Olga oli tuonut mukanaan voileipiä ja söi niitä Saran kanssa joen varrella. He katselivat vettä, joka kiisi pyörteilevänä ja voimakkaana vanhassa uomassaan. Sara kysyi mistä Olga tuli ja mitä hän teki. Olga kertoi, että hän asui kaupungin eteläosassa, Tarskissa, missä hänellä oli koti pienessä kerrostalossa.
– Ja sieltä sä tulet sitten aina tänne?
– Yleensä minä menen ensin töihin.
– Oletko sä töissä?
– Olen, minä olen opettaja.
Oo, Saran silmät näyttivät sanovan. Sitten hän sanoi:
– Opeta minulle jotakin.
– Ihan vain jotakin, niinkö? Olga nauroi. – Minä olen aikuisopettaja, opetan aikuisia.
Sarasta se vaikutti vähän kummalliselta.
– Tarvitseeko aikuisiakin opettaa?
– Tarvitsee. Kukaan ei ole täysin oppinut koskaan.
– Mitä sä sitten opetat?
– No kielikursseja. Ja sitten on pari kulttuurihistorian kurssia.
– Mitä se on?
– Sitä millaisia tapoja on eri puolilta maailmaa tulevilla ihmisillä. Että he ymmärtäisivät paremmin toisiaan paremmin.
– No ymmärtääkö ne? Sitä kulttuuria?
– Kai ne, jotka tulevat kurssille ainakin.
– Yksi mies huusi asemalla minulle. Kun näki että kerjäsin. Se huusi että saatanan neekerinpentu, teidät pitäis kaikki hukuttaa tohon jokeen.
– Se on tosi rumasti huudettu. Ei noin saa sanoa. Ja sinulla on kaunis vaaleanruskea iho, hienot mustat pitkät hiukset ja kasvot, joita voisi pestä useammin. Mitä sinä teit sitten?
– No se oli ilkeätä, joten heitin kivellä sitä miestä. Sitten tuli vartijoita ja minun täytyi juosta pois. Onko sinulla omenoita?
Olga antoi omenan ja tyttö alkoi syödä sitä. Hän heilutteli jalkojaan ja kuopi uria hiekkaan penkin alle. Ja kauhoi varmaan hiekkaa sisään tennareihin, niin rikki ne olivat kantapäistä.
– Tunnetsä Alvaron?
– Kuka se on?
– Alvaro asuu veneessä, tuolla sillan takana. Joskus Alvaro antaa ruokaa.
– Ei, en tunne. Onko Alvaro kiva?
– On se. Oletsä käynyt koskaan tuolla?
Sara osoitti kohti keskustaa, missä pilvenpiirtäjät kohosivat valkoisina ja kimaltelevina. Olga huomasi siellä hennon savukiehkuran. Varmaan joku ullakkopalo.
– Olen tietysti.
– No minä en. Välillä minä kuvittelen, että siellä asuu erilaisia ihmisiä kuin täällä. Vaikka pidempiä. Ja sitten niillä on lentävät autot ja niillä olisi purjeita ja laskuvarjoja ja ne lentäisivät niillä.
– No ihan sellaista siellä ei ole. Mutta siellä on korkeita patsaita joista jotkut ulottuvat pilviin asti. Mutta niitä ei näe ilman erikoisia laseja. Niitä sanotaan virtuaalilaseiksi. Tai xr-laseiksi. Niillä näkee veistokset, joita on pystytetty kaupunkiin.
– Mutta ei niitä oikeasti ole?
– No ne on digitaalisia.
– Minä haluaisin nähdä ne.
– Katso.
Olga onki lasit taskustaan ja laittoi ne Saran nenälle. Sara näytti melkoisen hauskalta supermodernit, peilaavat xr-lasit silmillään.
– Voi juma!
– Näetkö?
– Jooo! Mikä tuo on tuo korkea? Se on ihan valtava! Sara kurkisti lasien yli ja nosti ne takaisin silmilleen. – Ja sitten tuolla on kanssa jotain pienempiä juttuja, tuolla alhaalla! Ja sitten mitä nuo on tuolla nuo möhkäleet?
