta. Hän ajatteli Mairea mutta painoi syyllisyyden piiloon. Turha enää niitä aikoja muistella.
Terävästi ääntelevä rantasipi ammahti pensaikosta. Äkkiä hän muisti itsensä nuorena. Hän vältti katsomasta sinipukuiseen.
