Gabriel huomasi virheen nähdessään yhteistilan television. Työtoverit olivat kokoontuneet katsomaan sitä, ja hän liittyi seuraan. Yleensä hänen tekemiensä virheiden ei pitänyt näkyä televisiossa.
Hän luuli ensin, että lähetys tuli jostakin Kaspianmeren ympäristön kriisipesäkkeistä, sitten hän näki tuttuja rakennuksia. Hän otti teetä automaatista ja istuutui. Sillä aikaa kun hän oli istunut mukavasti työtuolissaan, niin mukavasti kuin heikkoselkäisenä voi, joku oli työntänyt soihdun ruutinassakkaan.
Gabriel katseli juoksevia ihmisiä, jotka paiskoivat pulloja ja kiviä. Hän näki sähköautojen kuumia, väkivaltaisia tulipaloja. Poliisit vaeltelivat ketjuissa ja ammuskelivat kyynelkaasua ja kumiluoteja. Oletettavasti ne olivat kumiluoteja, ainakin selostaja väitti niin.
– Mitä nyt on tapahtunut? hän kysyi muilta.
– Mielenosoittajat iskivät yhteen, Ritva sanoi. – Katupartioiden kanssa. Ministeriön aukiolla.
Ritva oli leveärakenteinen suomalainen nainen, joka oli ollut heillä töissä muutaman vuoden.
Johansson henkäisi orzoa henkitorveen. Vain muutama pisara pääsi väärälle puolelle mutta yskimisreaktio käynnistyi heti. Hän kakoi ohrakahvia papereihin, joita oli levittänyt pöydälle eteensä.
– Sano kuule suoraan että fasistien!
– Eiks toi nyt ole vähän yksioikoista tuomitsemista? Ei ne kaikki ole rasisteja esimerkiksi.
– Voi herranjumala. Lukisit joskus jotain muutakin kuin somea.
– Mä en lue liikaa uutisia. Työssä saa niitä tarpeeksi. Illalla jos jaksaa ja lukee, niin paha olo vaan tulee ja huonot unet, ja huono seuraava päivä.
– Tulee kohta kuule muutenkin huonoja seuraavia päiviä.
Kamera kuvasi ministeriön edustaa ja Gabriel näki, että rakennuksen ovilla oli mielenosoittajia, joita vartijat eivät jostain syystä vieneet pois. Lähellä parveili poliiseja ja virkamiehiä, ja valkoisiin haalareihin pukeutuneet kaverit avustivat heitä. Selostaja kertoi, että mielenosoittajat olivat liimanneet itsensä ministeriön oviin.
– Ne ovat käyttäneet liimaa, Gabriel sanoi.
– Just. Ilmankos riehuvat tolla lailla, Ritva totesi.
– Ei vaan liimanneet kätensä oviin. Ne täytyi irrottaa liuottimilla.
– Mä olen sitä mieltä, että jos tommoseen rupeaa, niin sitten ottaa vastaan mitä tulee. Senkus kiskovat irti. Eihän mikään toimi jos joka tolppaan on aina joku itseään liimaamassa.
– Sen kaverin selässä lukee…. Johansson siristi silmiään. – En saa selvää.
– Hei, siellä on ammuttu! Ritva sanoi.
He hiljentyivät katsomaan. Lähetys tuli televisioyhtiön kameroista, mutta mukana oli myös dronekuvaa ja videoita ihmisten omista kameroista. Näkymä siirtyi aukiolta sivukaduille, näytti mellakkaa, joka oli levinnyt Halleille ja joen toiselle puolelle. Siellä meno ei näyttänyt enää niin poliittiselta. Hypermarketin vartijat ammuskelivat sähkölamauttimilla kauppaan rynniviä ihmisiä. Osuman saaneet kierivät maassa kasvot kireinä, kun muut juoksivat ohitse. Kamera näytti pankkirakennusta, jonka eteen oli ajettu panssaroitu ajoneuvo, sen vieressä seisoi poliiseja konepistoolit käsissä. Kamera näytti myös kaupungintalon edustalla sijaitsevan laajan vesialtaan, joka oli heitelty täyteen kenkiä, aidanpätkiä ja muuta rojua, ja siirtyi sitten palavalle keilahallille.
Välillä kuvausryhmä kävi nauttimassa jääteetä ja croissantteja torilla ja kyselemässä mielipiteitä. Monet sympatisoivat mellakoijia, kaikkiahan tympi jatkuva olojen huononeminen. Yhtä monet halusivat vain, että kaikki palaisi ennalleen. Liikkuminen oli vaikeaa, metrot olivat pysähtyneet ja autonavigaattorit välttivät keskustaa, kun ne oppivat, että kadut olivat tukittuja.
– Siis rahastahan tässä vain on kyse, sanoi nuori nainen televisiossa.
– Aina on kyse rahasta, vahvisti hänen poikaystävänsä.
– Tästä näkee keitä raha suojelee, nainen sanoi ja näytti lasiensa näyttöä.
– Eli missä ei ole mellakoita? Kertokaa katsojille, selostaja pyysi.
– Tästä äpistä näkee, että…
– Onko siihen äppikin?
