Kaupunki valui vuorten laidalta pitkin peltomaita, jotka levittäytyivät tilkkuina ja läiskinä maaseudulle, joka vuorostaan venyttäytyi maan reunoille ja horjahti siellä, viimeisillä kallioisilla töyräillä mereen. Kaupunkia ruokki suonisto, joka levisi sen harsuisten rajojen läpi, se toi asukkaita, vei asukkaita, kuljetti kotieläimiä, kontteja, avokadoja.
Kaupunki oli symboli, se koostui paitsi rakennuksista tai rautatieasemista, yhtä lailla ihmisistä, jotka lörpöttelivät päivisin kahviloissa ja puistoissa, vetivät lonkkaa, aurinkoa ihoon, asuivat siltojen alla, asuivat luonnollisen ilman koskematta lasiteräksisissä koneissa, jotka olivat täynnä tietokoneita, riehuivat iltaisin perjantai-iltaisin yökerhoilla ja potivat vieroitusoireita sunnuntaisin. Kaupunkia olivat juopuneet kuljeskelijat joen varrella ja takamailla, Depiksessä ja Tarskissa, työttömät lentokapteenit, slummien asukkaat ja seikkailijat, jotka hakeutuivat asemia reunustaviin halpoihin yömajoihin. Joskus seikkailijoiden tiet kohtasivat, huoneessa sängynpääty hakkasi seinää eikä viereisen huoneen liikematkailija saanut unta. Herätyskellot odottivat aamua, junan kiskojen kiiltoa, harmaita lokkiparvia, aseman metallista kohinaa.
Autot olivat vallanneet katujen laidat niin kuin kaikissa maailman kaupungeissa. Ne jurottivat peräkkäin, umpimielisinä, yksityisinä, toisilleen nokittelevina, ne toivat mieleen vuoristoradan penkit, sen, joka oli nyt suljettu vaarallisuutensa takia. Teini oli ihan omaehtoisesti noussut seisomaan vaunussa, mutta onnettomuuden ei pitänyt olla mahdollista. Vaunu kulki ylämäkiä, alamäkiä ja kierteitä, joskus mentiin pää alaspäin. Nämä autot eivät sellaiseen pystyneet. Ne olivat yksitotisia, niillä oli vain yksi tarkoitus; lähteä virtanapin painalluksella luomaan liikennettä, joka rakensi tukokset keskustaan ja jonot siltojen äärille. Ne olivat kaupungin verisuoniston tulpat.
Kellokaupan ryöstäjä juoksi katua, isovatsainen kauppias puuskutti muutaman raskaan askeleen perässä ja huusi ponnettomasti varasta, vähän nolona, mutta rosvo oli jo juossut näkymättömiin. Ihmiset kääntyivät katsomaan kauppiasta, vilkaisivat hänen osoittamaansa suuntaan, menettivät mielenkiintonsa ja maleksivat tiehensä. Kaupunki nielaisi kaiken. Röttelökylät laajenivat sen kupeissa, kissat kuljeskelivat kujilla, nälkiintyneinä ja valppaina.
Kaupunki käänsi kylkeä yöllä. Se teki sen todella huomaamatta niin suureksi olennoksi, mutta se vaihtoi mielentilaa keskiyön jälkeen kello 2.40. Kaikki hereillä olevat tunsivat sen. Sen tunsivat baareissa apeana pois kävelevät, ja pahiten ne jotka istuivat yksin kotonaan, unettomina, tuijottamassa ikkunasta ulos valojen täplittämään pimeään. Jokin liikkui siellä, eikä se ollut tuttua. Jotakin raahautui siellä, jotakin ystävällisen ja vihamielisen tuolla puolen, jokin joka voisi kääntää elämän nurin niskoin, se raahautui katukuiluja eikä piitannut kenestäkään tielleen sattuvasta. Ikkunoita oli turha sulkea, sillä valvoessaan sen tunsi silti, ja nukkuessa unisykliin tulvi pahaenteisiä kuvia.
Voisiko kaupunki jättää asukkaansa ja lähteä niine hyvineen? Se oli niin pitkään ollut tässä vuorten kainalossa, tyytyväisenä veteen, joka oli valunut jokea pitkin sen läpi, siinä uineisiin kaloihin, kivikkoiseen maaperään, kaikkialla nakertaviin rottiin. Jopa ihmisiin, jotka olivat aamuvarhain levittäneet leiväntuoksua koleille kaduille. Ehkä se oli jo kyllästynyt? Ottaisiko se mukaan asukkaansa ja pikku eläimensä ja lähtisi, tai jättäisikö se kaikki oman onnensa nojaan? Niin että kun heräisimme aamulla, näkisimme kedon, jolla muutama lehmän hermoilla varustettu lehmä liikuttelisi leukojaan ja tuumiskelisi verkkaan, miksi olimme niin hämmentyneitä. Ne märehtisivät, ja katselisivat, ja kaupunki olisi poissa.
Jokaisella on näitä unia. Emmekä me uneksiessamme kykene mittaamaan aikaa. Unissa avataan portit, niiden pystypylväisiin kiinnitetään soihdut ja meidän on astuttava sisään sillä me tiedämme että on aika, emme ehkä pidä siitä mutta me otamme lapiomme ja kynämme ja menemme peremmälle. Uni ei koskaan kerro minne, se jättää tarinan mihin lystää ja me heräämme, tai luulemme heräävämme, ja kaupunki hihittää hiljaa, nauru raikaa tahkojuustoksi kalutuissa tunneleissa ja putkistoissa sen alla. Ehkä vain rotat tietävät tästä jotakin.
Aamulla kaikki on paikallaan, valo lämmittää yhtä lailla röttelöiden peltikatot kuin Linnavuoren vanhat muurit, kimaltelee kiireettömästi pyörteilevässä vedessä ja näyttää siltä kuin kaupunki olisi pessyt kasvonsa. Mutta yöllä ei ole satanut, kaupunki hourailee, sillä on kuumetta. Vesialtaiden pinta on polttava. Talot hohtavat kasvoille, aamucroissant tuoksuu uunille, poliisipartio kadulla hikoilee virkapuvussaan. Toinen miehistä on irrottanut pamppunsa ja pyörittelee sitä kuin mykkäelokuvassa. Joessa ajelehtii jotakin. Autot kiipeilevät toistensa päälle kun ne koettavat tungeksia risteyksiin, ne ovat kuin kakaroita, mistä ne ovat oppineet tapansa? Risteyksissä valot vilkuttavat reipasta punaista ja valoon himmenevää vihreätä, let’s dance, taivaalta sataa hienoa pölyä ja sinisen murenia.
