Justus ei muistanut miten puhe meni. Hän oli muistaakseen noussut korokkeelle ja sanonut jotain, varmaankin sanoi, koska oli kohti kääntyneitä kasvoja ja kiljahduksia. Ne olivat taputuksia ja aplodeja, hän arveli. Olivat kai. Paitsi kirkaisut, kun hän nyppi kukka-asetelmat pöntön laidoilta ja paiskoi pitkin seiniä. Suurieleinen veto. Hän muisti hämärästi, miten levitti kätensä ja julisti jotakin. Ihme ryynejä. Mitäköhän tuli sanottua?
– Hei, rauhoitu nyt, ääni kuului. Justus pyristeli irti. Joku piti kiinni käsistä.
– Ihan coolisti vaan, hei.
Kenelle se puhuu. Saatana. Mä olen coolimpi ku kukaan.
– Hei ekstra pidä kiinni.
– Mä oon freelanceri.
– Ihan sama mulle. Freelanceri muka. Mäkin oon sitten.
Joku nauroi. Jätkät nauroivat vieressä. Naiset kikattivat. Justus koetti tarkentaa katsetta. Rintoja keikkui edessä, pitkiä ripsiä, hampaita. Blondi ja joku punapukuinen. Jo niitä nauratti. Hyvät puskurit tuolla blondilla, mutta niinhän niillä kaikilla oli, tuli vakiovarusteena.
– Ei ota nyt kiinni. Ihan oikeesti.
– Vittu päästäkää irti. Mun on pakko päästä ulos. Täällon elukoita joka saatanan nurkassa.
– Jätkän tapulissa on. Kundit nauroivat taas. – Hei eiks se ole vähän huonovointinen.
– Joo kyl mä epäilisin, se oksens tonne vaatelootaan.
– Oho. Hahaha.
– Voisko joku teistä mimmeistä testaa noita? Trendiväri on oksennuksenkeltaset täplät. Vai onks se keltanen?
– Pidä nyt vähän kiinni.
Justus rimpuili mutta kundien ote piti.
– Päästäkää nyt saatana irti. Ei mulla mitään halluja ole. Mä olen ihan ookoo.
– Mitä noi jutut sitte oli?
– Se oli sellanen metafora, juntit. Mä maalailin tota tunnelmaa tuolla salin päässä. Kun siinä oli se kaiffari, jotain pariisilaista vanhaa rahaa ihan lesona. Siis näittekste?
– Anna sogee sille, se tasottaa vähän.
– Häh?
– No se auttaa.
– Mistä sä tiedät mitä toi on. Ooksä joku lekuri?
– No en mut –.
Justus olisi voinut kertoa, että hänellä oli päällä ainakin CT:tä ja sit niitä mitä sillä kundilla oli, mutta ei jaksanut. Kundit hääräsivät ympärillä.
– Istu hei tohon mä annan sokeria.
– Mitään sokeria. Viski menis.
– Vois ollakin hyvä. Mä haen. Tupla vai triplatupla?
– Tuplatripla ihan vittu kuule sama.
Justus horjahti ja hänet tuettiin istumaan rokokooistuimelle. Punainen pehmuste välkähti Justuksen silmissä. Se oli verenpunainen. Verenpunaista ja mustaa, ja valkeat huoneet. Natsejahan nää on. Nää kaikki on periny omaisuutensa joiltain capoilta jotka ampu juutalaisia ja nyysi niiden fyrkat.
– Vitun natsikekkerit. Sieg heil, sonnit.
– Joo joo, sieg sun sulosille silmilles.
– Ne on aika söpöt. Anna mä vähän halaan.
Mimmi kävi päälle, yhtäkkiä Justuksen syli oli täynnä pulleita rintoja ja suulle tuli pulleita ja märkiä huulia. Nainen työnsi kielen syvälle Justuksen suuhun ja Justus alkoi yökkäillä. Mimmi vetäytyi äkkiä. Punapukuinen roiskutti jotain sinistä lasistaan ja nauroi:
– Et oo vissin sen tyyppiä.
Sillä oli sointuva ääni. Se kuulosti puron solinalta.
