Tononi ja Jake ohittivat kasvimaita joissa kasvoi pitkää maissia, hyppivät varovasti matalien aitojen yli ja kahlasivat ruohikossa. Askeleet jättivät siihen hienoiset painanteet. Jake kompastui johonkin metalliseen ja kaatui turvalleen maahan. Riistarauta napsahti hänen vasempaan käteensä kiinni ja piti.
– Ai saatana!
– Venaa mä tuun.
Tononi päästi Jaken irti ja kietoi siteen.
– Infektio?
– Ei tullu, Jake katsoi skanneria. Ja sitten karttaa. Kylä ja kasvimaat loppuivat, ja edessä päin oli vain autohalleja, huoltoasemia, autonraatoja ja hylättyjä motaribaareja. Hän katsoi maisemaa kartan ohitse: kyllä, piti paikkansa. Romua ja roskaa niin pitkälle kuin viitsi katsella, ja kaiken yllä tummat pilvet, jotka lupasivat sadetta. Ja nuo oudot usvanriekaleet Bronxin yllä. Jos sade tulisi, olisi pakko mennä suojaan.
– Tietä tuosta päästään suoraan. Jake katsoi uudestaan karttaa. – Mut vähän on aukeata.
– Ei voi. Jokainen, joka haluu täältä Bronxiin, menis tästä. Ja jättäs jonkun pitämään selustasta huolen. Ehkä väijytyksen.
– Meinaatko?
– Mä laittasin. Ainakin jos on raaka-aineet vähissä, mistäs niitä paremmin saa ku perässä tyhmänä juoksevista tyypeistä.
– No okei, väistetään sit. Mennään tuon penkan toiselta puolelta. Siinä on joku oja, ollaan suojassa jos pysytään matalana.
– Okei.
– Missä Darpa?
– Mä oon täällä sillalla jo. Missäs te?
– Chillaillaan täällä motarilla. Venaa.
Jake ja Tononi ryntäsivät tienpenkan yli kuivaan ojasyvennykseen ja jatkoivat matkaa. Runsaat puoli kilometriä edettyään he kuulivat puhetta. He menivät kyykkyyn ja hiippailivat varovasti ruosteisesta autosta ja parista suuresta heinäpaalista tehdyn suojan taakse. He näkivät kaksi pelaajaa suojavarusteissa, selin heihin, ja harkitsivat hyökkäämistä mutta päättivät sitten kuinkin jatkaa ohitse. Ei ollut varaa ottaa ylimääräisiä osumia.
Seuraava kilometri sujui tapauksettomasti. He näkivät joitakin peuroja, mutta eivät uskaltaneet ampua. Laukaus olisi kuulunut kauas. Vettä ei ollut missään, ja kanisteri oli huvennut jo puolilleen. Säteilyä tuntui olevan myös. Pienestä vajasta löytyneet ammukset olivat ainoa positiivinen juttu koko pitkällä matkalla.
Kun he pääsivät Bronxiin vievälle sillalle, Jake lähetti pingin. Darpa vastasi. Darpa oli passissa joen toisella puolella, aivan sillan kupeessa viisikerroksisen talon yläkerrassa. Joki kuohui edessä vihertävänä ja myrkyllisenä ja erittäin juomakelvottoman näköisenä. Se jopa hohti hieman.
– Okei, nyt mä tajuan, Jake sanoi.
Silta venyttäytyi veden yli. Pommit olivat iskeneet siihen reikiä sinne tänne, ja jokunen autonromu lojui kannella, yksi keikkumassa puolittain yli laidankin, mutta muuten silta oli entisellään. Ja täysin suojaton.
– Onksulla pateja Darpa? Jake kysyi.
– Joo, viis.
– Viisi? Ei jumalauta. Millä sä luulet että me päästään toi matka jos joku tulee? Toi on ainakin viissataa metriä!
– No älkää jääkö nysväämään kun tuutte yli vaan.
