Kylä oli sijoitettu kukkulalle, josta avautui näkymä joka suuntaan. Laaksossa etelän suunnassa oli rinteinen maasto, pieniä taloja kuin jossain Baijerissa ja etäämpänä kokonaisia kyliä. Harva metsä levittäytyi idässä, lännessä oli hoitamattomia peltoja, joita pommikraaterit täplittivät. Pohjoisessa rinne nousi hitaasti kohti vuorenhuippuja. Sieltä päin ei kuitenkaan kukaan voinut ampua, sillä korkea kallio oli näköesteenä. Sijainti oli hyvä.
– Sen powerupin pitäs olla tuolla katedraalissa.
Tononi lainasi Jaken kivääriä ja tähtäili kylää. Sen keskellä kohosi kaksi korkeaa, ylös suippenevaa tornia, ja niiden välinen matalampi, rakennus, korkea sekin.
– Mistä sä tiedät siitä? Tononi kysyi.
– Tein vähän taustatutkimusta.
Tononi ja Jake etenivät metsässä, Darpa hiippaili jossakin etelärinteillä. Jake hilasi itsensä puuhun ja tähysteli kiikarilla latvuston ylitse. Optiikka mittasi etäisyyksiä, lämpöä ja liikettä.
– Näkyykö mitään?
– Jotain naakkoja vaan.
– Miks ne olis just naakkoja?
– Naakathan asuu linnoissa ja kellotorneissa ja korkeilla paikoilla.
– Ne vois olla ihan hyvin jotain mutanttikorppeja. Niinku meinaaksä että toi on muka kopio jostain aidosta katedraalista?
– No ihsm.
– Kunhan ei ole mikään swarmi. Onko?
– Tono on ihan traumatisoitunu, Jake sanoi. Darpa ei viitsinyt kommentoida.
– No on vai ei?
– Ei ole. Pari mustaa täplää, kiikari merkkaa ne linnuiksi. Ihan varma juttu. Mut mä en tajua.
– Mitä et tajua?
– Siis kun siellä ei näy ketään. Siellä pitäs olla porukkaa. Miksei ole?
– En mä tiedä. Meinaatsä nyt perua vai?
– Eiku mennään. Tuleeks Darpa?
– No parempi olis. Mitä järkeä tulla yksin? Darpa?
– Joo.
– Mis olet?
– Mä nään teidät mapissa.
– Miks me ei nähdä sua?
– Mä en pingaa. täällä on jotain tyyppejä liikkeellä, ja mä käsitin, että näitä on hakkeroitu.
– Voiks noita hakkeroida?
– Kyllä mun mielestä voi. Se vaatii aika harvinaiset taidot, harva viitsii treenata sitä mutta on se mahdollista.
– Vitsi jätkillä on vaikka mitä salatietoa, Tononi sanoi. – No mistäs vitusta sä sitten ton tiedät?
– Siitä kun mä kuulin juttuja. Yhteen kylään oli tulossa varustelasti, ja reitti kerrottiin näiden vehkeiden kautta. Ja se lasti ratsattiin. Ainoo miten se oikeestaan oli mahdollista oli, että nää kamat voidaan hakkeroida.
– Olis se voinu olla sattumaki.
– Melkonen sattuma. Ei täällä niin paljon jengiä ravaa.
Tononi alkoi tulla kärsimättömäksi:
– Voitasko jo mennä?
– Joo, ei tää venttaamalla parane. Onks kaikki valmiina? Darpa?
– Joo.
– Sit menoksi. Mut ei viitsi ihan näkyvillä, otetaan toi tienlaita.
Jake laskeutui alas ja he lähtivät. Parin sadan metrin päässä metsä loppui. Tilalle tuli karhean ruohon peittämä rinne, jota pitkin kapea hiekkatie mutkitteli ylöspäin kohti kylää.