– Hahaha, joku nauroi. Se kuulosti just niin kuin sarjakuvanaurulta. Korostetusti. Ha-ha-ha.
Justus sai viskin ja joi sen parilla kulauksella. Ja sitten vielä toisen.
Näkymä ei parantunut, mutta kaikkeen alkoi hiipi turvallinen humalan sävy. Tutkari tuntui yhä mutta nyt se oli enemmänkin kuorrutetta yleisfiiliksessä, joka alkoi tuntua känniltä. Vanha kunnon känni, siihen saattoi aina luottaa. Teininä sen jo oppi. Joka illan lopussa se odotti niin kuin turvallinen setä ja istutti homeiseen tuoliinsa.
Seuraavan päivän darrakin olisi sekin sitten just mitä pitikin, queensize-punkan pohjalla hikoileva vapiseva paskanhajuinen kasa. Ihan vanhaan tyyliin, ennen kuin hivenaineet ja porejuomat ja vitamiinit alkaisivat purra. Ei se harrastuksena nyt ihan loistokas ollut, mutta sitä kautta oli nyt mentävä.
– Onks nyt kaikki okei? jäbä kysyi.
– Joo, on.
– Varmasti?
– Joo, mä pärjään.
– Okei, jäbä sanoi ja käveli pois. Toinen katsoi Justusta vähän epäilevän näköisenä ja lähti sitten sekin. Punapukuinen mimmi jäi vielä, toinen oli kadonnut jonnekin.
– Oonks mä nähny sut jossain, Justus kysyi.
– Joo, mä olin tuolla edessä kun sä heitit keikan ja orkideat mun naamalle.
– Ai sori.
– Ei se mitään, mä oon aina halunnu kukkasateeseen. Voinks mä istua tähän?
Justus tarkensi naisen osoittamaan paikkaan ja havaitsi että siinä oli toinen verenpunainen tuoli. Päällysteen tekstuuri väreili inhottavasti, se oli täynnä mustia pisteitä, jotka liikkuivat. Justus katsoi tarkemmin. Ei, ei siinä mitään liikkunut. Hän koetti pitää katseen paikallaan, mutta liike oli kiistaton. Hän hieroi silmiä, katsoi sitten lattiaan. Koko lattia oli täynnä mustia pisteitä, jotka virtasivat ympäriinsä. Oikeastaan helvetin päheen näköistä, paitsi että ihan vitun pelottavaa.
– Joo istu vaan.
Naisen puku virtasi samanlaisia pisteitä. Ja sen ääni oli puromainen, mitenkään muuten Justus voinut sitä kuvailla. Ja hieno tekstuuri, rinnat kaartuivat sen takana.
– Onks toi, kenen toi on? Diorin?
– Se on Ferragamo.
– Öö tä?
– Fer-ra-gamo. Gaa-mo. Mä luulin että sä tunnet noi.
– En mä nyt kaikkia mimmien juttuja. Mennääks naimaan?
– Oho, en mä noin iisi ole, mimmi sanoi mutta ei lähtenyt pois. Musa alkoi kuulua selkeämmin. Viina ei nyt toiminut ollenkaan. Toisaalta musa kuulosti tosi mahtavalta. Natsit soitti jotain oopperaa, ne tajus aina dramaattisen musiikin, sen Justus myönsi. Ne osas teatraalisuuden. Isoa teatteria kaikki. Nyt ne soitti oopperaa. Huippua.
– Kuuletsä ton musiikin?
– Nii no tuollahan toi bändi soittaa.
– Mitä ne soittaa? Tosi upeaa musaa. Kuuleksä? Kuka toi laulaja on?
– No en mä nyt tiedä. Joku vaan.
– Vedä vähän lähemmäs tuoli jookos?
Mimmi veti. Homma sujui taas. Justus oli kingi, operetti täytti huoneen syvän rikkaana äänenä ja vieressä oli donna, joka katseli ja hymyili. Rinnat kohoilivat ja naisella oli vihreät silmät. Hyvin vihreät. Kaikki virtasi pieniä mustia pisteitä. Justus tunsi käden olkapäällään.
– Mikä fiilis?
Justus sijoitti katseensa yläviistoon, pois naisesta. Siinä oli se kundi, jolla oli ollu ne ryynit.