Tononi kiikaroi ympäristöä. Jake koetti keksiä merkkejä jengeistä. Tai olisiko väestöä piilossa autoissa tai jossain? He odottivat. Mitään liikettä ei näkynyt, joten lopulta he uskaltautuivat liikkeelle. He liukuivat rinnettä alas ja lähtivät juoksemaan asfaltoitua tietä, joka muuttui pian betoniseksi sillankanneksi.
Tononi juoksi edellä ja Jake perässä. He koettivat pitää liikkeensä mahdollisimman vaikeasti ennakoitavina. Ensimmäisen romuauton luona he pysähtyivät sen antamaan suojaan keräämään staminaa. Juoksu otti voimille.
Seuraava pätkä oli aukeampi. Jake jäi suojaamaan ja Tononi lähti taas edeltä. Suojaa ei ollut, mutta Darpa antaisi tulitukea tarvittaessa. Sniperin laukaukset ainakin demoralisoisivat hyökkääjiä vaikka pateja ei monia ollutkaan.
Tononilla oli enää sadan metrin päässä sillan toisesta päästä kun Jake huomasi mustat pisteet, jotka liikkuivat sillan yllä. Ne olivat aluksi liikkuneet satunnaisesti, kuin puuskittaisen tuulen kuljettavat roskat, mutta ne olivat vaivihkaa liittyneet pieniksi ryhmiksi, ja nyt ryhmät alkoivat liittyä yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi.
– Tononi, swarmi!
Tononi vilkaisi ylöspäin ja näki yllään suuren, tihenevän mustan pilven. Se liikehti kuin lintuparvi. Sen yksittäiset osat osasivat juuri pitää etäisyyden naapureihin, ja ne liikkuivat kuin yhtenä olentona. Näytti aivan kuin se olisi tunnustellut tai haistellut ilmaa ympärillään. Se ulotti ohuita kärhiä joka suuntaan, veti niitä taas takaisin, liikkui ja pyörteili. Mutta koko ajan se laskeutu alaspäin ja se oli jo melkein Tononin yllä, sillan kaupungin laidan ja Tononin välissä.
Tononi ei voinut muuta kuin jatkaa juoksua. Pilvi ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään. Sillä ei ollut ehkä lainkaan kykyä aistia ääniä, muuten se olisi kuullut Tononin raskaiden saappaiden tömähtelyt sillankanteen. Mutta se kykeni seuraamaan lämpöä, ja Tononi hikoili ja säteili infrapunasäteilyä juostessaan. Pilvi pyörteili ja liikkui ohuiden, levittäytyi sillan ylle ja tuntui ottavan vastaan energiapulsseja altaan. Sitten se syöksähti alaspäin.
– No voi saatana, Jake kirosi.
Tononilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Pienet, särmikkäät lentävät koneet repivät hänet riekaleiksi muutamassa sekunnissa. Jake näki miten veri pursusi Tononin ruumiista ja Tononi kaatui. Koneet jatkoivat hyökkäyksiään vielä sittenkin, hajottivat Tononin asepuvun ja viilsivät kimpaleita hänen lihastaan. Lopulta Tononista ei ollut jäljellä muuta kuin luunkappaleita, vaatteiden riekaleita ja laaja roiskeinen lätäkkö verta. Ja tietysti snipu ja lippaat ja käsiase, niitä koneet eivät tuhonneet. Muutamat parven jäsenistä räpistelivät betonilla ehkä sotkeutuneina vaatteiden niitteihin tai nahkaremmeihin, mutta se oli marginaalinen menetys pilvelle, joka kohottautui taas sillan ylle. Valppaana. Se ei varmaankaan tietoisesti odottanut ketään, mutta Jake ei missään tapauksessa yrittäisi samaa tietä.
{Tononi has logged out.}
– Voi saatanan saatanan saatana.
– Oisko taktinen vetäytyminen? Darpa arveli.
– Joo. Mä en tosta mene.