– Niitä sanotaan Kuukiviksi. Ne kiertävät siellä pilvenpiirtäjien ympäri. Missä ne ovat nyt?
– Tuolla noiden kahden tornin lähellä. Hei, nyt tämä räpsyy jotenkin!
– Yhteys on varmaan huono täällä joen tällä puolella, se vaatii paljon kaistaa.
– Nyt ei näy enää, Sara sanoi, käänteli päätään ja antoi lasit takaisin. – Olisi kiva käydä keskustassa. Mutta minä en oikein uskalla mennä sinne.
– Voisin viedä sinut joskus sinne. Mennään bussilla vaikka. Haluaisitko?
– En tiedä.
– Miten niin et tiedä?
– No kun olen ollut vaan täällä Depiksessä ja Hansakortteleissa oikeastaan. Ja sitten kävin minä tuolla Vetesmaalla kun oli lääkäri. Ja sitten noilla kukkuloilla.
Sara osoitti epämääräisesti Vuorikiilan kaupunginosan suuntaan. Sitten hän näytti matalia tornitaloja sen laidalla: – Tuolla on nuo talot, asuimme siellä isän kanssa.
– Oliko se kiva asunto?
– Ei meillä ollut asuntoa. Me asuttiin teltassa. Puskissa. Nuo talot oli siinä lähellä. Me tultiin veneellä tänne kun olin pieni, en muista sitä hirveän hyvin.
Olga ajatteli sitä. Se kuulosti ankealta elämältä.
– Isä sanoi, ettei pidä mennä kauaksi kotoa. Voisi sattua mitä vain. Me leikittiin vain kotipihalla ja käytiin kaupassa siinä lähellä.
– Missä sinun isäsi nyt on?
– En tiedä.
– Et tiedä? Miten niin et tiedä?
– Yhtenä iltana isä vain ei tullut kotiin. Sitten sinne tuli jotain ihan vieraita ihmisiä, minä en pitänyt niistä ja minä karkasin.
– Sitten olet asunut Chimlinin ja Szc… kanssa niinkö? En osaa sanoa sitä nimeä.
– Szczezny. Joo olen. Tai Szczezny on joskus pois kun se on toisten poikien kanssa. Tai sit kans Davit ja Jasha on siellä joskus.
– Venäläisiä? Poikia?
– Joo kai. Eikun georgialaisia. Poikia joo. Ne sanoi, että ne vetää köniin jos joku kiusaa meitä.
Sara oli syönyt ja näytti tyytyväiseltä. Hän nojautui taaksepäin penkkiä vasten ja haukotteli. Olga katseli joelle. Hän voisi tehdä varmasti jotakin. Mutta mitä? Säännöt kielsivät ottamasta lasta. Siinä voi menettää oman kotinsa, ja Olgalla oli jonottanut monta vuotta nykyistä kämppäänsä. Mutta voisi hän tavata Saraa aina välillä ja auttaa.
– Alvaro sanoo, että tuossa joessa virtaa ruumiita.
Olga hätkähti.
– Mitä sinä sanoit?
– Alvaro sanoi, että se on nähnyt ruumiita joessa. Minä en ole. Mutta Alvaro näki. Se sanoi, että siellä oli kellumassa sellainen, se lipui ihan pinnalla, sillä oli takki, joka lepatti vedessä kun se meni ohi.
– Kai Alvaro kertoi siitä poliisille?
– Ei se oikein tykkää poliiseista. Ne kävi kerran sen veneellä ja tonki kaikki tavarat. Vei kanssa jotakin. Sitten Alvaro vietti yön sellissä. Ja ne pysäyttelee yhtenään. Ei se tykkää.
– Joo ymmärrän. Mutta mitä sille sitten tapahtui? Sille kuolleelle?
– Ei se ollu ainoa. Alvaro näki muitakin. Se epäili, että ne tuli Depiksen kanaalista mutta ei ollu varma.
