Ihmisiä liikkui joka puolella. Frank ja rehtori juoksivat Maneesikatua kohti joen rantaa ja pyrkivät sillalle kadun päässä. Suositun kauppakadun liiketoiminta oli pysähtynyt. Tien laidassa paloi pakettiauto, ilmassa leijaili palavan kumin käry. Frank näki sen vieressä makaavan miehen, jolta kaksi muuta ratsasi taskuja. Useimmista liikkeistä ikkunat oli lyöty siruiksi, mallinukeilta oli riistetty vaatteet ja leipomon ikkunahyllystä olivat kadonneet viimeisetkin jyväsämpylät. Hylly itse lojui puolittain ulkona ikkunasta. Myös jalokiviliikkeen lasi oli lyöty hajalle, vaikka metalliristikko sen takana oli pysäyttänyt ryöstäjät. Teräs oli hakattu naarmuille mutta se ei ollut taipunut.
Pahiten oli kärsinyt ruokakauppa, sen ovet lenkottivat auki, lasittomina ja mainosbannerit roikkuen. Kun he vilkaisivat sisään, he näkivät, että kaikki hyllyt oli tyhjennetty. lukuun ottamatta sellofaaniin käärittyjä onnittelukortteja, jotka olivat yhä siististi telineessään kassan lähellä. Kassakoneet olivat säästyneet, koska rahalaatikot olivat puuttuneet, mutta tupakka-automaatit oli väännetty auki ja tyhjennetty. Hajonneita lasipulloja ja tölkkejä lojui lattialla, ja he näkivät rottia syömässä niiden sisältöä.
Kadulle oli jäänyt takkeja, kivenmurikoita, pehmoleluja, murskaantuneita älylaseja, ostoskärryjä ja kasseja. Vaikutti siltä, että joku oli paennut viemärin kautta, sillä viemärin kansi oli pönkätty tiilenkappaleella niin, että sen ja aukon rautareunuksen väliin jäi viidentoista sentin rako. Tähän metallikanteen heidän takanaan kiihdyttänyt, matalapohjainen Jaguar otti kosketuksen.
Auton laadukas englantilainen runko ei juuri taipunut, ja viemärinkansi oli sekin suunniteltu kestämään. Ajajasta metallinen kolahdus kuulosti siltä kuin hän olisi ollut kirkonkellon sisällä, jota oli juuri ammuttu toisella kirkonkellolla.
Kansi kampesi urheiluauton rungon ylös ja irrotti sen eturenkaat kadusta. Kuski ehti pyöräyttää ohjauspyörää puolikkaan kierroksen, jonka aikana auto jatkoi lentorataansa viistosti keskiviivan yli, väisti täpärästi palavan pakun ja syöksyi päin pientä kioskia. Jaguar pyyhki myyntitiskin savukkeet ja suklaat huuthelkkariin ja siinä ohessa kioskin lasi-ikkunat, karmit, ulkoseinän rimoituksen, limumainokset ja ulkoseinän, parkkeerasi vähän kallelleen keskelle kioskia ja peittyi alas pudonneen katon alle. Frank ehti miettiä, pitäisikö jäädä auttamaan kuskia, sitten hän näki muiden lähestyvän autoa ja säästyi päätökseltä.
Viemärin kansi ei hajonnut, mutta aukkoa reunustanut ohut metallirengas murtui, ja kansi sinkoutui renkaanriekaleiden ja joidenkin Jaguarin pohjasta irronneiden teräksenpalasten kansssa lentoon ja räsähti viereisen kahvilan ikkunasta sisään.
He ylittivät joen. Myös toisella puolella oli mielenosoittajia, jotka heiluttelivat kylttejä ja matkasivat kohti ministeriötä. Näkyi myös joitakin, jotka olivat palaamassa mukiloituina takaisin. Täällä useimmat pikkuliikkeet oli suljettu, osa laudoitettu, ja autoliikenne oli hiljentynyt. He ohittivat kiinteistöviraston julkisivun, jonka lasiovet olivat pirstaleina pitkin sisäaulaa ja kiveystä. Vartijat seisoivat sen edessä torjumassa enempiä tunkeutumisyrityksiä. Vieressä oli Coercen julkisivu, ja senkin ulko-ovet oli hajotettu. Mutta nyt IT-yritystä suojeli äreän näköinen joukko vartijoita, varustautuneina tainnuttimilla, ääniaseilla ja pienellä vesitykkiajoneuvolla. Frank näki, että yritys oli yhä toiminnassa, ikkunoista kajasti valoa, toisen kerroksen avokonttorissa näkyi liikettä. Frank onki muistilehtiön taskustaan.