– On. Tästä näkee ettei tuolla Berverlyssä eikä oikeastaan Fracavillassakaan tapahdu mitään. Ja miksi ei tapahdu?
– Kertooko se senkin?
– Ei mutta minä voin kertoa. Siksi että pääosa poliiseista on siellä. Vartioimassa niitä kivitaloja. Ja siellä on vartijat ja kamerat ja muurit.
– Muumitkin on niiden puolella, poikaystävä sanoi.
– Vittu luuleksä että tää on joku vitsi?
– Mutta voisitteko tarkentaa, kuvausryhmän mies sanoi ja seurasi mikrofonillaan liikkuvia suita.
– Sitä vaan, että tää on tulos kun isot yhtiöt pääsee määräämään. Poliitikot on ollu ihan kädettömiä. Opportunistisia paskoja suoraan sanoen. Ai että sinkkiä löytyi vuoristosta. Luonnonsuojelualueelta! Ja sen ne pistäs tasaseksi! Ja nämä puuhaa lakia joka sallis sen. Kai nyt jumalauta jengi on vihasta!
– Nii! poikaystävä täydensi.
– Mutta näyttää siltä, että suurin osa mellakoijista ei kuulu näihin mielenosoittajiin, selostaja sanoi. – Mitä sanotte siihen?
– Populismia. Kun poliitikot ei puutu vihapuheeseen mitenkään.
– Ne itse asiassa haluaa niitä työpaikkoja, toinen nainen sanoi.
– Vittu nehän on pelkkiä väkivaltasia paskoja!
– Siellä on ihan tavallisia ihmisiä siellä, toinen nainen väitti vastaan.
– Joo, ne haluu halpaa bensaa ja liksaa. Valkoinen uiik heteromieshegemonia taas uiiik sojossa. Ja sit nää niiden uiik poliittiset edustajat uiik…
Lähetys tuli viiden sekunnin viiveellä ja studion sensori oli vihdoin hereillä. – …jos nää uiik löytäisi jotain mineraalia täältä kaupungin alta ne purkaisivat koko uiik kaupungin. Niitä ei oikeasti kiinnosta uiiiik.
– Kiitos, haastattelija sanoi ja kuvakulma vaihtui pikku kopterin lähettämään näkymään. Siinä näkyivät kaupungin keskustan maamerkit ja joki, jolla näytti olevan yllättävän paljon liikennettä, sekä kadut, joilla ei ollut. Joka puolelta nousi savupatsaita.
– Siis onko siellä ammuttu? Johansson kysyi.
– Ne oli nähtävästi kumiluoteja.
– Ne tekee pahaa jälkeä. Miten ne voi olla sallittuja?
– Poliisin valtuuksia lisättiin viime mielenosoitusten jälkeen. Muistattekste?
Gabriel muisteli. Siitä lähtien poliisin varusteisiin tuntui tulleen lisää varaosia. Niistä riippui nyt jos jonkinlaista patukkaa ja laitetta. Poliisit näyttivät melkein sotilailta, paitsi että niillä ei ollut maastopukuja.
Poliisin varusteet tuntuivat olevan suosittu artikkeli maailmalla. Köyhimmässäkin pikku valtiossa oli poliisilla oli runsaasti leluja, vaikka mökeissä olisi vallinnut nälkä ja viimeinen vuohi oli pitänyt teurastaa kun kuumuus oli tappanut sadon. Mutta poliisit olivat aina ravittuja ja hyvin varustettuja.
Ja jossakin olivat myös armeijat! Harmaat, vihertävät, tekoälyn suunnittelemalla maastokuvioinnilla peitetyt yksiköt pesivät jossakin syrjemmällä leireissään. Niiden kamat oli aina tehty parhaista raaka-aineista. Parasta terästä, eniten terästä, parhaat sitkoaineet. Gabriel ei tiennyt sotilastekniikasta mitään, mutta sen hän tiesi, että kun tavalliset autot saivat kolhuja kun vain hipaisivat toisiaan, niin sotilaiden kulkuneuvoilla olisi voinut huoletta ajaa vaikka liikenteen poikki. Niillä olisi voinut jopa ampua tien auki. Sotilaat kun menivät johonkin rakennukseen, he eivät käyttäneet ovia. Kun he lensivät, jälkipolttimien äänet löivät paskat housuihin. Sotilaiden laitteet sanoivat koko olemuksellaan, että tässä ei ole käsillä mitään muoviroinaa. Eikä se ollut. Siitäkin huolimatta, että sitten varsinaisissa sotatilanteissa niitä tuppasi hajoilemaan yhtenään.
Mutta siviilimaailmassa ne olivat kuin haikalat tavallisessa kalaparvessa. Linjat tarkoituksenmukaisia, ehkä korostettuna ripauksella häijyä piittaamattomuutta. Ei, Gabriel ei kaivannut armeijaa lähimaillekaan. Hän ei kaivannut muuta kuin työtä toimistossaan, tuolin nitinää, iltapäiväteetä. Miksei myös pientä moitetta esimieheltä päivän huolimattomuudesta ja lopuksi rauhallista kävelyä takaisin kotiin.
Sääkin oli ollut niin hyvä.
