Sebastian nousi raivoissaan tahritusta autosta. Hän etsi sotkijaa mutta ei ollut varma kuka monista mielenosoittajasta se oli. Hän tempaisi yhtä pidempää miestä käsivarresta. Mies kääntyi ärtyneenä, ja Sebastian näki, että tällä oli kasvonaamio. Heittäjällä ei sellaista ollut. Sebastian tähyili muita. Kenelläkään ei näyttänyt olevan maalia mukanaan.
Sebastian katsoi autoa. Punainen peitti koko konepellin ja ulottui tuulilasiin asti. Sitä valui myös sisään konetilaan pienistä ilmaritilöistä tuulilasin alla. Mutta se ei voinut olla maalia, se oli tahmeata ja pelti hylki sitä. Se näytti vereltä. Sebastian meni lähemmäksi, kumartui haistamaan. Se oli verta. Se lähtisi pesussa. Kusipäät eivät saaneet aikaan peruuttamatonta tuhoa. Mutta mersu näytti hirveältä.
– Seba?
Sebastian ei reagoinut. Sebaksi häntä ei ollut kukaan kutsunut vuosikausiin. Nainen tuli lähemmäksi ja tarttui Sebastianin olkavarteen. Sebastian kääntyi.
– Seba? Oletko se sinä?
– Ai moi…
Hän katseli yllättyneenä naista. Nainen oli lyhyt, tummatukkainen ja hyvännäköinen, erinomainen ryhti. Kasvoissa oli jotakin tuttua. Sebastian rassasi muistiaan.
– Etkö muista? Sä opiskelit silloin teologiaa ja me tavattiin Birgitten kautta. Birgitte oli mun paras kaveri. Ja sä kiusasit sitä.
– Ai Birgitte? Sä olit Livia!
– Still Livia.
– Miten niin kiusasin?
– Et tajua vieläkään? No sä olitkin aina omissa sfääreissäsi. Katselit korkealta maailman matoisten yli vai mitä?
Sebastian muisti, että Livia liikkui aina Birgitten kanssa. Livia harrasti tanssia, jotakin japanilaista rujoa tanssia, josta Sebastian ei tajunnut mitään. Livia oli hyväkuntoinen, eloisa, muodokas ja liikkui sulavasti. Keran Sebastian käveli hänen kanssaan kaupungilla samalla jutellen, ja aina kun Livia innostui selittämään, hän ilmaisi sitä käsillään, ilmeillään ja koko kehollaan ja pysähtyi. Sebastian nauroi ja sanoi: – Sinä et pysty kävelemään ja puhumaan samaan aikaan.
Menivät he kerran Livian asunnollekin. Sebastianin mielessä se yhdistyi muistoon kävelyretkestä, mutta todennäköisesti se tapahtui kuitenkin joskus illalla, mahdollisesti opiskelijabileiden jälkeen. Mitä Livia opiskeli? Sebastian ei muistanut. Ehkä antropologiaa tai jotain vastaavaa. Mutta Livian asunnon hän muisti. He söivät jotain pientä jääkaapista, tuskin joivat mitään, ja sitten Livia halusi näyttää jonkin tanssiliikkeen jossa hän otti Sebastiania kädestä. Heidän kätensä koskivat – ja homma eskaloitui, he suutelivat ja paiskoivat vaatteet yltä, rojahtivat vuoteelle ja levittivät pitkin lattiaa sängyn viereen pinotut kirjat, jotka kertoivat Isadora Duncanista ja butosta ja Artaudista. Sebastian muisti kuinka Livian käsi oli yhä Sebastianin kädessä, kun Sebastian työntyi takaapäin sisään ja he liukuivat vuoteen laidan yli ja jatkoivat raivokasta naimista, puoliksi lattialla.
Sen jälkeen, Livia oli katsellut Sebastiania ja sanonut jotakin, Sebastian ei muistanut mitä. Sebastian oli vastannut jotakin, ja Livia oli lyönyt avokämmenellä Sebastiania poskelle. Miksiköhän? Sebastian ei muistanut ollenkaan mitä oli puhuttu, ei ymmärtänyt syytä iskuun silloin eikä ymmärtänyt sitä vieläkään. Pian sen jälkeen he olivat ajautuneet erilleen.
– Sinä olet… sitten mukana tässä? Sebastian sanoi ja viittasi epämääräisesti ympärilleen, ajatellen tanssijoita. – Tai eihän se ole yllätys, kun sinä tykkäät tanssista.
Livia katseli Sebastiania kasvoillaan ilme, jota Sebastian ei osannut tulkita.
– Niinkö sinä ajattelet? Että minä olen tässä tanssin takia? Mitä sinä puuhailet nykyään? Ajelet mersulla?
– Joo, no se on vain… mulla on toi työ…
– Niin että kruisailet täällä vaikka täällä on niin tehokas joukkoliikenne?
– Mä en ehdi joka paikkaan muuten.
– Niin varmaan. Tajuatsä yhtään mistä tässä on kyse?
– Olen minä mielenosoituksia nähnyt. Olen joskus osallistunutkin, vaikken nyt ihan viime vuosina.