Katedraali kohosi kylän keskusaukion laidassa kumpareella, sen luokse pääsi joka suunnasta esteettä. Se oli kuin rakennettu siihen maamerkiksi. Niin kuin se tietysti olikin. Fusepointissa kukaan ei käynyt jumalanpalveluksissa, eikä ollut koskaan käynytkään. Mutta kylä, tai sen jäänteet, rakensivat tarinaa ajasta, jolloin kylässä oli asunut harrasta, yksinkertaista väkeä, joka haki turvaa tuonpuoleisesta nälän ja sotien keskellä. Pienet rakennukset ympärillä olivat rapautuneet, puurakenteiset katot olivat romahtaneet sisään ja kivimuureistakin oli pudonnut isoja kappaleita. Talot muodostivat sokkelon, joka tarjosi paljon piilopaikkoja niin heille kuin vihollisillekin, joten he lähestyivät paikkaa varovasti.
– Kuka menee?
– Jake menee, Tononi sanoi.
– No ok. Darpa?
– Mä olen jo täällä toisella puolella.
– Mitä näkyy?
– Ei erikoista. Täällä on ollu joku leiri, mutta ne on lähteny jo. Nää talot antaa suojaa niin pääsen ton kirkon taakse.
Tononi hiipi pieneen rakennukseen, joka oli ilmeisesti ollut ravintola. Portaat veivät yläkertaan, ja sieltä hajonneiden ikkunoiden läpi oli esteetön näkymä katedraalin portaiden eteen.
– Valmiina täälläkin.
Jake lähti juoksemaan. Aukiolle romutetun auton kohdalla hän pysähtyi hetkeksi, tähyili ympärilleen ja juoksi sitten katedraalille. Toinen korkea, raskas ovi oli irronnut saranoiltaan ja makasi maassa, toinenkin oli puolittain auki. Jake kyyristyi sen taakse ja suojasi vuorostaan Tononia joka juoksi samaa reittiä perässä.
– Darpa jää sä passiin ulkopuolelle.
– Roger.
Sisällä oli puolihämärä. Kirkon ikkunoista laskeutui hieman valoa, samoin kuin kirkon laivan yläosasta kattokupolin ikkunoista. Mutta mikään sisällä ei osoittanut selvästi, minne heidän pitäisi mennä.
– Näiden speksien mukaan se olis tuossa keskellä.
– Tsekataan.
Keskellä oli avara tila, jossa katedraalin eri ilmansuuntiin suunnatut käytävät muodostivat ristin. Käytävien olisi kai pitänyt olla pääilmansuuntien mukaiset, mutta Tononi huomasi kompassista, että ne olivat ainakin 30 astetta vinossa. No, kaikkea ei voi ottaa huomioon, eikä se nyt ollut millään tavalla olennaistakaan.
Keskellä ristiä ei näkynyt mitään erikoista. Siellä oli vain punainen matto, joka peitti lattian koko käytävän leveydeltä.
– Missä se on muka? Näytä sitä karttaa.
– Tässä sen pitäs olla. Mutta ei näy.
– Ehkä maton alla?
He koettivat etsiä matosta jotakin piirrettä, joka pistäisi silmään. Voisiko se olla valematto? Ehkä siinä oli salakäytävä? Jotakin penkkiä painamalla matto paljastuisikin lattian pinnaksi, joka väistyisi sivuun ja paljastaisi alas menevät portaat.
He kävelivät joka neliömetrin ja kokeilivat jokaista penkin päässä töröttävää puunuppia ja houkuttelevasti sinne tänne siroteltuja homeisia rukouskirjoja, mutta mikään ei toiminut.
– No en vaan tajua, Tononi sanoi.
Jake katseli tutkiskeli penkkirivejä, seiniä peittäviä freskoja ja patsaita ja kirkon keskilaivaa ja sen poikki jännittyviä tukirautoja. Näytti siltä, että ennen rakennuksen hylkäämistä kirkossa oli tehty restaurointitöitä, sillä lankut ja telineet reunustivat kahta seinää, ja ulottuivat ylös korkeiden ikkunoiden ylälaitaan asti. Jake katsoi sinne, sitten ylös. Äkkiä hän tajusi.
– Tuolla! Ylhäällä!
Tononi katsoi sinne.
– Siis missä?
– Tuolla kupolissa. Tuolla on tuollainen tasanne joka kiertää sen kupolin. Se on juuri tässä keskellä. Se on ainoa mahdollinen paikka.
– Miten sinne muka pääsee?
Jake seurasi katseellaan telineitä, patsaita ja tukirautoja.