– No joo. Vähän niinku tosi makeeta. Mut joka puolella näkyy jotain pilkkuja.
– Joo niin mullakin, kundi sanoi ja nauroi. – Tiedäksä muuten mitä?
– Ni mitä?
– Tää jää sit päälle.
Kylmä hiki turskahti joka puolelle Justuksen iholle.
– Ei saatana!
– Läppä! Läppäläppä.
– Voi jumalauta!
Kundi nauroi, läpsäytti Justusta selkään ja meni menojaan. Justus seurasi miten se meni pointillistisen ihmismassan poikki ja katosi. Nainen puhui jotakin. Mitä se puhui? Kaikki aina puhuivat jotakin.
– Siis mentäskö? nainen toisti.
– Mitä mentäskö?
– Tonne kattoterassille.
– No vois haukkaa vähän happea.
Salin laidalla, boolipöydän ja puffetin vieressä oli lasiovet, joista pääsi laajalla kattotasanteelle. Tuuli oli temmata oven Justuksen kädestä kun he astuivat ulos, hän sai pitää kaikin voimin kiinni kahvasta.
Tasanne kiersi suurimman osan juhlatilaa ja matala pystypuinen kaide reunusti sitä. Terassilta oli 32 kerrosta matkaa katutasoon ja sieltä näki hyvin yli kaupungin, Molon ja Parsinneulan välitse. Vuoret eivät erottuneet pimeässä, mutta muutamista korkealla leijuvista valotäplistä voi aavistaa rinteille rakennetut talot. Tuuli oli täällä korkealla puuskittaista ja todella kovaa. Jätettyään seinän antaman suojan he joutuivat kävelemään vähän vinossa tuulta vastaan. Justus rämpi kohti kaidetta.
– Mä en tuu sinne! nainen huusi.
– Mitä?
– En tuu sinne!
– Mikset?
– Tuuli tarttuu muhun ja mä lennän yli laidan!
– Ei täällä niin paljon tuule. Eikä tää laiva keiku edes. Tuu nyt.
– En tuu.
Justus pääsi kaiteelle. Tuulenpuuskat suomivat häntä ja tukka pyyhkiytyi tuulen mukana. Kampauksesta ei varmaan ollut mitään jäljellä. Bleiseri lepatti, jos nappi olisi ollut kiinni se olisi ratkennut irti ja lähtenyt kuin luoti. Justus näki keskustan valot, jotka heijastuivat Parsinneulan kyljestä, suuret sillat yli joen ja autojen pienet valotäplät matelemassa siltojen poikki.
Pikku hyttyset, Justus ajatteli.
– Joisin maljan jos pystyisin, mutta en pysty ilman maljaa! Justus huusi.
Tuuli tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin se olisi kantanut vanhaa sanomaa. Se oli merkityksellistä. Viesti historiasta. Tämä tuuli oli tuullut täällä aina. Joo, tarvitsi vain tulla kokemaan ja käsitti, että kaikki tuolla alhaalla oli sontaa. Tuuli teki kaiken turhaksi. Se esti myös bändiä kuulumasta. Talo oli kuin vanha purjealus, Man-O-War, joka ponnisteli halki ajan tuulen, mukana lenteli Napoleoneja, hunneja, viktoriaanisia kolikoita ja kalpoja. Ja tuuli tuli kauempaa, mereltä, siinä oli suolan häivähdys ja se oli puhdasta. Se pyyhkisi pois kaiken skeidan, ravintolakriitikot ja toimitusten taukit päätoimittajat, lekurit ja kirjanpitäjien kitinät.
Nainen piipitti jotakin takana mutta Justus ei kuunnellut, se ei ollut kiinnostavaa. Hän oli löytänyt kosketuksen johonkin aitoon, ja hän aikoi pitää siitä kiinni. Ilman kohahtelut seinän ympäri ja pitkin terassia kuulostivat sointuvilta, ne olivat musiikkia, luonnon syvää musiikkia. Täytyi vain avautua sille ja ottaa vastaan.
Justus otti tukea kaiteesta, nosti jalan sille ja ponnistautui toiselle puolelle. Nainen nojasi terassin seinään tukeutuneena ja kirkui jotakin, sen punainen puku kieppui ja paukkui. Mitä se huusi, Justus ei saanut selvää eikä välittänyt. Se sai mennä.
