Tarinavirta

Näin Pilin ensimmäisen kerran, kun olin kahdeksan. Oli syksy ja olin kadulla pelaamassa jalkapalloa oppituntien jälkeen muutaman naapurin pojan kanssa. Asfalttiin oli piirretty väriliidulla kentän rajat ja tyhjät maalipurkit toimittivat maalitolppien virkaa. Minut oli pestattu maalivahdiksi, kun en ollut mikään haka pallon potkimisessa. Totta puhuen en ollut kovin hyvä maalissakaan, eikä maalivahdin urani jatkunut pitkään.

Pili käveli ohi äitinsä kanssa ja minä unohduin niin täysin tuijottamaan häntä, että huomasin pallon vasta, kun se oli jo mennyt maaliin. En tehnyt elettäkään sen torjumiseksi ja sekös herätti suuttumusta joukkueessani.

Pili oli matkalla kotiin kristillisestä koulusta, jota hän kävi. Minulle selvisi myöhemmin, että äiti haki hänet joka päivä koulusta juuri siihen aikaan.

Kului puoli vuotta ennen kuin minulle tarjoutui tilaisuus puhutella Piliä. Tuolloin tiesin jo oikein hyvin, missä hän asui. Olin seurannut häntä ja hänen äitiään. Tunsin puistokadun, jonka varrella hän asui, kuin omat taskuni. Minusta se katu vaikutti kovin herraskaiselta, rikkaiden perheiden kadulta, vaikkei se sitä itse asiassa ollutkaan.

Minun perheeni asui tehtaan vierellä, kuumassa ja hämärässä kerrostalossa, jossa naapurien hajut tulvivat sisälle valokuilun ikkunoista. Sitä saattoi aina tietää, milloin alakerran naapuri valmisti estofadoa painekeittimellä. Tai milloin vastapäinen naapuri oli lähdössä ulos ja imeytti itseensä sellaisia määriä partavesiä ja deodorantteja, että piti odottaa muutama tunti ennen kuin uskalsi mennä rappukäytävään.

Istuin vastapäisellä jalkakäytävällä puun varjossa, kun Pili aukaisi pihaportin ja astui kadulle. Tiesin, että hän oli menossa tehtaalle isäänsä vastaan. Siinä vaiheessa tiesin myös, että hänen isänsä oli töissä samassa tehtaassa kuin minunkin isäni.

Juoksin Pilin kiinni ja kävelin hänen rinnallaan kohti tehdasta.

”Hei! Mikä sinun nimesi on?” kysyin lapsen viattomuudella.

”Pilar, minun nimeni on Pilar”, Pili vastasi.

”Sinä olet kaunis”, sanoin, niin ikään lapsen viattomuudella ja sillä innolla, jota elämän tuomat pettymykset eivät vielä olleet nujertaneet.

Ja sinulla on kauniit silmät, olisin myös halunnut sanoa. Ja kauniit vaatteet, niin ja kauniit hiukset. Olisin kai voinut jatkaa listaa loputtomiin. Mielestäni hän oli kuin prinsessa pitkine, tummine hiuksineen, jotka oli solmittu palmikoksi niskalle. Tuo palmikko ulottui hänen vyötäisilleen ja heilui villisti puolelta toiselle hänen hyppiessään ruudukolla, jonka me olimme piirtäneet väriliiduilla hänen kotitalonsa etupihalle. Ihailin hänen hiuksiaan ja olisin antanut mitä tahansa, jos vain olisin saanut harjata ne ja palmikoida uudelleen.

Lapsena Pili oli pieni ja heiveröinen. Hän ei koskaan pärjännyt urheilussa, eikä hän siitä pitänytkään – kuten en minäkään. Kun toisille tytöille kasvoi murrosiässä rinnat ja heidän vartalonsa alkoivat muuttua naisellisen pyöreiksi, Pilillä tuo muodonmuutos tapahtui paljon, paljon hitaammin. Se tapahtui niin hitaasti, että oli vaikeata sanoa, milloin hän lakkasi näyttämästä nuorelta tytöltä ja alkoi muistuttaa nuorta naista.

Ehkä se tapahtui silloin, kun hän alkoi sitoa pitkät hiuksensa niskalle. Tai ehkä silloin, kun hän alkoi meikata itseään. Huomasin, että hän teki silmäripsilleen jotain sellaista, joka sai hänen ennestäänkin suuret ruskeat silmänsä näyttämään entistäkin suuremmilta.

Itse sijoittaisin sen hetkeen, jolloin tulin kiinnittäneeksi asiaan huomiota – ajankohtaan, jolloin hän oli täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta. Se tapahtui maaliskuun puolessavälissä, kun ilmat olivat lämmenneet sen verran, että kadulla saattoi jo kulkea ilman takkia – no ainakin keskipäivällä.

Olin ulkoiluttamassa laululintujani keskuspuistossa, missä meillä lintuharrastajilla oli tapana kokoontua, kun tapasin Pilin aivan yllättäen. Päätimme mennä keskusaukiolle juomaan vermutin. Minulle se oli harvinainen onni, sillä Pili liikkui Juanan kanssa jo aivan muissa porukoissa. Sellaisissa porukoissa, joihin minua ei kelpuutettu. Tavallaan me ehkä vain satuimme samaan baarinpöytään tuona sunnuntaina.

Istuimme plataanipuun varjoon ja ripustin lintuhäkkini sen oksalle. Pili alkoi kertoa Ibizan matkastaan ja kuuntelin häntä aluksi vain puolella korvalla. Se johtui siitä, etten mitenkään saanut silmiäni irti hänestä. Pilillä oli päällään vaaleansininen toppi, jossa oli hyvin kapeat olkanauhat kannattelemassa vaatekappaletta juuri ja juuri hänen rintojensa yläpuolella.

Tuo vaatekappale oli se syy, joka sai minut kiinnittämään huomioni hänen rintoihinsa. Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu hieman kummalliselta, etten ollut aiemmin kiinnittänyt niihin huomiota. Olin kai ollut niin hänen suurten silmiensä ja pitkien hiuksiensa lumossa, etten vielä ollut päässyt pidemmälle.

Mutta nyt, istuessamme Cal Marfán pöydässä, huomasin ensimmäisen kerran, että rakastamallani naisella oli rinnat. Katselin niiden sopusuhtaisia kaaria ja kuvittelin mielessäni sen, mitä olemattoman pieni vaatekappale peittäisi alleen. Ja todellakin, minulta kesti melko pitkään tajuta, että hänellä ei ollut rintaliivejä. Tämän asian ymmärtäminen oli niin kiihottava kokemus, että olin aivan varma siitä, että Pili näki sen naamastani.

”Albert, etkö sinä lainkaan kuuntele?” Pili sanoi.

Nyökyttelin kiivaasti, osoittaakseni olevani ajan tasalla hänen matkakertomuksessaan ja annoin vaivihkaa katseeni laskeutua hänen vyötärölleen, nyt kun kerran olin aloittanut tutkimusmatkani.

Huomasin, että muodonmuutos ei rajoittunut ainoastaan hänen rintoihinsa, vaan kaikki muukin hänen ruumissaan oli jollakin tavoin erilaista kuin muistin.

Käänsin katseeni berberecho-lautaselle tietäen, etten kestäisi katsella hetkeäkään pidempään. Tavallaan näkemäni sai mieleni haikeaksi. Ymmärsin nyt, että olin menettänyt jotain sellaista, jota en milloinkaan saisi takaisin. Vaikka Pili ei ollut koskaan minun ollutkaan, minusta tuntui siltä kuin olisin menettänyt hänet lopullisesti muulle maailmalle.