– No tajuan kyllä, ettet uskalla mennä mihinkään yksinäsi. Depis varsinkin on ikävä paikka. Mutta tuolla keskustassa on nättejä puistoja ja jätskikojuja ja siellä on lava jolla pidetään esityksiä. Ja sitten siellä on –
Olga jäi miettimään. Mitä siellä oikastaan oli? Pilvenpiirtäjiä ja katupölyä. Äkäisiä tarjoilijoita, pornokauppoja, penkeillä makaavia kodittomia. Tummia limusiineja, jotka liukuivat hitaasti bulevardeja. Homeisia koulurakennuksia. Puistoja, joihin kukaan ei uskaltanut öisin.
– Siellä on… tosi paljon nähtävää. Ihmiset puuhaavat kaikenlaista ja siellä on…
Taas Olga jäi miettimään. Hän ajatteli pientä huvipuistoa, joka oli rakennettu sisätiloihin, virtuaaliseikkailurataa, jossa maksua vastaan sai mennä Niagaralle tai Kuun pinnalle. Sitä 41. kerroksen ravintolaa, jossa Olga kävi silloin tällöin ja katseli kaupungin yli sen saasteista kellertävää ilmaa. Yhtäkkiä mikään siinä ei tuntunut kehumisen arvoiselta. Mutta Sara saattaisi pitää huvipuistosta.
– On mitä? Sara kysyi.
– …karuselli ja peilisali, Olga päätti hölmösti.
– Okei, Sara vastasi, venytteli vielä ja nousi seisomaan. – Meillä on Szczeznyn ja Chimlinin kanssa sellainen leikki. Haluatko kuulla?
– Joo, kerro.
Olga arveli, että Sara kertoisi matkimisleikistä. Hän oli nähnyt kun lapset kulkivat ihmisten perässä ja matkivat heidän liikkeitään ja eleitään. Kun joku käveli puheluun syventyneenä, lapsi kulki piloillaan perässä tarmokkaana pälpättäen. Tai he matkivat vaikka lihavaa miestä, raahustivat puuskuttaen ja pullistaen vatsaansa paidan alta.
Mutta Sara kertoikin leikistä nimeltä Orpo, jonka he olivat keksineet. Aina vuorollaan joku valittiin Orvoksi, ja tämän tuli mennä jonnekin joen varrelle, etsiä yksinäinen rantalaituri tai pusikko ja istua siellä leikkien orpoa. Hänellä ei ollut ketään läheistä, ei ketään ystävää. Hän istui siellä ja mietti omiaan ja koetti valuttaa pieniä orvonkyyneleitä, samaan aikaan kun muut etsivät häntä. Etsijät eivät saaneet huudella vaan heidän tuli koettaa löytää hänet. Tavallaan siis vähän niin kuin piilosta.
Lapset olivat tulleet hyvin tehokkaiksi etsijöiksi, ja he tunsivat kaikki lähimaaston kolot. Siis myös minne juosta piiloon, jos näkivät poliisin tulevan paikalle. Tai jonkun horjuvasti tai aggressiivisesti kävelevän aikuisen, jollaisia oli parempi välttää.
– Miksi poliisi? Eihän kerjääminen ole kiellettyä?
– Ei kai, mutta ei saisi olla yksin. Ilman vanhempia. Poliisi pidättäisi.
– Missä sinä nukut?
– Yhdessä paikassa, Sara vastasi varovasti. – Siellä on lämmintä. Kukaan ei tiedä sitä paikkaa.
– Ymmärrän, jos et halua paljastaa, missä se on. Onko se täällä jossain lähellä?
– On. Mutten sano missä.
– Ei tarvitse. Haluatko vielä leivän?
– Haluun.
Olga antoi leivän, se oli viimeinen. Hän tarjosi myös mehupulloa, josta Sara joi puolet yhdellä pitkällä pulputuksella. Sitten Sara sanoi:
– Ihmiset on menossa jonnekin.
Olga katsoi ylös. Niin todella olivat. Tavalliset maleksijat ja työmatkalaiset olivat poissa, tilalla oli jonkinlaista levotonta liikettä. Ihmiset olivat kiihtyneen näköisiä, jotkut jopa juoksivat. Useimmat olivat menossa sillalle keskustan suuntaan. Pari ilmeisesti vapaata koiraa juoksi mukana. Yksi nuori mies kantoi kylttiä olallaan mutta niin, että Olga ei nähnyt mitä siinä luki.