– Must näyttää, että tuolta pääsisi ylös noita telineitä, Jake sanoi. – Ja sitten voisi luultavasti jatkaa noiden rautojen varassa. Ja patsaat on tuolla.
– Melkoista parkouria mutta voisi toimia.
– Ei kantsi vaan pudota.
– Eksä Jake diggaa tasohyppelyitä? Huvittasko mennä?
– Joo salee ei. Sitä paitsi se on haettava henkilökohtaisesti.
– Saakeli.
Tononi lähti kapuamaan, Jake jäi vahtimaan alas. Ensimmäiset telineet olivat helpot, toisetkin siedettävät, mutta kun telineet päättyivät, matka vaikeutui.
– Näetkö sä sieltä miten tästä pääsee? Täältä on tosi vaikea hahmottaa. Mä siis näen että mä pääsen hyppäämään ton patsaan päälle. Mutta pääsisin kans tonne kattokruunuun ja toiselle puolelle.
– Odota. Joo, mene niitä kattokruunuja. Sit vois vissiinkin kiertää tuonne toisille telineille. Ei kun venaas. Joo, kyllä voi.
– Eiks niille telineille pääse suoraan sieltä?
– Ei kun niistä on tippunu alas kaikki lankut täältä alempaa.
– Okei.
Tononi loikkasi ja tarttui kattokruunuun. Normaalielämässä temppu olisi ihan taatusti jäänyt tekemättä. Sitten hän kampesi itsensä ylös. Hän joutui lepäämään pienen hetken, että stamina palautui. Sitten toinen hyppy, sama juttu. Hän katsoi alas kattokruunusta ja totesi että kirkon lattialaatoille oli pitkä matka. Todella pitkä matka. Siis oikein todella, todella pitkä matka. Tononi tunsi uutta kunnioitusta niitä jäbiä kohtaan, jotka keskiajalla rappasivat näitä rakennelmia pystyyn.
– Täällon jotain liikettä, Darpa sanoi.
– Mitä?
Jake kääntyi katsomaan oville. Tononi keskittyi uuteen hyppyyn ja pääsi keskilaivan toiselle puolelle. Siellä ei ollut telineitä, mutta pyhimysten patsaita ympäröivät holvimaiset rakenteet muodostivat sarjan tasanteita, joita pitkin Tononi pystyisi loikkimaan eteenpäin.
– Jotain tyyppejä. Ainakin kolme. Ei, tuolla on neljäs myös. En tiedä onko joku piilossa. Ne on tulossa sinne päin.
– Just joo, Tononi sanoi. – Eiks tän pitäny olla joku secretti?
– Mä tiedä. Ehkä niitä karttoja voi ostaa. Mä en voi noille oikeen mitään, niin että koettakaa pitää vauhtia. Mut mä voisin kiertää tuonne ovien puolelle, jos ne yrittää sisään ja tulee rähinä, ni sit ne jäis kahden tulen väliin. Jos sä Jake jäät sinne passiin.
– Jeps.
Jake perääntyi alttarin taakse ja jäi tähtäämään kirkon ovea.
– Täältä olis tosi hyvä tulittaa täältä ylhäältä, Tononi sanoi. Mut täällä ei ole mitään suojaa.
– No koitahan pistää vauhtia sitten. Jätkä on ku rullatuolipotilas.
– Haist vittu.
Tononi hyppäsi toiselle tasanteelle ja oli liukua sen yli ja alas.
– Nää on liukkaita!
Tononi otti vähemmän vauhtia seuraavaan, ja hyppy oli jäädä vajaaksi.
– Tää on siis ihan perseestä kyl.
Seuraava hyppy oli mennä ohi. Tononi koetti rentoutua, tavoitteli sitä huolettomuutta, jolla temppu bmx:llä onnistui kun ei pohtinut sitä liikaa, tai miten biljardissa bissen tai parin jälkeen sai lyötyä niitä haamuosumia. Mutta Tononi oli ikävän tietoinen siitä, että voisi päätyä jollekin hevonvitunkuusen spawnipaikalle, josta olisi tänne kolmen päivän matka. Viimeksi oli ollut oikeastaan onnea.
Hän pääsi silti putoamatta alttarin lähelle ja kapusi viimeiset metrit kipsi- ja marmorimylläkkää kunnes pääsi telineille. Loppumatka vaikutti helpommalta.