Jake kurkisti varovasti sillankanteen repeytyneestä aukosta ja näki tukipilarin melkein sen alla. Joki kuohui alapuolella, mutta tukipilarin tyvessä oli pieni tasanne, johon hän voisi pysähtyä. Hänen ei tarvitsisi päästä kuin kahden pilarin matka toiselle rannalle.
Jake kiipesi varovasti betonin ja rautatankojen sekasotkua alaspäin, kunnes pääsi tukipilarille. Hän kaivoi repustaan ohuen hiilikuituköyden, kiinnitti kaukolaukaistavan lukkolaitteen ulkonevaan tukirautaan ja laskeutui köyden varassa alas. Tukipilarin tyvessä hän irrotti köyden, joka putosi alas. Hän kääri sen kerälle ja katsoi välimatkaa seuraavaan pilariin. Se näytti pitkältä, mutta luultavasti köysi riittäisi.
– Mitä sä hommaat siellä? Darpa kysyi.
– Runkkaan. Venaa nyt.
– Tononi kerto et se jatkaa huomenna.
– Voi vitun lusmu.
– Älä hatee, se menee duuniin kohta.
Jake irrotti lennokin repustaan, napsautti kameran siihen kiinni ja sitoi köyden toisen pään kopteriin. Hän laski kopterin lentoon, ohjasi sen toisen pilarin ympäri ja kiinnitti köyden pikalukolla. Hän teki toiselle päälle samoin ja kiristi köyden. Sitten hän hivuttautui yli. Matkalla hän katseli kuplivaa jokea allaan ja näki sielläkin autonraadon. Se oli puoliksi ruostunut, tai ehkä sulanut.
Pilarin luona hän irrotti köyden, lähetti kopterin seuraavalle ja ylitti välin samalla tavalla. Hän oli toisella rannalla.
– Jatketaan sit kahdestaan.
– Joo. Tuu ensin sieltä rapakosta.
– Mitä suurimmalla mielihyvällä.
Jake katseli vihertävää vettä, joka höyrysi ja tuntui syövyttävän maastohousujen lahkeita vain läsnäolollaan.
– Miks toi hohtaa tollei? Niinku se säteilisi tai jotain?
– Joo. Se on täynnä jotain radioaktiivista paskaa. Cherenkovin säteilyä. Ei kantsi siinäkään käkkiä kauaa.
Jake kiipesi kiireesti kivikkoista töyrästä ylös. Töyrään päällä oli kerrostalo, varmaan se jossa Darpa oli passissa.
– Olikse tämä punatiilinen missä oli joku sushimesta alakerrassa?
– Joo. Venaa, tuun alas. Vai oisko parempi mennä kattoja?
– Älä viitti.
– Okei.
– Mitä Zaphod?
– Vika pingi oli tunti sitten sen kämpillä.
Zaphod.2k3z, oikealta nimeltään René ei viihtynyt reaalimaailmassa.
Hahmonkehityspuukin oli siinä ihan perseestä, hän sanoi.
Siis vaikka panosti johonkin statsiin niin suurin osa pojoista hajosi jonnekin muualle. Eikä koskaan saanut selvää boostia skilleihin, eikä paljon trumpetit soinu kun leveloi. Statsit vaan jotenkin hissuksiin parani, jos parani.
Koulu meni minimipanostuksella. Sen jälkeen René sai oman kämpän, jonka vuokrat ja safkaan tuli apua tuista ja äidin avustuksista. René sanoi, sinänsä todenmukaisesti, että työmarkkinat olivat sekaisin, kävi silloin tällöin pakollisissa viranomaishaastatteluissa ja vietti ainakin 70 tuntia viikosta Chosen Pastin Yanglikissa.
Fusepointissa Renéä näki lähinnä silloin kun Chosenin kilta ei raidannut, eli useimmiten päivisin. Illat ja yöt menivät 50 hengen pomotaisteluissa.
