– Pidä ne kädet ylhäällä, mies sanoi.
– Jep, Tononi vastasi. Mies osoitteli häntä automaattiaseella. Kuumottava tilanne. Sanottiin mitä sanottiin virtuaalielämästä, se oli immersoivaa ja sitä paitsi Tononi ei ollenkaan halunnut lähteä talsimaan uudestaan alkuzonelta.
– Mitä sä siellä hiippailit? Vakoilitko?
– Joo, teidän vauvanhoitoanne niinkö? Joo en.
– Ootsä KGB:stä?
– En tiedä edes mikä se on. Jollette tarkota sitä vakoiluporukkaa.
– Ei tarkoiteta sitä vakoiluporukkaa, pälli. Siis olet.
Tononi tiesi kyllä että kyse oli toisesta tiimistä, jonka kanssa Tononin tiimi oli löyhässä liitossa. Hän ei aikonut kertoa sen liikkeistä mitään. Radiopuhelin pysyi onneksi hiljaa, Jake tajusi pitää hiljaisuuden.
– Me ollaan Ne_jäbät. Those Guys, Tononi keksi nopeasti.
– Mitkä helvetin jäbät? Mitä vittua sä selität?
– Tuu lähemmäs sieltä, toinen mies sanoi.
Tononi käveli eteenpäin, ja miehet vahtasivat tarkkaan hänen liikkeitään. Toinen mies ei nostanut asetta tanaan, mutta piti sitä valmiina. Nuotio roihusi, varjot heiluivat pitkinä. Korealainen sanoi jotakin, toinen miehistä vastasi. Tononi luetteloi aukion tarjoamia mahdollisuuksia: aukion laidalla vaja, edempänä romuja ja ruostunut autonrunko, tie, joka vei kohti kaupunkia. Mikään niistä ei ollut kyllin lähellä.
– Siis Ne_jäbät. Ei vaan jotkut jäbät. Ne alaviiva jäbät.
– Jo on korni nimi. Mitä sä haet täältä?
– En mä vakoilemassa ollu. Meillä meni viime matka Bronxiin vähän vituiksi ja mä jouduin alottamaan täältä.
– Ai jaa? Mitä siellä sit tapahtu?
– No, piti ylittää silta, ja moskiittoparvi hyökkäsi.
– Idiootit. Ettekste tajunnu käyttää häivepukuja?
– Ei sattunu olemaan taskussa saatana.
– Ihan turhaa lässytystä, ammu se vaan, toinen länsimaalaisen näköinen mies sanoi.
– Onks vaipanvaihto kesken? Tononi vittuili.
– Eli olit kuulolla? Ja sulle ei kuulu meidän yksityiselämä mitenkään.
– Mitäs puhuitte. Ei kuule kiinnostanu yhtään. Voitasko päästä tästä, olis niinku hommia.
– Voitas ehkä tehdä vaihtokauppa. Jos kerrot Bronxista jotain, meitä vois kiinnostaa.
– Kuten mitä?
– Niinku että mitä kautta te sinne yrititte. Onks siellä mitään jäljellä kaupoissa ja miten tauti on levinny.
– No niinku sanoin homma meni vituiks, tai siis, tarkkaan ottaen mä olin se joka delas. Mut joo, mun frendit raportoi et siellä on kyllä rottia jos kiinnostaa gurmee. Storet on ryövätty tyhjiksi. Vedestä en tiedä. Mä voin kertoa myös, mistä sinne keskusaukiolle pääsee. Ainakin alkumatkan. Siis jos tulee sieltä motarisillan puolelta.
– Sitten voitas sopia että ei ammuta sua.
Jotain Tononin oli kerrottava. Ei tietenkään Zaphodin sijaintia, eikä heidän ansoittamaansa reittiä keskusaukiota reunustaville katoille. Sen jälkeen – ehkä kundit eivät ampuisi, ehkä ampuisivat. Fusepointissa ei ollut poliisia, joka olisi vahtinut murhia tai ryöstöjä. Gamemasterille oli ihan turha valittaa jos joku tappoi sut, pisti kamat fikkaan ja pariloi sun kropasta sen jälkeen nuotiolla tough jerkyä. Maailma eli omien lakiensa mukaan, ja pelaajat maailmassa rakensivat sääntönsä ja kulttuurinsa itse.
Yllättävää kyllä se toimi. Voisi luulla, että säännöttömyydestä olisi seurannut kaoottinen räiskintä, kaikkien sota kaikkia vastaan. Mutta ihmiset toivat laumaviettinsä ja lojaliteettinsa mukanaan peliin. Oli kiva istua nuotioilla juttelemassa, oli turvallisempaa metsästää ryhmissä. Peli tarjosi tavoitteita, joita oli vaikea saavuttaa yksin. Bronxin kaltaisissa kaupungeissa oli resursseja, joiden luokse oli turha yrittää soolona. Ruton ja fyysisen väkivallan uhka ja ruumiilliset tarpeet pakottivat tiimityöskentelyyn. Harva pystyi erikoistumaan yhtaikaa lääkäriksi ja tiedustelijaksi ja keräilijäksi, oppimiskäyrä oli sen verran korkea. Joten deathmatch-flaidikset jäivät aloitusalueille, missä joskus kaivettiin lähtökuoppia rei’ittämällä muita spawnaajia ja keräämällä kauppatavaraksi kelpaavaa roinaa. Mutta se roina oli halpaa tusinatavaraa, joten hyöty ei ollut suuri. Räiskittiinhän sitä tietysti ihan muuten vain. Spawneissa oli niin lyhyt cooldown, että deathmatch kävi päinsä. Mutta kun pääsi pelissä pidemmälle oli enemmän menetettävää, ja silloin piti tosissaan puntaroida halusiko riskeerata kaiken. Jos lahtaisi jonkun, laukaus kuuluisi kauas ja sitä saattoi hyvin saada luodin omaan nahkaansa, kun oli ratsaamassa uhrin reppua.
