Dekkari Karikukko, toinen luku
 Kaikki oli suunniteltu valmiiksi kevätkuukausien aikana.
Ei siis ihme, ettei kumpikaan tuntenut vähäisintäkään uupumusta. Molemmilla oli tarpeellinen peruskunto. Varusteet olivat tarkoituksenmukaiset ja reitti oli toiselle monilta vuosilta tuttu.
Maasto oli aluksi noussut loivasti. He kulkivat peräkanaa talven jäljiltä ruskehtavaksi jäänyttä kuusten alustaa. Kaljut pensaat piiskasivat ryteikössä, varsinainen louhikko oli vasta edessä.
Kulkijat etenivät notkeasti, voimakkaasti ja turhia mutkittelematta.
Joulun jälkeen he olivat lasketelleet Itävallassa St. Antonissa. Eivät he kumpikaan olleet kiinnostuneet ruumiinkulttuurista suorituksina. Mutta ruumiin hallittu toiminta oli molemmille väline voittaa muuta kuin jokin sadasosasekunti tai papereihin kirjattu pistemäärä.
Liikkuminen oli keino voittaa.
Fysiikan lait. Aika. Elämyksiä. Nämä kaikki vain itselle.
Liikkuminen antoi enemmän mahdollisuuksia. Se päästi rajoituksista. Se oli tapa minimoida rajoitukset.
Todella taitavien laskijoiden vauhti ja hallittu liikkuminen oli Alpeilla hurmannut heidät. Katsellessaan toinen ajatteli syöksysukeltajaa, jotain tuulihaukkaa, joka kokoon vedetyin siivin putosi täsmälleen siihen mihin halusi. Toinen taas näki edessään moitteettoman orgaanisen koneiston, jonka tarkoituksenmukainen täsmällisyys hiljensi hänet. Työssään hän liikaa näki hutilointia, väsymistä, keskeneräisyyttä.
Nämä yhdessäolot olivat molemmille tärkeitä.
Pääsiäisenä he olivat hiihtäneet Saariselällä. Siellä he tutustuivat kiihkeisiin tekniikanmiehiin ja ahnaisiin ekonomeihin ja heidän ulkomaisiin tuttaviinsa. Näitten miesten ja naisten omat atraapit näppäilivät uusimmilla tietotekniikan sovellutuksillaan tiedotusväen suuhun sopivat sanat. Itse median narujen nykijät istuivat korkealla tunturissa kelohonkalinnassa, ja kaikkialla maailmassa homma hoitui. Se oli rajattomuuden kauneutta.
Perässä kulkeva hymähti.
Ne Saariselän sanakirurgit hallitsivat elämän. Leikkelivät ja ompelivat kiinni. Heti tuuleen istuuduttuaan niillä olisi niin paljon kineettistä energiaa, että ei tarvinnut kuin levittää siipensä ja isona lintuna lentää paikalle ja pakoon. Kuinka kulloinkin tilanteen mukaan.
Se oli hirvittävän johdonmukaista toimintaa.
Se oli isojen lintujen logiikkaa.
Edessä olisi vielä yksi isompi kumpare nousua. Mitä ylemmäs pääsi, sen helpompi oli kulkea ja keveämpi hengittää. Maa jalan alla vastasi tukevasti. Tiheä pensaikko oli muuttunut korkeiksi männyiksi ja kuusiksi, jotka seisoivat harvakseen kivijärkäleiden seassa.
Edellä kulkevalla oli sininen puku, kallis ja maastossa kulkemiseen suunniteltu. Erikoisvalmisteisessa repussa oli erittäin pieni japanilainen kiikari, kaukoputki, kartat ja juomapullo. Kompassi oli mukana mutta täällä tarpeeton. Maksimoitua varmuutta.
Toisen puku oli samanlainen, hintaa ja merkkiä myöten. Vain väri oli erilainen, harmaa.
Puvut olivat Mairen tuomia, Kanadan-tuliaisia.
Yhtä kaikki, sopivat kyllä maastoon. Siinä kuin halvemmatkin. Niin he olivat pukuja päälleen kiskoessaan virnuilleet.
Harmaan vaelluspuvun selässä heilui kenttäopas ja muistiinpanovälineet, saksalaisvalmisteinen lekkeri riippui vyöltä. Mukana oli myös tavallinen kymmenen kertaa suurentava vanha lintukiikari, jonka piirtokyky oli hyvä. Loput tavarat olivat autossa, joka kulun kestäessä jäi yhä kauemmas selän taakse.
Aika oli tärkein matkaeväs. Kumpikin odotti paljon yhteiseltä ajalta. Monen asian ratkaisua.
Oli lauantai toukokuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä, juuri ja juuri. Kello näytti vartin yli kahta. Ellei joka puolella olisi ollut vettä, olisi vielä ollut hämärää.
Asteita oli kahdeksan, ilma oli tästä eteenpäin lämpenemässä.
Kaikki oli osunut nappiin.
Niin oli laskettu.
