Tarinavirta

Tuuli oli voimistunut iltaa kohden. Se riepotteli syksyn paljastamia puiden oksia ja sai rannan kitukasvuiset koivut taipumaan kaarelle. Kuin merta paeten ne yrittivät kurkottaa kohti maata, mutta niiden juuret sitoivat ne tiukasti paikoilleen. Kauempana olevat märät ja tummat kivet olivat vieraan ja oudon näköisiä. Ne näyttivät hämärässä pieniltä olennoilta, jotka liikkuivat kuka hitaasti madellen, kuka nopeasti juosta vilistäen. Mielikuvitukseni teki niistä eläviä. Syksyinen meri näytti tummalta ja ankaralta. Väkevä tuuli sai kyyneleitä valumaan poskipäille. Käännyin poispäin viimasta ja pyyhin nenääni villalapasella. Keltaisen sadetakkini helma lepatti tuulessa kuin värikäs verkkomerkki meressä. Olin luvannut pysytellä rannassa, vedenrajaan saakka ei ollut lupa mennä.

Kuulin aaltojen käyvän yhä korkeammalla. Ruskeanvalkoinen vaahto ajautui rannan kiville. Vanha paatti keinui laiturin tuntumassa, ylempänä rannalla oli nurinpäin oleva puinen soutuvene. Se näytti isolta hylkeeltä, joka oli ryömimässä maihin. Katselin sitä kauempaa, en uskaltanut mennä lähelle. Sisämaasta päin kuului voimakasta huminaa, kun suuret kuuset heiluivat tuulen voimasta. Vanha luotsiasema kohosi korkeana melko lähellä rantaa. Ketään ei näkynyt yläikkunassa tähystämässä laivoja.

Kahden ison puun väliin asetetussa tangossa roikkui likaisia verkkoja. Kumarruin ja kosketin verkossa roikkuvaa pientä kuivunutta kiiskeä. Sillä ei ollut enää silmiä, vain tyhjät kuopat pääkopan molemmin puolin. Irrotin kalan varovasti verkosta ja se lepäsi punaisella lapasellani kuin viimeisellä vuoteellaan. Katselin kalan kuivettunutta ruumista ja minun kävi sitä sääliksi. Pelko häivähti mielessä. Tiesin olevani pieni. Oli kuin meri olisi ollut suuri elävä olento, jonka kyljessä yritin olla mahdollisimman kiltisti, ettei tapahtuisi mitään pahaa. Etenkään isälle, jota ei vielä näkynyt takaisin verkkoreissulta. Tuntui, ettei kalan paikka olisi enää maan päällä, jos ei meressäkään. Löysin pienen hiekkaläntin isojen kivien keskeltä. Päätin haudata kalan, jonka valkoiset ruodot hohtivat hämärtyvässä illassa. Kaivoin maasta löytämälläni puukepillä kuopan ja laskin kiisken varovasti kuoppaan. Lapaseni sotkeutuivat märästä hiekasta kun muotoilin kömpelön hautakummun. ”Hei hei kala”, sanoin ja käännyin samalla toiveikkaana katsomaan merelle. Isää ei näkynyt vieläkään. En osannut arvioida ajan kulkua, mutta tuntui, kuin ikuisuus olisi jo mennyt odottaessa.

Meri oli armottomalla tuulella, sadetakkini löysästi kiinni ollut huppu irtosi tuulen voimasta ja lennähti läheiseen puuhun. Sinne se juuttui korkealle oksien väliin ja toivoin isän näkevän sen veneestään keltaisena lippuna, joka ohjaisi hänet pian takaisin rantaan. En tiedä unohdinko lupaukseni vai rikoinko sen, mutta joka tapauksessa päätin uhmata merta ja kävelin vasten tummaa aaltoa niin, että ruudulliset kangashousuni kastuivat hetkessä läpimäriksi ja punaiset kumisaappaani hörppäsivät vettä. Minä uskalsin! Housujen ja kumisaappaiden kastuminen olivat pieni uhraus hetkellisestä hauskuudesta ja pienen tuokion minua nauratti iskiessäni puukepillä vihreänharmaata aaltoa. Iskin yhä uudestaan ja sisälläni pulppusi riemun tunne. Meri, tuo valtava olento, jonka vaahtopäiset aallot yrittivät minua pelottaa, oli minun vallassani. Minun nauruni käski sitä olemaan kiltisti. Minun puukeppini komensi merta. Keppi katkesi räsähtäen. Silmäni vakavoituivat hetkessä ja katse hakeutui aaltojen yli etsimään venettä. Sitä ei näkynyt. Kaukana siinsi suuri valkoinen majakka. Olin kuullut aikuisilta, että sillä oli salaisuus. En tiennyt, mikä se oli, koska kukaan ei ollut koskaan kertonut tarinaa pidemmälle. Minun salaisuuteni oli joka tapauksessa kalan hauta.