– Ne hei tulee nyt, Darpan ääni kuului headsetistä.
Tononi pisti juoksuksi. Hän pääsi tellingin päähän, nousi tikkaat, seuraavan telineen päähän, uudet tikkaat. Ovien suunnasta kuului ääniä ja kaksi kommandopukuihin pukeutunutta hahmoa astui varovasti sisään.
Seuraavasta paikasta tikkaat olivat pudonneet, mutta hän huomasi, että pystyi ottamaan tukea seinäkivistä ja kampeamaan itsensä ylös. Vielä muutama tikas, sitten hän oli ylimmällä tasolla. Siellä oli pari puulaatikkoa, jotka muodostivat portaat ja niitä pitkin hän pääsi ylös kupolia reunustavalle kävelytasanteelle. Siellä oli vähän suojaakin.
– Ja sitten pitäisi päästä sisään, Tononi sanoi matalalla äänellä. – Mites se onnistuu?
– Missä sä oot?
– No tässä on sama symboli ku siinä kartassa. Mut tässä ei ole mitään koodia, ei kahvaa, ei interaktiivista mitään.
– Kato tarkemmin. Siinä pitäs olla koodi, skannaat sen.
Tononi tutki tarkkaan kupolin ja löysi kivikuvion, jota saattoi pitää koodina. Tononi osoitti sitä skannerilla joka piippasi. Hahmot alhaalla hajaantuivat etsimään, he olivat ilmeisesti huomanneet jotakin.
– Katotaas nyt… ei vittu.
– ?
– Tässä on joku puzzle.
– ? Ei viimeksi ollu.
– Muuttunu päivityksessä varmaan.
– Toi yks jos kiertää vielä vähän se näkee minut, Jake sanoi.
– Pitää nyt sitten yrittää vaan kaikkee.
– Darpa? Ooksä missä?
Darpa vastasi jotain mutta Tononi ei kuullut mitä. Alttaria kiertämään lähtenyt mies näki Jaken, heittäytyi maahan ja alkoi ampua. Jake vastasi tuleen. Puiset penkit pirskottivat puunsiruja ja katedraalin holvi jylisi sarjatuliaseiden ääntä. Kukaan ei ollut huomannut vielä Tononia. Hän tähtäili alaviistoon ja harkitsi ampumista.
– Saisko tänne alas vähän tulitukea? Jake huusi.
Tononi ampui. Matka oli liian pitkä, hän ei osunut mihinkään, paitsi pariin penkkiin ja rukouskirjaan. Hahmot suojautuivat katedraalia kannattelevien pylväiden taakse, tekivät nopeita pyrähdyksiä ja lähestyivät Jakea. Toinen ampui Tononia päin ja painautui pylvään taakse suojaan. Sitten Tononi huomasi kolmannen, joka askaroi jotakin oviaukon luona. Se nosti pitkänomaisen esineen olalleen.
– Ei saatana!
Singon ammus lähti. Se piirsi savujuovaa alhaalta hartaan kirkkokansan parista ylös kupoliin ja räjähti siellä. Kaikki pienet ikkunat menivät pirstaleiksi ja koko ahdas tila täyttyi paineaallosta ja sirpaleista, jotka tappoivat Tononin. Heiveröiset telineet ja näennäisesti irtonaiset laatikot pysyivät kuitenkin paikoillaan kuin ne olisi veistetty esiin jostakin kiveä kovemmasta aineesta.
Tononi näki miten tihenevä usva peitti katedraalin ja kuului sirisevä ääni. Sitten usva hälveni ja Tononi oli tutulla saarella, ilman varusteita.
– No täähän meni tosi hienosti, Tononi totesi.
Jake ei vastannut, mutta hetken päästä Jake ilmestyi myös paikalle, tosin täysissä varusteissa.
– Voi saatanan saatana! Tononi jatkoi.
Jake selasi combat logia:
– Mä sain tosta tulitaistelusta 0.002 dodgea.
– Vittu kun hyvä vitsi. Onneks olkoon. Seuraava leveli sit ehkä parin vuoden päästä.
– Semmost se on tässä vaiheessa.
– Taas sama ravaaminen. Voi vitun vitun vittu.
– Älä nyt ragee.
{Tononi has logged out.}
