Tarinavirta

Huonoryhtinen, surullisen oloinen mies nojasi seinään Maxin kämpällä kuin huolimattomasti nurkkaan heitetty takki. Hän ei ole tämän tarinan päähenkilö, hän ei ole minkään tarinan päähenkilö, mutta hänen nimensä oli Knut.

Knutin hiukset olivat vähän sekaisin. Hän oli yrittänyt sukia niitä taaksepäin, minkä vuoksi hänen otsatukkansa törrötti pystyssä ja putosi takana omituiseksi töyrääksi. Hänen vaatteensa sopivat yhteen huonosti. Kengät olivat mustat, niiden keinonahkainen pinta oli murtunut olemattomiin kummankin isovarpaan nivelen kohdalta. Mutta sitä ei nähnyt, jos käveli tarpeeksi nopeasti. Ongelmat koaguloituivat kun Knut kasautui istumisasentoihin julkisille paikoille.

Knutista tuntui, että maailmassa oli mittavirheitä. Jokin hänen olemuksessaan ei täsmännyt aukkoon, jonka hän loi syrjäyttämällä ihmisen verran ilmaa. Muut tuntuivat aina olevan kotonaan omassa tilassaan, lukuun ottamatta ehkä työttömiä lentokapteeneja tai personal trainereita jotka alkoholisoituivat puistoissa ja olivat pelottavia. Muilla oli aina kahvimuki kädessä ja silmä päivyrissä, ja he olivat selvästi matkalla töihin tai töistä pois, ja heistä näkyi, että he olivat tehneet niin aina.

Kun hän ajatteli tätä tarkemmin, hänen täytyi todeta, että paikat, joihin hän asettui, olivat vääriä. Kun muut matkustajat etsivät asemilta luontevia seisomapaikkoja tai mahdollisimman siistejä istuimia, Knut jäi jotenkin aina seisomaan kytevän tupakkaroskiksen tai siivoamattomien jätekasojen luokse. Jokin niissä veti häntä puoleensa, ehkä se että niiden lähellä hän ei tuntenut olevansa niin silmiinpistävä.

Kahviloissa hän asettui aina sivupöytään, ja hämmästyttävän usein vieläpä pöytään, joka oli aamusta asti lymynnyt tarjoilijan näkökentän sokeassa pisteessä ja ehtinyt kerätä suuria lautasröykkiöitä, mukeja ja epämääräisiin möhniin pyyhittyjä paperinenäliinoja. Kadulla hän valitsi aina varjoisen puolen, sateella hän käveli siellä missä oli maahan pudonneita lehtiä ja roskaa, ja uimarannoilla hän onnistui valitsemaan aina sen uimakopin, jonka oven lukko oli rikki.

Max oli selvästi fyysisempi henkilö. Hän täytti täydelleen tilan, jossa oli.

Maxin työpäivä oli ohi, ja hän sihautteli kaljatölkkejä reippaaseen tahtiin. Tölkki auki, sitten rutinoituneen huoliteltu lipan kiskominen tölkistä, miehekäs kallistus lihaksikkaalla kädellä ja juoma alas kurkkuun. Sitten Max haki jääkaapista uuden.

– Menisit töihin ja ostaisit auton, Max sanoi.

– No kyllä mä niinku yritän.

He olivat tutustuneet opiskellessaan samassa taidekoulussa. Molemmat jättivät koulun kesken. Knut jonkin ylen romanttisen rakkaussuhteen takia, ja Max siksi, että halusi tehdä jotakin konkreettista. Nyt Max oli kivimies. Se oli kunnioitettava ammatti, tosimiesten homma. Juuri nyt jätkät urakoivat aikuisopiston edessä. Katu oli avattu, suolistettu ja perattu jo viikkoja sitten, se oli saanut hiekkapeitteen ylleen ja nyt oli aika kivetä se. Aikansa muut miehet ajelivat sitä ympäriinsä pikku jyrällä, joka tamppasi hiekkaa ja tärisi niin että hampaat kalisivat. He lisäsivät uuden hiekkakerroksen, täristelivät taas ympäriinsä hetken ja lopuksi kärräsivät vielä päälle ohutta hiekkaa, jonka Max tasoitteli kiviä varten.

– Mut mihin sitä autoa tarvii?

– Mies tarvii auton. Eiku leikki leikkinä, kunhan sanoin. Mun faija mulle tota aina hoki. Paskan sillä väliä, mitä tekee.

Noppakivilla peitettiin varsinainen ajoväylä ja enimmät jalkakäytävästä. Maxin päähommana oli leikata jalkakäytävälle tulevia isompia laattoja, joita asennettiin rinnettä laskeutuvan portaikon juurelle. Portaikon ympärillä rosoisten, kuutiomaisten noppien kuvio levittäytyi joka päivä kauemmaksi. Max sahasi kiven juuri oikealla tavalla viistoksi, että se sopi edellisten laattojen väliseen syvennykseen, siloitti hiekkaa porraskaiteen ympäriltä, asetti laatan siihen ja nakutti vasaralla paikalleen. Siinä se olisi, vuosisadan tai kaksi.

Tai todennäköisemmin vain siihen asti kun jokin toinen virasto löytäisi kadun alta korjattavaa. Kivet kyllä kestivät, ne eivät kuluneet tai vaellelleet omin päin kadulla, mutta kaapelit syvällä niiden alla eivät kestäneet. Joten oli itse asiassa aivan varmaa, että Maxin taidonnäyte kiskottaisiin siitä ylös muutaman vuoden kuluessa. Ja sitten Max saisi taas työtä, kun laittaisi niitä takaisin. Se oli kuin ikiliikkuja, tai Siperian rangaistussiirtola, paitsi että siitä sai palkkaa.

