Edgar Rice Burroughs, tavaan kirjan kannesta. Ihme nimi miehellä. Mutta kirjat ovat jänniä, Tarzan pärjää viidakossa rosvoille ja krokotiileille. Ei jää koskaan häviölle, ainakaan kirjan loppuun asti.
Äiti avaa oven.
– Kävisitkö kaupassa.
Äänestä kuulen, että se ei kysy vaan komentaa.
– Vähän ajan päästä, aloin juuri tätä kirjaa.
– Ei se ole koulukirja, ehdit lukea myöhemmin. Nyt tarvitaan ainakin maitoa ja sokeria, että voin leipoa. Mars, mars, ylös.
Nousen sängyltä, laahustan eteiseen, vedän jalkaani tuoreet tennistossuni, hienot sinivalkoiset, ja jään murjottamaan. Äiti tulee rahan kanssa, antaa kassin, kertaa vielä ostokset ja lupaa jäätelön, jos rahaa jää riittävästi. Oloni paranee.
Porraskäytävässä tuoksuu jokin outo ruoka, meidän yläpuolella viitoskerroksessa on uusia asukkaita. Pompin portaita alas, käännyn ovella vasemmalle Näsilinnankadulle ja uudelleen kulmauksessa Kauppakadulle. Kulmassa on jäätelökioski, paluumatkalla käyn siellä. Konstarille ei ole matkaa kuin yksi kortteli, se on heti Kuninkaankadun kulmassa.
Puutalon oven päällä lukee Siirtomaatavarakauppa Konstari. En ymmärrä, mitä tuo siirtomaatavara tarkoittaa. Tiedän, että Englannilla on siirtomaita, mutta mitä tekemistä Konstarilla on sen kanssa?
Tiskin takana on sama nainen kuin ennenkin ja se mittaa pussiin sokeria, kaataa kahvipavut myllyyn ja sujuttaa porot takaisin pakettiin. Ojennan tuhannen markan setelini, saan vaihtorahat, kiitän ja ponkaisen kadulle.
Kiipeän takaisin ylös Kauppakatua, vaihdan Ifan ja Wartburgin välistä toiselle puolella ja pujahdan sisään Tuotannon maitokauppaan. Kaivan kassista maitokannun ja ojennan sen tiskin yli valkotakkiselle tytölle, joka nostelee siihen isosta sammiosta pitkävartisella mitalla pyytämäni kaksi litraa.
– Otatko muuta? hän kysyi.
– Joo. Puoli kiloa voita.
Tyttö leikkaa isosta voikuutiosta kimpaleen ja asettelee sen vaakaan paperin päälle.
– Tässä on viissataakuuskymmentä grammaa. Onko se hyvä?
Nyökkään, vaikka en ole varma, onko se äidin mielestä hyvä, ja tyttö käärii voin paperiin.
Ulkona lasken tarkkaan jäljelle jääneet markat, hyvin riittää. Maitokannu toisessa kädessä ja ruskea kassi toisessa kädessä astelen varovasti kadun yli jäätelökioskille. Siellä on myymässä vanha mies, joka kaivelee hiilihappojään seasta mansikkapuikon. Se on parasta mitä tiedän.
Kotona äiti kiittää kauppareissusta ja jatkaa.
– Se laulaja on tuolla pihalla, menetkö kerään ne rahat sille.
Taas tulee kysymys, mikä ei ole kysymys. Tarzan joutuu odottamaan, mutta jäätelön jälkeen en viitsi murjottaa.
Pihan asvaltille on tippunut ruuantähteitä. Varmaan mies, joka hakee hevoskärryllä sioillensa talon laskitynnyreitä, on siirrellyt niitä huolimattomasti, eikä talkkari ole vielä siivonnut sotkua. Olen kuin en huomaisi koko asiaa.
Laulaja on oudon näköinen olento. Sillä ei ole kunnon jalkoja vaan jonkinlaiset tyngät, pitemmässä kummallinen saapas, ja se kulkee kahden kainalosauvan avulla niin, että heilauttaa koko lyhyen kroppansa pitkällä liikkeellä melkoisen matkan eteenpäin. Mies on aika vanhan näköinen, sillä on jonkinlainen ruskea nahkatakki ja saman värinen lippalakki. Paksusankaisten pullottavien silmälasien takana sen silmät näyttävät oudoilta, pelottavilta, siksi pelkäämme sitä vähän.
Mutta laulaa mies osaa. Kun se aloittaa, ulkona kaikki pysähtyvät ja kotona olijat tulevat ikkunoihin kuuntelemaan, kun kantava ääni jymisee talojen seinissä. Ja sitten aikuiset heittävät pihaan rahaa, jota me juoksemme keräämään ja viemään laulajan eteensä laittamaan lakkiin. Jotkut heittävät markkansa sellaisenaan ja ne pomppivat minne sattuu, mutta useimmat käärivät rahat paperinpalaan ja ne tömähtävät pehmeästi asvalttiin.  Kun olen kerännyt rahat, istun pesulan ikkunalaudalle kuuntelemaan ja katselemaan. Tarzan saa odottaa.
Valitsemasi nimi vertautuu hauskasti suomalaisille tuttuun “laulu, viini ja naiset”. Samaa riemukasta tunnelmaa kuin äidin, pojan ja vaikkapa Burroughsin kolmiyhteydessä.
Tässäkin tekstissä ilahduttaa konkreettisten yksityiskohtien runsaus. Asiat nähdään kasvavan pojan silmin, aika vekkuli ja melkoinen huomioidentekijä poika on. Hänen lapsuuden tai varhaismurrosikäisen pojan maailmansa on täynnä seikkailuja. Auringonpaisteinen tarina tämäkin.
Minulle lukijana tuli mieleen lapsuudesta ja nuoruudesta oikeita tuttuja asioita: automerkit, maidon mittaaminen kaupassa oikeanlaisella varrellisella mukilla isosta tonkasta tai sammiosta, voin leikkaaminen ostajan omaksi paketiksi; vieläkin kuulen sen rapinan, jota meijerissä tai kaupassa kuuntelin tiskin vierustalla.
Olenkohan muistanut kertoa monellekaan, että olen syntynyt kauppahuoneen yläkerrassa; 15-vuotiaasta häärin kaupan tiskin takana ja myin kaikkea mahdollista eri osastoilla.
Novellin poika elää hurjaa ja seikkailuja täynnä olevaa lapsuuttaan. Ympäristön esineet, toiminta ja tapahtumat ja kirjan tartsanit ovat mukana myöhemminkin – joissakin tilanteissa Tarzan voi odottaa. Pojalla on oma jännittävä viidakkonsa ihan käden ulottuvilla.
Ja toden totta: Muistot jäävät. Ne sekoittuvat uusiin muistoihin, jopa toisten kokemiin, Tarzan-kirjoista luettuihin. Mutta ne jäävät, pulpahtavat esiin yllättävissä tilanteissa.
Niin kuin tässäkin: Minulla oli Lehtikunnas -niminen matikan opettaja. Kun me ennen koulusta pääsyä, lienee ollut penkkareissa, lauloimme opettajille näiden oman laulun, matikan ope sai kuullakseen sellaisen, joka alkoi : “Oletetaan kolmio Ii -Äf – Aa…” Hän huristeli koulumatkat pitkin ojanpenkkoja IFA -merkkisellä autolla.