Ranta kävi yhä hämärämmäksi. Kiviolennot kyyhöttivät jähmettyneinä paikoillaan tai liikkuivat oikein hitaasti, jos tarkkaan katsoi. Minua alkoi paleltaa. Väsyttikin niin. Silmäni harhailivat rannan muodoissa etsiessäni katseellani sopivaa paikkaa, jossa voisin levätä. Edessäni oli suuri muhkurainen kivi. Kävin istumaan tuon kiven suojaan. Nojasin siihen kuin hiljaiseen ja turvalliseen ystävään. Silmäni painuivat hiljalleen kiinni ja toisenlainen maailma avautui edessäni vajotessani uneen. Unessa olin edelleen rannalla, mutta oli kesäinen ja lämmin päivä. Aurinko lämmitti säteillään minua. Isä nosti minut veneeseen ja hänen siniharmaat silmänsä hymyilivät, niin kuin monesti, kun kaikki oli hyvin. Vene irtaantui rannasta ja liukui tyyntä veden pintaa pitkin kohti majakkaa. Isä oli luvannut viedä minut katsomaan sitä. En ollut koskaan ennen nähnyt majakkaa niin läheltä saati koskettanut sen seinää. Pienet sormeni painautuivat valkoiseksi maalattuun rosoiseen pintaan ja katsoin ylöspäin valtavaa rakennelmaa. ”Kunpa osaisin lentää niin kuin lokki tai enkeli”, ajattelin, kun näin kalalokin kirkuvan yläpuolellani vasten korkeaa sinistä taivasta. Auringon säteet saivat vedenpinnan kimaltelemaan voimakkaasti ja kaikki oli kirkasta ja rauhallista. Isä yritti sanoa jotain, mutta ääni hävisi kesäiseen tuuleen. Yritin kysyä, mitä asiaa isällä oli, mutta oma äänenikin kuulosti vain pieneltä kuiskaukselta. Uneni alkoi muuttua yhä utuisemmaksi ja etäännyimme majakasta. Lokin ääni kuului enää etäisesti ja majakka näkyi pian vain pienenä valkoisena pisteenä. En olisi halunnut vielä lähteä pois.

Havahduin, kun liikahtaessani kylmä vesi valui ulos kumisaappaastani. Uni hälveni kokonaan ja olin taas syksyisellä rannalla suuren kiven kyljessä. En tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut, mutta uneni aikana tuuli oli hienoisesti muuttanut suuntaansa ja se ei enää vastannut niin kovaa rannan puihin. Kiviolennot näyttivät olevan nyt täysin jähmettyneitä paikoilleen. Laiturin vieressä oleva vanha paattikaan ei heilunut enää niin paljon puolelta toiselle. Äkkiä kuulin jotain, joka sai hymyn karehtimaan suupielessäni ja unohtamaan märät villasukat. Airojen kolinaa! Hämärässä näkyi isän hahmo soutuveneessä, miltei rannan tuntumassa. Nousin kiireen vilkkaa ylös kiven suojasta katsomaan, kun isä nosti verkkoastian veneestä rannalle. Toisessa saavissa oli hopeakylkisiä kaloja. Isän lastattua kalasaaliin autoon, lähdimme ajelemaan kotiin. Isä kysyi minulta jotain, mutta en kuullut kunnolla auton lämmityslaitteen hurinan takaa. Muistelin unessa tehtyä matkaa majakalle sekä hautaamaani kiiskeä ja mietin, missä on kalojen taivas.