Kyltti tuntui Olgasta yhtäkkiä vähän hassulta. Verkossahan kaikki hoidettiin, ja tuossa joku kantoi pahvikylttiä olallaan. Menee vielä varmaan johonkin pitämään sitä pystyssä, että muut näkisivät mitä siihen on kirjoitettu. Oltiin kirjoitustaidon alkulähteillä.
Hänen edessään kiirehti nuori mies, musta tukka liehuen, tummat silmät kirkkaina, vastuullisesti tuotetut nahkakengät jalassa. Vähän matkaa hänen perässään kulki vuolaasti jutteleva poikajoukko. Heitä vastaan tuli tuore äiti, hän työnsi lastenvaunuja kuin kilpa-ajoissa, kääntyi tieltä ja kiihdytti asuinkorttelien syövereihin. Kaikki näyttivät hermostuneilta, nekin, jotka eivät pitäneet varsinaisesti kiirettä. He vilkuilivat kaupungin keskustaan päin.
Kun Olga kääntyi katsomaan mitä he osoittelivat, hän jo useita ohuita savupilviä, jotka nousivat sieltä täältä liikekortteleiden ja hallintorakennusten suunnasta. Yksi mustanpuhuva savupatsas nousi aivan Kissankehdon vierestä ja leijaili sen kaksoistornien välistä. Siellä varmaan piti pitää ikkunoita kiinni, Olga ajatteli hajamielisesti (turhaan, sillä koneellisesti ilmastoidussa rakennuksessa ikkunankehykset oli ruuvattu pysyvästi kiinni). Poliisiauto ajoi ohitse, se ei huudattanut sireenejä mutta vilkut olivat päällä. Sara säpsähti, mutta poliiseilla ei ollut nyt aikaa katulapsille. Auto ajoi risteykseen, kääntyi sillalle ja katosi näkyvistä.
– Mitähän tuolla on oikein tekeillä? Olga pohti ääneen.
– Mä en tiedä, Sara vastasi. – Mennäänkö Alvaron veneelle?
– Pelottaako sinua?
– Mä en pidä tästä.
En pidä minäkään, Olga ajatteli. Ihmiset olivat hermostuneita ja kiihtyneitä, ja hermostuneet ja kiihtyneet ihmiset tekevät harkitsemattomia asioita. Ilmapiiri oli ollut pitkään kireä ja nyt ilmeisesti oli tapahtunut jotakin ikävää. Olga pisti lasit nenälle ja selasi uutisia, mutta selain jäi päivittämään eikä päässyt millekään sivulle.
– Mitä se Alvaro tekee?
– Kalastaa, niinhän mä sanoin.
– Tästä joesta? Tämähän on täynnä saasteita.
– Joskus se tekee retken merelle ja kalastaa siellä.
– Käykö Alvaro töissä jossain?
– Ei kai, en minä tiedä. Eikö kalastaminen ole työtä?
– No onhan se.
Ei, omaehtoinen kalastaminen omalla ajalla, ilman että on palkollinen ja vastuussa jollekin pomolle, ei ole työtä, Olga ajatteli kitkerästi.
– Tuutko sä? Mä haluun mennä nyt.
– No minä tulen katsomaan.
Olga otti laukkunsa ja he laskeutuivat joenrantaan. Jokea reunustava maa oli tuettu kivilohkareilla, mutta vesi nousi usein niin korkealle, että maa-aines oli lähtenyt sen mukana. Toisin paikoin suojamuuri huojui yksinään, ja polku kiersi muurin viereen revenneen aukon. Polku johti metallirakenteisen sillan alle, joka tärähteli yli kulkevien raskaiden autojen painosta, jatkui joen mutkaan, seurasi sitä vähän aikaa ja kohtasi toisen, vanhemman kivisillan. Sen kohdalla he nousivat ylös ylittämään kadun.
Ylhäällä oli poliisiauto poikittain risteyksessä juuri sillan jälkeen, se vilkutti sinistä ja kolme poliisia seisoi sen vieressä. Heillä oli konepistoolit käsissään. Olga ja Sara laskeutuivat toista puolta alas ja takaisin polulle. He kävelivät vielä satakunta metriä rapautunutta joenpenkkaa ja pensaikkoa, kunnes näkivät Alvaron veneen.