– Hei mennään! Sebastian huusi edempää.
– Minne? Frank kysyi ja katseli tietotekniikkayritystä. Hän ajatteli, miten sen sähköinen elinvoima piloutui piirteettömän lasin taakse, missä se virtasi kiihkeänä ja epäinhimillisen nopeana kaapeleissa ja tietoverkoissa, ja ihmiset istuivat sisällä kuin kaleeriorjat. Frank kirjoitti muistiin avainsanoja: Palatsi / Ray-ban / epäinhimillisen nopea / kaleeriorjat.
Myöhemmin hän yrittäisi tulkita pikakirjoitustaan, epäonnistuisi dramaattisesti ja kyhäisi jonkin alkuperäiseen aiheeseen liittymättömän runokuvan. Seuraavana aamuna hän toteaisi sen pateettiseksi roskaksi, alkaisi ammuskella alas adjektiivejä ja kuluneita ilmauksia, kunnes lopulta käteen jäisi niin vähän, että siitä ei riittäisi enää kaluttavaksi nälkäisellekään runoilijalle.
– Mitä sinä teet? Kirjoitatko sinä nyt jotakin? Sebastian kysyi ja palasi takaisin.
– En mitään, Frank sanoi ja pisti muistilehtiön taskuunsa.
Sebastian tuijotti Frankia, tukka hapsottaen ja levottoman oloisena. Rehtori puristeli käsiään nyrkkiin ja koetti ratkaista, mitä tehdä.
– Minä tarvitsen paukun, hän päätti. – Mennään jonnekin baariin.
– Sopii minulle, Frank sanoi. Sen hän sanoi välinpitämättömän tarkkailijan asenteella, joka kyllä syleili ihmiskuntaa mutta ei tarttunut mihinkään (ihmiset olivat kuin hyönteisiä, joita hän tarkkaili suurennuslasinsa alla).
He ohittivat liikekorttelit. Katutasossa oli pubeja, joihin HFT-kauppiaat ja softafirmojen alfanörtit pysähtyivät drinkille pitkien työpäiviensä jälkeen.
– Ei näitä. Eikö täällä ole mitään kunnon klubeja?
– Millaisia?
– Sellaista missä on jotain outoa musiikkia ja paljon kauniita nuoria naisia. Sellaisia kuin … kun opiskelin, oli se xXx-klubi, jossa näki kaikki. Joka ilta mentiin sinne. Sinne tuli taiteilijat ja teatterilaiset ja muusikot. Kaikki kävi siellä.
– Millä vuosikymmenellä se oli?
Sebastian päästi ulos ilmaa äänellä, joka kuulosti yhtaikaa huokaukselta ja rääkäisyltä, ja lähti kohti katua, joka erotti liikekorttelit Depiksestä.
Katua ja sen istutuksia oli joskus ennen lamakausia hoidettu huolella. Nyt kadun ambienssi ei tuntunut osaavan päättää, pitäisikö sen ryhdistäytyä vai asettua makaamaan ja kuolemaan. Liikekorttelin puoli oli vielä kohtalaisen siisti, mutta toinen puoli rajautui Pohjoisen Aseman ratapihaan. Asema näkyi vasemmalla, oikealla radat jatkuivat ja katosivat ruosteiseen ratakuiluunsa.
He nousivat ylikulkusillalle, joka vei ratapihan yli Depiksen puolelle. Heti laskeuduttuaan sillalta he näkivät musiikkibaarin. Puolikuolleiden lehmusten lomassa hehkui teksti GROLL, silmiä särkevän kirkkailla ledeillä kirjoitettuna. Valomainoksen alla notkui jengiä ja sen takaa kuului kompromissittoman kuuloisia kitarariffejä. Sebastian suunnisti suoraan sitä kohti. Frank ei ollut innostunut suunnasta, johon tämä odysseia oli kääntymässä, mutta hän seurasi Sebastiania. Toisin kuin ilmeisesti Sebastian, Frank tiesi kyllä tämän kaupunginosan. Ja hän oli pitänyt korvansa auki kun Baldi oli kertoillut nuoruudestaan Depiksessä.
