Olga yöpyi yhä useammin veneellä. He tulivat toimeen. Saran kanssa Alvaro jäi usein pitkiksi ajoiksi juttelemaan mitä hassuimmista aiheista, kuten miksi vesi oli painavaa, voisivatko rotat lentää, mistä tietää mikä että jokin on totta, ja mistä oikein tuli se kaikki muju mitä jokivedessä virtasi.
Olgalla oli vielä hänen huvenneet tulonsa ja Alvaron tilillä vähäisiä säästöjä. Lisätuloja Alvaro sai käsitöistä, hän valmisti rojusta ja hylkytavarasta korvakoruja ja riipuksia. Pankkikortit, shamppanjapullonkorkkien metallikehikot – juomaa kutsuttiin yhä shamppanjaksi vaikka Champagnen köynnökset olivat kuihtuneet ajat sitten ja tuotantoalue oli vaihtunut – kolikot ja muovinpalat muuttuivat yksilöllisiksi koruiksi Alvaron käsissä.
Nyt kaupankäynti oli muuttunut vaaralliseksi ja Alvaro pysytteli enemmän veneellään. Kerran riehaantunut ihmisjoukko oli rynnännyt hänen myyntipöytänsä poikki ja lytännyt kaikki herkät metallikorut. Toisen kerran hän toden totta joutui käsirysyyn jonkun sekopään kanssa, joka yritti viedä hänen kassansa.
Hän pelkäsi myös, että veneelle tapahtuisi jotain, jos hän jättäisi sen pitkäksi aikaa vartioimatta. Jos hän joutui lähtemään kaupungille, hän lukitsi aina huolellisesti ovet, lukitsi ruorinkin ja kävi sulkemassa polttoaineletkun. Mutta joku saattaisi ihan hyvin vain upottaa veneen, ties mistä syystä. Tai ilman syytäkin. Ja lopulta jotakin tapahtuikin.
***
Se sattui yöllä. Sää oli lämmin ja kostea, pilvet liikuskelivat levottomina, aurinko vilkaisi välillä niiden välistä mutta sadekuuroja tuli usein. He olivat jutelleet koko pitkän illan, Olga oli katsonut uutisia pikku kannettavaltaan, ja Alvaro viilaili jotain pikkujuttua moottorin uumeniin. Chimlin ja Szczezny tulivat hakemaan Saraa ja lapset lähtivät piilopaikkaansa.
Olga ja Alvaro olivat nukkumassa, kun miesporukka laskeutui rinnettä alas veneelle. He heräsivät askeliin kannella ja puheeseen. Sitten joku romplasi ulos jätettyjä tavaroita. He kuulostelivat. Ne olivat miehiä, niitä oli ainakin kaksi.
– Mitä tehdään? Olga kysyi hiljaa.
– En tiedä.
He nousivat hiljaa ja menivät kajuutan ovelle. Miehet puhelivat matalalla äänellä. Vedessä loiskahti, jotakin heitettiin sinne. Sitten ovea koeteltiin.
– Hei! Alvaro huusi. Se oli spontaani huudahdus, hän vain hätkähti, että joku todella koetti murtautua hänen veneelleen.
Koettelu lakkasi, kuului lisää puhetta.
– Me tullaan ulos nyt, Alvaro huusi. Hän keräsi rohkeutta, avasi oven ja työnsi sen auki. Hän odotti kuitenkin, ennen kuin astui ulos. Oli vaikea erottaa, mitä ulkona oli. Vene oli suojaisessa paikassa pensaiden ja sillan katveessa ja kaukana vastakkaisesta rannasta, niin että yöllä siellä oli usein ihan pimeää. Alvaro otti taskulampun ja valaisi kantta oven takana. – Keitä te olette? Tämä on minun veneeni!
– Niin, täydensi Olga, harmissaan siitä että hänen äänensä kuulosti niin kimeältä. – Menkää pois!
– Sori, kuului kannelta. Sitten jotakin supatusta, ja ikään kuin iskun ääni. Joku voihkaisi. Alvaro koetti käännellä valoa, mutta miehet eivät olleet näkyvillä. Yhden hän pyydysti valokiilaan, mies seisoi veneen laidan lähellä ja piti kättä silmiensä suojana.
– Älä häikäse.
– No anteeksi vaan! Mitä te täällä teette? Häipykää heti!
– Eiku me vaan katottiin…
– Että oisko jotain varastettavaa vai?
– Ei me mitään meinattu!
Etukannelta kuului ääniä, Olga ei saanut selvää mitä, sitten selviä askelia.
– Onks siellä vielä joku? Nyt lähdette vetämään vähän äkkiä. Minulla on ase!
Alvarolla ei ollut asetta, mutta sodankäyntihän perustui hämäykseen ja yllätyksiin.
– Älä nyt ammu saakeli! Me vaan katottiin jos tää olis hylätty.
– No ei ole niin että mitä jos häipyisitte nyt!