Olga oli odottanut pikkuista katettua lasikuituvenettä, mutta Alvaron vene oli rakennettu puusta. Se oli vanha, vernissattu ja siinä oli oikea kajuutta ja majoitustilat. Maali oli kulunut monin paikoin ja metalliosissa näkyi ruostetta, joskin näytti myös, että joku oli koettanut hangata niitä puhtaaksi. Alus näytti siltä, että se ei kulkisi kovaa. Se ei näyttänyt siltä että se ylipäänsä pääsisi edes liikkeelle. Mies, mahdollisesti Alvaro, istui taitettavalla tuolilla veneen takakannella ja tupakoi.
Alvaro oli rotevarakenteinen, joskin vatsasta aavistuksen pyöreä. Hänellä oli kulunut merimieslakintapainen päässä ja huolimattomasti ajeltu parransänki. Vaatetuksesta Olga ei osannut sanoa, oliko se kirpparikamaa vai jotakin, mitä merenlahtien asukkaat pyydystivät rysillä ja nuijivat hengiltä, ennen kuin pukivat päälleen.
– Hei Alvaro!
– Hei Sara! Kuka tuo on?
– Se on yksi opettaja, mä pyysin sen mukaan.
– Aijaa?
– Sillä on nukke, joka puhuu. Näytäksä?
– Ehkä kohta, Olga sanoi. Hän katsoi Alvaroa. Tämä näytti juuri sellaiselta rantojen mieheltä, jollaisia Olga oli koettanut välttää. Ragnarissa oli ollut ihan kylliksi. Ragnar oli alkanut dokaamaan muutaman vuoden jälkeen, kun sen yritys meni nurin. Se oli helvettiä. Ei sitä olisi taas tarvinnut muistaa, mutta muisti toi mieleen asioita niin kuin sitä huvitti.
– Moi, minä olen Olga. Säkö olet Alvaro?
– Vai opettaja? Eiks nyt ole työaika? Lintsaatsä?
– Minä olen nyt etätöissä.
– En tiennytkään, että opettajat voi tehdä niin.
– Ei vaiskaan, olen vapaalla.
– Haluisitsä kahvia?
– Okei. Onnistuisko cappuccino?
– Joo, mulla on täällä italialainen kahvikone kajuutassa. No eikä ole. Kun on kahvinkeitin. Kelpaako?
– Sori. Kyllä se käy.
– Onks sulla vielä niitä omenoita? Sara kysyi Alvarolta. Sara oli istahtanut lasten kolmipyöräiselle ja koetti ajaa sillä pienellä aukiolla, joka jäi veneen ja ylös nousevan ruohikkoisen rinteen väliin. Pyörä oli liian pieni, tytön polvet osuivat melkein hänen leukaansa.
– Joo, mä voin tuoda sulle.
Kuului poliisiauton sireeni. Poliisit ajoivat ylhäällä heidän ohitseen, kaarsivat sillalle ja kaahasivat joen yli. Ulina vaimeni ja katosi kaupungin kohinaan, jokiveden läiskeisiin kiviä vasten ja lokkien huutoihin. Jostakin kuului toinen sireeni, joen toiselta puolelta.
– Mitähän tuolla on tekeillä?
– Siellä on mellakka. Keskusta on täysin sekaisin.
– Älä?
– Joo. Se alkoi kai jostain mielenosoituksesta. Siellä on käytetty vesitykkejä ja kumiluotejakin.
– Mistä tiedät? Katsoitko uutiset?
– En kattonu, mutta kuuntelin kyllä. Mulla on radio, tiedätsä. Niin vanhanaikaista tekniikkaa, että se toimii vielä kun netti on poikki. Sulla mä vähän veikkaan on datavirta pimeänä.
Olga poimi lasit ja käynnisti selaimen. Mikään sivu ei auennut ja uutissovellus jäi pyörittämään latauskiekkoa.
– Näkyy olevan.