Mutta Fusen René oli silti aloittanut ennemmin. Hän aloitti jo betan aikaan, ja hän oli ehtinyt hankkia paljon kaikenlaista harvinaista kamaa, joita oli vain pioneereilla. Hänellä oli myös asunto siellä.
Fusepointin kämpän sai teljettyä ja naamioitua niin etteivät muut sitä löytäneet. Eikä sijainti Bronxissa muutenkaan houkutellut turisteja. Se oli ollut Renéllä kauemmin kuin kämppä, jossa hänen fyysinen olemuksensa majaili. Oikeassa elämässä René oli muuttanut kaksi kertaa, ollut parissa lyhytikäisessä työssä, ja löytänyt tyttöystävän, joka lähti pian tajuttuaan muuttuneensa MMO-leskeksi. René suri eroa uppoutumalla vielä syvemmälle peleihin.
– Onks siitä kuulunut mitään?
– Ei, mä soitinki sille mut ei tullu vastausta.
– No mennään ja katotaan.
– Joo.
Kuusi korttelia oli todella pitkä matka, jos koko ajan piti varoa väijytyksiä ikkunoissa, kiertää infektiota kihiseviä raatokasoja ja varoa rottia ja niiden puremia. Puolivälissä he olivat joutua keskelle meneillään olevaa tulitaistelua, väistivät sitä sivukadulle ja pääsivät palaamaan reitille vasta kierrettyään monta korttelia.
Ryynäys tuliaseet tanassa toimi ehkä jossain areenasodassa, kun kerättiin frageja, mutta Fusepointissa rangaistus sellaisesta tuli nopeasti. Oli aina parempi pitää matalaa profiilia ja pysyä näkymättömissä. Mikä Bronxissa merkitsi sitä, että vietti paljon aikaa ojissa, roskakasoissa ja kujilla, joilla rotat ja tauti pesivät.
Eräs suurikokoinen rotanroikale loikkasi puolimatkassa Jaken kimppuun ja ehti puhkaista hampaillaan suojapuvun, ennen kuin Jake sai potkaistua sen irti.
– Miten kävi?
Jake katsoi infektiomittarin lukemat.
– Ei hätää.
– Tuo talo.
Jake katsoi rakennusta. Ihan samannäköinen halpa vuokra-asuntotalo kuin se minkä luota he lähtivätkin. Samanlaisia punatiilisiä, graffiteilla ja ruosteisilla paloportailla varusteltuja taloja oli ollut koko matkan. Bronx ei ollut kummoinen asuinpaikka nykyään kenellekään, mutta tämä alue ei ollut sitä ennen taudin puhkeamistakaan. Talon ulko-ovi oli naulattu umpeen, siinäkin se noudatti lähitalojen tyyliä.
– Mikä kerros?
– Kuudes tai seitsemäs.
He tuuppasivat raskaan roskasäiliön paloportaiden alle ja lähtivät kiipeämään.
– Tässähän ei ole mitään suojaa.
– Ei voi mitään. Mut tuskin noissa taloissa vahtaa kukaan enää. Eihän täällä ole mitään. Isommat konfliktit on markettialueella.
He pääsivät kuudenteen kerrokseen, jonka ikkunoissa oli vanerit. He kapusivat vielä yhden kerroksen, avasivat piilotetun kattoluukun ja laskeutuivat Zaphodin huoneeseen.
Asunnon sijainnin vuoksi siellä ei voinut olla ikkunoita, sen sijaan rakennuksen ulkoseinissä oli ovelasti piilotettuja kameroita, jotka välittivät kuvaa ikkunoilta näyttäviin monitoreihin. Katollakin oli yksi kamera, sinne aikoinaan pystytetyssä ja sittemmin hylätyssä radiomastossa. Asunnosta oli hyvä näköala joka suuntaan. Se nyt oli tietysti simulaatio, ja siis kaksinkertainen simulaatio, koska Bronxin kämppä itse sijaitsi Fusepointin servereillä, jotka sijaitsivat pitkin maailmaa valokuiduilla yhdistettyinä.