– Olen minä käyny haastatteluissa.

– Ja sait sit varmaan duunin?

– Joo no en saanu. En usko.

– Sä et usko ittees. Sun pitäs käydä punttisalilla niin saisit vähän habaa. Sitä on ihan eri fiilis kun on vähän rääkänny kehoaan, usko mua.

Max teki niin hyvää jälkeä kuin osasi. Kivimiehet olivat erikoismiehiä, eivät mitään raksajätkiä, eivät rakennusviraston kädet taskussa lampsijoita, eivät pikipoikia joka sekin oli eri porukka. Vaan kivimiehiä. Konkreettista, fyysistä työtä ulkona. Siinä sai käyttää päätään, miettiä ja suunnitella, ja sitten kantaa vasaroita ja lekoja ja kiveä, aitoa kiveä joka ei ollut mitään alehintaan halpahallista ostettua muovijäljitelmäpaskaa. Se oli aitoa tavaraa, parhaista materiaaleista tehtyä vuosimiljoonia sitten. Niin kuin armeijan kamat. Ne ei mene rikki kun ne pudottaa, siinä menee rikki se minkä päälle ne osuu. Sen sijaan vauhdissa tuleva autonvanne menee mutkalle, jos kiven jättää liian korkeaksi, tai sadevedet pääsevät pyörittämään sitä ja sitten rengas osuu.

– Joo varmaan.

– ”Varmaan” ja ”varmaan”, saatana. Joonoehkämä. Voisseollaperkele.

Aitoa tavaraa niin kuin se mallasjuoma, jota Max joi. Joka ilta meni ceissi kaljaa. Yleensä enemmänkin. Max haki ne alakerran arabilta, johon Max oli muodostanut vakaan asiakassuhteen. Niin että vaikka Maxilla ei pariin päivään olisi ollutkaan rahaa, aina sitä hyvä mies muutaman tölkin sai velaksi.

– No mut en mä ehdi, mulla on viikko täynnä ohjelmaa.

– Mitä ohjelmaa sulla muka on?

Max sytytti uuden tupakan.

– Onks sun pakko polttaa just nyt?

– Avaa ikkuna.

Knut avasi ikkunan ja jäi istuskelemaan sen alle lattialle. Hänen katseensa liikkui ylös ja alas, ikään kuin hän olisi hakenut kiintopisteitä ajatuksilleen, rakennustelineiltä, jotka vain hän näki.

– Siis mullahan on ne kurssit, ja käyn kävelemässä joka aamu. Ja sitten pitää ettiä töitä.

– No kyllä on paljon hommaa!

Max tumppasi ja haki uuden oluen. – Mutta mikä ei tapa se vahvistaa, niin kuin Nietzsche sanoi.

Max tykkäsi pulloista, niitä vain ei enää juuri myyty. Paitsi ulkomaalaisia erikoisoluita, mutta niihin ei itseään kunnioittava duunari koskenut. Lähinnä koska ei kyennyt. Aiemmin porukat kantoivat pulloja muovikassissa tai koreissa koteihin ja puistoon. Sitä iloista kilinää! Pulloja posauteltiin auki sillä mitä kullakin oli käsillä, veitsellä, stiletillä, hampailla, turvakengän kannalla, kivenmurikalla, jopa sanomalehdellä.

– Tai sitten traumatisoi tosi pahasti. Olisko sulle jääny tuo kivimiehen identiteetti vähän päälle? Susta on tullut tuollanen aika karu.

– No mä nyt halusin jotain konkreettista. Tässon oikean, rehellisen materian kanssa tekemisissä. Ja bodii tulee. Mimmit tykkää.

– Onks sulla “mimmejä”?

– On mulla tossa ollu taas yks.

– Sujuuko hyvin?

– No vaihtelevasti. Se ei tykkää kun mä dokaan. Mut en mä aina dokaakaan.

– Niinku koska et?

– Duunissa. Ei kun oikeasti, mä pidin tauon taas.

Knut oli epäilevän näköinen. Hän nousi ja käveli keittiöön, veti auki laatikoston alimman laatikon, sen johon yleensä sullottiin muovipussit ja kestokassit, juuri ne jotka olivat tiellä kaikkialla muualla ja myös siellä alimmassa laatikossa. Maxin laatikko oli täynnä tölkeistä irti revittyjä lippoja. Seassa oli joitakin erikoisempien oluiden korkkeja. Knut työnsi kätensä metallipalojen sekaan ja tunsi miten sormenpäät osuivat syvemmällä oleviin korkkikerrostumiin.

– Tänne tulee kohta malminetsijöitä kun ne vainuaa hyvän rautasuonen.

– No noita on kerätty monet vuodet. Ja on siinä muitakin kun mun.

Knut joi ainoan oluensa loppuun ja Max filosofoi lisää. Sitten Knut lähti.

Max joi vielä pari litraa olutta, kuunteli metallia ja kävi Rambling Pig Clubissa tappelemassa.

Baarissa oli tapana, että erimielisyydet selvitettiin pihalla mukiloimalla. Nujuamista jatkettiin kunnes ilma oli puhdistunut, toveruus uudistettu, ja tappelijat kävelivät takaisin pöydissä odottaville tuopeilleen. Baari meni kiinni kahdelta, ja silloin Max tavallisesti lampsi nakkikioskille, väisteli vihiksiä ja muita vegemössöjä ja söi perinteisen rasva- ja etikkapommin ja palasi nukkumaan. Sitten hän heräsi taas kuudelta, horjui voileipiä mahaan ja sieppasi duuniporukan kimppakyydin kadulta. Ja matkusti kiviä kantamaan ja leikkaamaan. Säännöllistä elämää, säännöllinen rytmi.

Seuraava
Edellinen
Alkuun