Alvaro eteni varovasti kannelle ja Olga seurasi. Alvaro koetti valaista taskulampulla niin että koko kansi näkyi. Kaksi muuta miestä tuli näkyviin. Alle kolmekymppisiä. Toisella oli kasvoilla huivi, toinen piti käsivartta silmiensä suojana. Olga epäili, että kundit olivat narkkareita. Ainakin toinen näytti seuraavan sokeasti edellisen perässä, katseessa oli jotakin joka ei tähynnyt ihan tähän maailmaan. Kolmas puuhaili yhä takakannella.
– Voisittekste nyt poistua, Olga sanoi myös.
– Joo, me mennään just, sanoi toinen esille tulleista.
– No ei teillä tunnu olevan kiirettä. Tuossa on laskusilta, siitä vois niinku mennä.
– Ai lankulle kävelemään, mies sanoi. Takana oleva hörötti vitsille. Alvaro oli juuri vastaamaisillaan, kun kolmas mies ryntäsi hänen päälleen. Alvaro nosti kätensä torjuntaan, ja Olga huudahti. Mutta mies ei aikonutkaan lyödä Alvaroa, hän tavoitteli taskulamppua ja yritti riistää sen Alvarolta. Se onnistui, mutta mies ei saanut siitä kunnon otetta ja lamppu kirposi hänen käsistään veteen. Se jäi kellumaan, yhä päällä, valokiila keikkui ja valaisi mustaa ilmaa yllään.
Nyt miehistä ei erottunut kuin aavistus tummia varjoja. Kannella oli hämärää, kaupungin valot heijastuivat vain hieman matalalla liikkuvista pilvistä ja vedestä. Olga tunsi, miten häneen tartuttiin. Hän taisteli vastaan. Joku löi häntä selkään. Alvaro huusi kovaan ääneen ja kuului muksahduksia ja kolahdus. Sitten jotakin isoa ja raskasta putosi veteen.
– Alvaro!
– Mä oon tässä!
– Mick?! huusi joku miehistä. Vastausta ei kuulunut.
– Me mennään! huusi mies veneen laidalta, missä lankut veivät rantaan. Toinen oli Olgan takana ja piti häntä kiinni. Olga pyristeli vastaan, löi kyynärpäillä miestä vatsaan ja lopulta kumautti takaraivonsa miehen kasvoihin. Kuului parkaisu ja ote irtosi. Olga loikkasi askelen eteenpäin ja aikoi kääntyä miestä kohti, kun hän kompastui johonkin ja putosi laidan yli. Hän ehti vetäistä yhden syvän haukkauksen ilmaa, ennen kuin läpäisi veden samean pinnan ja upposi.
Veden alla oli täydellisen pimeää ja Olga kadotti heti käsityksen suunnista. Veden mustuudessa oli sinisen häivähdys. Olga oli lukenut tiibetiläisistä bardotiloista, joissa sininen oli hyvä väri, jota kannatti seurata. Mutta Olgalla ei ollut kiirettä seurata sen enempää sinistä kuin mitään muutakaan kuoleman jälkeistä väriä.
Hän kauhoi vettä, toivoakseen ylöspäin. Hapentarve alkoi tuntua pakottavalta ja hän oli joutua paniikkiin. Hän keskittyi pidättämään hengitystä ja jatkoi uimista. Sitten hänen kätensä tapasivat kiveen. Tässä kohtaa jokea ei ollut syvää, ja hän oli koskettanut pohjaa. Olga kiepahti ympäri, ponnisti vauhtia pohjasta ja syöksähti kohti pintaa, toivoen, ettei löisi päätään veneen pohjaan. Sitä oli turha pelätä, sillä kun hän pulpahti pintaan ja henkäisi ilmaa sisäänsä hän näki, että virta oli kuljettanut hänet kauas veneestä.
Sillan tumma hahmo lipui Olgan ylitse kun hän ajautui sen toiselle puolelle. Olga polski lähemmäs rantaa. Jokea reunustava kivimuuri hahmottui näkyviin. Se oli pystysuora kiviseinä, sitä oli mahdotonta kiivetä. Hän sai suuhunsa jotakin pinnalla kelluvaa likaa, se maistui oljilta tai laholta puulta. Olga sylki ja yksi raivokkaasti, haukkasi lirauksen vettä henkitorveen ja oli vähällä oksentaa, samalla kun räpiköi pysyäkseen pinnalla.
Hän pysytteli rantamuurin lähellä, mutta ehti ajautua pitkän matkaa, ennen kuin tapasi käsillään rautarenkaita. Kivimuuri laskeutui siinä matalaksi tasanteeksi, joka oli melkein veden korkeudella, ja renkaat olivat nähtävästi veneiden kiinnitysrenkaita. Olga tajusi kuitenkin, ettei jaksaisi vetää itseään ylös. Joten hän antoi veden viedä vielä vähän matkaa ja tarttui toiseen renkaaseen. Ja sitten kolmanteen. Mutta sitten renkaat loppuivat, kivimuuri nousi taas ylös ja joki jatkui. Hän ei pääsisi ylös. Hän harkitsi hetken vaihtoehtojaan ja jättäytyi sitten virran vietäväksi.