Zaphodilla oli kamerat myös eräällä metsäaukiolla spiraalivuorten takana, missä ei liikkunut juuri muuta kuin jokunen digitaalinen villieläin, joten yksi ikkunoista näytti suoraan terassille, kuin he olisivat olleet mökisä kirkasvetisen järven rannalla. Se riiteli todella pahasti kahden muun ikkunan näkymän kanssa.
Koska Fusepointin luonnonlait poikkesivat reaalimaailman laeista, oli varsin vaivatonta rakentaa huoneiston kahdelle seinälle huomaamattomat teleportit, jotka veivät pois Bronxista. Ulkoa mitaten Zaphodilla oli laajahko yksiö, mutta sisältä katsoen siinä oli kolme huonetta, jotka voivat olla eri mantereilla, eri planeetoilla ja vaikka eri aikakausilla. Nyt toinen huone oli näköjään kiertorata-aluksella ja kolmas Chosen Pastin killan klubitilassa.
Teleportit olivat käsittämättömän kalliita, ja muita oksetti ajatellakin, kuinka kauan Zape oli grindannut materiaaleja ja rahaa niiden hankkimiseksi.
Tila oli täynnä harvinaisuuksia, joita Fusepointista ei helpolla löytänyt. Siellä oli retkikeitin, koristekasveja, vaatepuu ja artefakteja pudonneista lentoaluksista. Seinien ja kattojen liitoskohtia kiersi joka puolella monokromaattisen valon juovat, ja seinäpinta oli kauttaaltaan päällystetty Faraday-verkolla, joka kimalteli niissä kohden, missä sitä eivät peittäneet taulut, postikortit, metsästysmuistot tai hyllyt. Nurkassa oli pieni kamiina ja polttopuuteline, ja keskellä huonetta oli viihdekeskus. Sen luona oli kaksi nojatuolia. Zaphod oli niiden edessä ja koetti kävellä tuolien läpi, loputtomassa paikallaan pysyvässä kävelyliikkeessä.
Jake kosketti Zapea. Zape jatkoi liikettään.
– Pikkasen lagaa.
– Jake nääthä sä että koko yhteys on poikki.
– No mut miksei se vastaa mitään? Soitiksä sille?
– Soitin soitin. Pitäskö käydä kattoon. Sähän asut siellä lähellä?
– Joo. Ihan tossa naapurissa. Venaaksä vai?
Ei kantsi, mä lähen kans vek.
– Ok. Moro.
– Moi.
Jake logasi ulos, riisui roippeet ja koetti vielä turhaan soittaa. Sitten hän lähti ulos. Zaphod.2k3z alias René oikealta nimeltään asui futiskentän toisella puolella, käytännössä vastapäätä.
Futiskentällä oli pari nappulaa pelleilemässä muovisella, kiinalaisella paskapallolla. Kentän ylitettyään Jake astui sisään ohitti seinäsyvennyksessä makailevat asunnottomat, meni koodilla sisään katuovesta ja nousi toiseen kerrokseen. Hän soitti Renén ovikelloa. Sitten uudestaan. Kun vastausta ei kuulunut, Jake alkoi rummutella ovea avokämmenillä, lopuksi hän paukutti sitä nyrkillä kunnes joku huusi jostakin yläkerroksista lopettamaan. Sisältä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Saattoihan René tietty olla jossakin käymässäkin.
Jake kumartui, työnsi postilaatikon läppää ja kurkisti sisään. Hän näki eteisen poikki yksiön olohuoneeseen, ja vaikka hän ei nähnyt koko huonetta, hän näki lattialla lojuvat kengät. Kengät olivat Renén Vejat ja ne sojottivat pystyssä kohti kattoa. Ne eivät sojottaneet yksinään, niiden sisällä oli myös jalat.