Noin periaatteessa ihmiset olivat ihmisiä täälläkin, ja ihmisiä kiinnosti tietojen vaihto, juttelu, vitsailu. Syntyi solidaarisuutta ja tiettyä kunniallista käyttäytymistä. Niin kuin että ei välttämättä heti ammuttu selkään. Useimmiten sopimuksista pidettiin kiinni, mikä kertoi jotakin mielenkiintoista ihmisluonteesta. Mutta lähes yhtä usein sopimukset myös yllättäen rikottiin, mikä sekin kertoi jotakin mielenkiintoista ihmisluonteesta.
Ja kaikkea sattui. Neuvottelut päättyvät tulitaisteluun, koska joku vittuili toisen rodusta tai joku ele tulkittiin väärin. Tai ihan vain mokattiin: ase laukesi ja homma eskaloitui hetkessä.
– Okei, Tononi sanoi. Hän sai heittää kolikkoa, rahalla, joka oli painotettu hiukan hänen edukseen. – Mutta voittekste kertoa ensin, keitä te niinku olette?
– No me ollaan riippumaton ryhmittymä, me kuuluttiin Pohjoiseen armeijakuntaan mutta erottiin siitä ja ruvettiin itsenäisiksi. Tää on nyt meidän aluetta. Meille pitää vastata, jos täältä jotain löytää.
– Onks teillä veronkanto-oikeus?
– On, mies sanoi ja ampui laukauksen Tononin ohi maahan. Hiekka pöllähti.
– Selväks tuli, on oikeus. Mulla ei vaan oo mitään, just oli spawni tuolla saarella.
– Selitä.
Tononi kertoi reitistä, jota he yleensä kulkivat, Jaken ja Zapen kanssa. Darpahan partioi yleensä vähän etäämpänä. Darpa ei tykännyt lähitaistelusta ja itse asiassa olikin hyödyllistä, että lähistöllä hiippaili varmistaja ja scoutti. Tononi oli ottanut samoja rooleja kun sai kiväärin ja oppi jotenkin käyttämäänkin sitä, mutta yhtä usein hän kulki tiimissä.
Näitä yksityiskohtia Tononi ei tietenkään kertonut. Vaan rupatteli rikotusta huoltoasemasta, sen kellarin säilytystilasta, joukkohaudasta ja rottalaumoista lähistöllä, poliisiasemasta, josta oli ratsattu kaikki mahdollinen mutta jossa oli käyttökelpoinen selli panttivankeja varten, tyhjiksi ryövätyistä esikaupunkialueen pikku kaupoista, joiden omistajista oli jäljellä vain veriroiskeita seinillä.
– Jos sulla ei mitään muuta sanottavaa ole…
– Joo, venaa, Tononi sanoi hädissään kun mies kohotti aseensa kohti Tononia. Sitten miehen tähtäys häiriintyi pienestä lieriöstä, joka lennähti hänen jalkoihinsa vajan suunnalta. Lieriö alkoi pursuta sankkaa savua.
Jake, vihdoin.
Toinen lieriö tupsahti maahan heti ensimmäisen perässä. Tononi pudottautui alas. Savu sankkeni nopeasti niin että miehiä tuskin erotti enää, ja Tononi säntäsi juoksuun. Mies ampui sarjan siihen missä Tononi oli ollut, ja käänsi sitten ilmeisesti piippua Tononin perään, koska Tononi kuuli seuraavien luotien iskeytyvän esineisiin lähellään. Toinenkin ase liittyi meteliin. Tononi syöksyi auton taakse suojaan ja odotti. Rynnäkkökiväärin rätinältä miehet eivät voineet kuulla Tononin askelia, joten he eivät voineet tietää tarkkaan, missä Tononi oli. Mutta he voisivat tehdä valistuneen arvauksen, ja piilopaikkoja oli vähän. Tononi lähti ryömimään suuntaan, jonka arveli johtavan autonromulle ja sen taakse.
Tulitus lakkasi. Miehet kuulostelivat läpinäkymättömän savun läpi. Silloin katolta kuului Jaken aseen ääni. Jake ampui lyhyitä sarjoja oikealle ja vasemmalle savupilven laidoille, teki miehille selväksi, että heidän oli paras pysytellä savuverhon suojissa. Miehet eivät vastanneet tulitukseen, koska he eivät olisi osuneet mihinkään ja koska se olisi paljastanut heidän tarkan sijaintinsa. Tononi eteni hiljaa autolta vajan luokse, missä hän nousi pystyyn ja odotti Jakea. Jake laskeutui tikkaat, ja he lähtivät juosta hölkyttelemään matalina pois aukiolta, välillä taakseen vilkaisten. Miehet eivät yrittäneet seurata.