Justus kääntyi katsomaan kohti tummaa kohinaa edessään. Tuuli tuli suoraan edestä, hän piti kiinni kaiteesta ja antoi sen pyyhkiä ohimoita ja hiuksia. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, mitään muuta ei ollut maailmassa kuin tuo syvä, tempoileva kohina.
Justus otti kaksi askelta eteenpäin ja hyppäsi reunan yli.
Justus ei kuollut. Hän putosi kolme kerrosta alempana sijaitsevalle tasanteelle. Tasanne oli kattorakennelma, joka erotti alapuolella olevan varsin viihtyisän ravintolan ulkoilmasta ja sateesta. Kattorakennelma ei kärsinyt vahinkoja. Justus katkaisi kolme kylkiluuta, käsivarren ja joitakin sormia, sai murtuneen nikaman ja aivotärähdyksen. Lantion tilalle hän sai kolmiulotteisen palapelin.
Nainen näki Justuksen putoavan ja syöksyi katon laidalle katsomaan. Hän odotti näkevänsä Justus kuolleena kadulla, mutta huomasi sitten alhaalla lojuvan hahmon ja tilasi ambulanssin. Ambulanssi tuli kahdeksassa minuutissa, ja kaksi minuuttia myöhemmin ensihoitajat olivat katolla. Sen jälkeen he soittivat pelastuslaitoksen hakemaan Justuksen tasanteelta, jolle vieville oville kukaan ei löytänyt. Aikaa kului.
Justus vietiin ensin yleiseen sairaalan. Mutta kun hänen äitinsä sai tietää onnettomuudesta, Justus kärrättiin yhtäläisellä kiireellä yksityiseen sairaalaan, pois käytävillä kompastelevien, tarttuvista taudeista ja pahoinpitelyvammoista kärsivien proletaarien joukosta. Hän sai oman huoneen totta kai. Aikaa kului lisää.
Viisi tuntia putoamisen jälkeen hän pääsi vihdoin leikkauspöydälle, ja kirurgit saivat eteensä kimaran todella inspiroivia ongelmia Justuksen hermoratojen kanssa.
Leikkausten vihdoin loputtua Justus makaili ensimmäiset viikot enimmäkseen tajuttomana. Kun hän vähän virkistyi, kovapalkkainen kirurgi kävi tiuhaan rupattelemassa jatkotoimenpiteistä ja ennusteista. Näytti siltä, että murtumat saataisiin paikattua ihan kivasti, lukuun ottamatta nikaman murtumaa. Vasen peukalo saataisiin väännettyä oikeaan suuntaan ja sen liikeratakin tavoittaisi kahdeksankymmentäviisiprosenttisesti alkuperäisen, mutta selkä paranisi hitaasti. Jos paranisi. Ja jotkin olennaiset hermot lantion tienoilla olivat vahingoittuneet.
Hermosärky alkoi tuntua pian heräämisen jälkeen, eikä se sen jälkeen enää loppunut. Justuksen äiti hankki parempia ja merkittävästi kalliimpia kirurgeja antamaan arvioitaan. Valitettavasti loppupäätelmä oli siltikin sama. Ihmiskeho oli yhä monin tavoin arvoitus, kirurgit filosofoivat Justukselle.
Justus katseli yksityisiä hoitajia, jotka kävivät pöyhimässä hänen tyynyjään. Erityisesti näiden rintoja ja piukkaan sairaala-asuun paketoituja peppujaan. Justus koetti fantasioida, miten pyytäisi kämpilleen sen polkkatukkaisen jolla oli söpö hymy. Sitten särky tunkeutui taas niin etualalle, että se tappoi mielikuvituksen. Justus pyysi lisää opioideja, antautui vuoteen pehmeälle paineelle ja katseli ikkunasta ulos. Ikkunasta avautui näkymä kaupunkiin.
Se oli hyvä näkymä. Toisiaan vasten nojailevia talonkattoja, puunlatvoja ja lenteleviä lintuja ja sen sellaista, mitä nyt kaupunkiin kuului.