– Ja yks mun kaveri asuu joen toisella puolelle, sillä on hyvät näkymät bulevardeille. Ihan täyttä kaaosta.
– Miten sä siihen olet saanu yhteyden?
– Lällärillä.
– Millä?
– LA-puhelimella. Vanhaa tekniikkaa sekin, mutta toimii kun tietoverkko ei.
Alvaro poimi jotakin veneen kannelta ja näytti sitä Olgalle.
– Ai siis tuollainen radiopuhelin. Lapsilla on tuommoisia.
– Paitsi tää toimii oikeasti ja pidemmälle. Veneilijät käyttää näitä paljon. Ja ammattikuskit.
Alvaro meni kajuuttaan ja alkoi kolistella siellä. Hän kävi heittämässä omenan Saralle, joka koppasi sen taitavasti, ja palasi sisään.
Rantojen mies tuntui aikaansaavalta. Olga itse oli aivan täysi kaupunkiasukki. Hän oli hukassa, jollei päässyt joogaansa tai kahvilassa ei ollut latauspistoketta. Jos lasien akku oli tyhjä, joutui kulkemaan kaupungilla eksyksissä ja yksin. Ilman busseja ja metroa hän ei olisi päässyt minnekään. Mutta Alvaro ei näköjään jäänyt sormi suuhun. Hänellä oli jopa oma vene.
Sara oli lopettanut ajamisen ja istui pyörän satulassa syömässä omenaa. Hän oli heittänyt kengänrisat pois jaloistaan ja katseli ohi ajavia veneitä.
– Mitä mietit? Olga kysyi.
– Chimliniä. Se on ihan yksin tuolla.
– Missä tuolla?
– Se meni torille aamulla, meidän piti nähdä mutta mä olen nyt täällä.
– No keksisikö se tulla tänne etsimään sinua?
– Voi olla. Tai sitten meidän piilopaikkaan.
Olgaa väsytti seisominen ja käveleminen. Veneen vieressä oli vanha, rautainen puistonpenkki, joka oli raahattu jostakin puistosta rantaan ruostumaan. Sen takana seisoi vanha Honda-moottoripyörä, varmaankin Alvaron. Se näytti ajokelpoiselta. Penkki sen sijaan näytti siltä, että jos Olga istuisi siihen, se ensin värjäisi housut ja lopuksi repisi ne. Olga istuutui nuotiopaikan vieressä lojuvalle, auringon syömälle puupölkylle ja laski laukkunsa sen viereen. Hän tarkisti netin, mutta selain jatkoi yhä sivun päivittämistä.
Sireenien ääniä kuului taas vaimeana. Olga katseli kohti keskustaa, savupatsaita ja vastarannalta nousevaa Radissonia. Hotellin vieressä levittäytyi rivi vanhoja rantavarastoja, jotka oli otettu käyttöön yökerhoiksi ja pizzerioiksi, ja veden partaalle ulottuvia asuintaloja. Veneet liukuivat hiljaa aallokossa. Yksi nopeampi kiihdytti kaikkien poikki ja katosi alajuoksulle. Vesi tuoksui mudalle ja kostealle kaislalle. Tuoksui, nimenomaan, ei haissut.
Alvaro tuli kajuutasta pieni tarjotin mukanaan. Tarjottimella oli kahvinkeittimen pannu, maitotetra ja eriparisia mukeja.
– Kulkeeko tämä vene todella? Olga kysyi.
– Ei niin kuin jokin ulkolaitamoottorivene, mutta kyllä sillä merelle pääsee. Ja siellä tämä on vakaampi kuin sellainen kevyt kippo.
Alvaro kaatoi kahvia mukiin, Olga otti sen.
– Ei varmaan satu olemaan kasvismaitoa?
– Ei ole, sori.
Olga kaatoi maitoa vähän mukiin. Hän saisi ottaa maitohappobakteereita tämän jälkeen, hänen vatsansa ei ollut tottunut pilkkomaan tavallista lehmänmaitoa.
Olikohan tabletteja vielä jäljellä? Tai oliko niitä mukana ollenkaan? Hänen oma mukavuusalueensa lipui koko ajan kauemmaksi.