Depis sijaitsi juuri Kronshagetin ja joen välissä, itään oli vielä pieni Vuorkilan kaupunginosa. Kronshagetia vinottain halkova pääkatu ylitti kaupunginosien rajan ja jatkoi Depiksen sisään, alkoi mutkitella ja kaventua ja kuihtui sitten uupuneena kujien sekasortoon. Oli kuin kaupunkisuunnittelija olisi, käytettyään ensin Kronshagetissa ahkerasti viivoitinta, todennut tehneensä tarpeeksi, vetänyt kännit, muistanut aamuyöllä että Depis oli vielä kesken ja tuhertanut joitakin impressionistisiä syheröitä Depiksenkin alueelle.
Kronshagetin toisella puolella Vuorkilan alueella oli enemmän tavallista asuinaluetta. Tavalliset kadut halkoivat sitä ja päättyivät tavallisiin pieniin parkkialueisiin, joiden ympärillä oli tavallisia laatikkomaisia taloja.
Depiksessä ei niitä ollut. Siellä oli joitakin maamerkkejä, kuten goottilaistyylinen kirkko, jonka kupeeseen kasvaneella pikku puistolla oli erityisen ikävä maine. Toisella puolella kaupunginosaa oli liikekorttelien sikermä ajoilta, jolloin joku yritteliäs virkailija oli kaavoittanut alueelle toimintaa ja elämän keskuksia. Liiketoiminta ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin, ja toimistotalot jäivät enimmäkseen hylätyiksi ja vallatuiksi. Vain katutasolla oli joitakin baareiksi muutettuja pikkuliikkeitä ja kauppoja, joista sai ostaa päivittäistavaroita. Sekä parturiliikkeitä, thaihierontaa ja churrokioskeja. Depiksen julkisivuja ei pahemmin kunnostettu, se olisi ollut täysin käyttökelpoisen maalin haaskaamista. Hätäpoistumisteiden rappuset repsottivat ja ruostuneita rautatankoja törrötti seinistä.
Vain Depiksen reunamilla, missä kaupunginosa rajoittui kaupungin sivistyneempiin osiin, oli uhrattu rahaa julkisivuremontteihin. Siellä oli lukemattomia rihkamakioskeja, punkklubeja ja kuppiloita, joissa voi vetää lärvit ja joutua jonkun depisläisen kimulin houkuttelemana takapihoille, missä miehet odottivat patukat käsissään.
Kun he lähestyivät klubia, Frank katseli valomainoksen ylettömän koristeellisia kirjaimia, jotka näyttivät koralleilta ja merivuokoilta. Se varmaan sopi, merivuokoillahan oli polttiaislonkerot.
Sisäänkäynti oli vaikuttava. Puiset, raskaat ovet, jotka oli luultavasti poimittu jostakin vanhasta kirkosta, ja joiden puuleikkauksia kiersivät ohuet, neonputkia jäljittelevät valojuovat. Niiden vieressä seisoi portsari, joka näytti siltä kuin pystyisi heittämään heidät radan yli takaisin toiseen kaupunginosaan. Oven raamiin upotettu skanneri kuitenkin analysoi heidät, piippasi hyväksyvästi ja korsto vain nyökkäsi heidät sisään.
Liput olivat liian kalliit Frankille, mutta Sebastian hoiti maksun koskettamalla ranteellaan lukijaa, jolloin ihonalainen siru rekisteröi maksun.
Sisällä raskas biitti tuntui imevän keuhkoista ilmat. Äänimassa oli silti suodatettu bassovoittoiseksi niin että keskustelu kävi päinsä. Valeholografiset projektiot trendaavista videoista ja dj:n valikoimasta kiersivät seiniä, ja erittäin voimakkaat, kapeat valonheittimien säteet kiertelivät salia, yhdistyivät välillä johonkin pisteeseen ja jatkoivat taas vaelteluaan. Valokiilojen pyyhkiessä asiakkaiden ohitse Frank näki, miten näiden fluoresoivat tatuoinnit leimahtelivat ja jäivät hehkumaan pitkäksi aikaa. Välkehtivät valopisteet loivat salin yläosaan animaatioita, näköjään tyhjään ilmaan, eikä Frank käsittänyt, miten temppu oli toteutettu.