Livia selitti. Kulki välillä muutaman askeleen kulkueen mukana ja selitti sitten taas. Hän oli ihan samanlainen kuin ennenkin. Sebastian seurasi, kuunteli ja katseli Liviaa ja tunsi kovettuvansa. Livia oli ikääntynyt muutaman vuoden mutta oli yhä todella kaunis. Sebastian muisti miten he ravasivat bileissä, niin kuin opiskelu olisi ollut jokin epäolennainen sivuharrastus. Miten he tapasivat aina uusia ihmisiä eri elämänaloilta. Miten Sebastian oli opetellut Kuutamosonaatista 11 ensimmäistä tahtia, ja soitti sitten niitä joissakin kotibileissä kun juomat olivat loppuneet ja kaikki olivat jo väsyneitä. Hän keskeytti soiton yhtäkkisesti juuri ennen 12. tahtia. – Soita soita, se on kaunista, soittoa kuunnellut nainen pyysi, ja Sebastian esitti lyhytpinnaista (mutta toivoakseen todella kiinnostavaa) diivaa ja kieltäytyi ylpeästi.
Miten illat muuttuivat öiksi ja valkenivat aamuiksi, kaukaisissa lähiöissä, uusien ystävien kanssa. Pienessä, valoisassa krapulassa kaikki näytti merkilliseltä, ilma läpikuultavalta ja autot pieniltä ja hassuilta, kadunvarsilla pesiviltä olioilta.
Sebastian vilkaisi Mercedestä, joka seisoi kadulla. Hän harkitsi hetken että vain lukitsisi sen ja jättäisi siihen. Hänellä oli rahaa, hän voisi maksaa sakot. Mutta sehän oli keskellä katua.
– Voitko odottaa vähän?
– Mitä?
– Siirrän tuon pois tieltä.
Livia seurasi katseellaan ohi virtaavia ihmisiä ja nyökkäsi: – Voin minä.
Sebastian luovi autoa tungoksessa kunnes sai siirrettyä sen kadunlaitaan. Hän ei viitsinyt katsoa oliko se sakkopaikalla, sitä voi murehtia myöhemmin. Hän juoksi takaisin Livian luokse. Hän huohotti vähän, hän ei ollut varsinaisesti juossut pitkiin aikoihin, mitä vähän kasvattanut pattia salilla ja polkenut kuntopyörää. Ei kaikkea ehtinyt, mutta henkinen ihminenhän hän pohjimmiltaan olikin.
He liittyivät kulkueen liikkeeseen. Kärkijoukko kirjavissa vaatteissaan oli jo poissa, nyt useimmilla oli vähemmän silmiinpistäviä vaatteita. Musta ja vihreä näyttivät olevan suosiossa. Kirkkaanpunaisia pääliinoja tai huiveja näkyi yhä. Kulkue valui samaan suuntaan, mutta siinä oli tiettyä epäjärjestystä. Jotkut ryhmät huusivat ääneen iskulauseita. Naamiot esittivät surua, moneen valkoiseen maskiin oli maalattu punainen kyynel toisen silmänaukon alle. Hiuksia oli kasteltu joko tuhkaan tai muuhun vastaavaan törkyyn.
– No mitä sinä puuhailet nykyään? Livia kysyi. – Valmistuitko koskaan?
– Valmistuin. Minä olen rehtorina nykyään.
– Mitä? Livia kysyi ja kumartui lähemmäksi. Sebastian kuvitteli tuntevansa tämän hiusten tuoksun.
– Valmistuin. Olen rehtorina.
– Vau. Eipä olisi silloin uskonut. Sinulla menee hyvin.
– Mitä?
– Että sinulla menee hyvin. Mut auto on kyllä ihan turha.
– Ei se minulle ole turha.
– Ei kai sinulle, mutta oikeastaan se on rikos.
Kulkue eteni kohti keskustan poikki kohti elinkeinoministeriötä. Lasiseinäiset toimistohotellit heijastelivat sen värejä samalla täsmällisyydellä kuin taivaan sineäkin, yhtä välinpitämättöminä. He kävelivät hitaammin kuin muut, ja perässä tullut tamburiineja ja rumpuja paukuttanut ryhmä ajautui vähitellen lähemmäs.
– Niin, sähän olit jo silloin aktiivinen, Sebastian huusi.
– Olin mitä?
– Aktiivinen.
– Ja sä taas olit jossain pörssissä kesätöissä.
– No se oli silloin.
– Niin nytkö et olisi?
– Ei ole tarvetta.
Livia ei sanonut siihen mitään. Sebastianille tunsi piston sydänalassaan. Miksi? Mitäköhän Livia teki? Sebastian kumartui Livian puoleen että tämä kuulisi:
– Mitä sinä teet?
– Mitä?
– Minä en muistanut kysyä mitä sinä teet nykyään?
– Minä olen Le Bafotarissa.
– Missä?
Livia toisti nimen.
– Mikä se on?
– Tanssiteatteri.
– Arvaan mitä teet siellä.
– No kyllä minulla on siellä kiinnitys. Mutta joudun tekemään paljon muuta kanssa. Lavastamista ja sellaista. Ja sitten freenä välillä pikkupaikoissa.
– Okei, vai. Säkin olet päässy pitkälle.
– Aijaa? Livia nauroi. – Mä teen ihan samoja juttuja kuin ennenkin. Jätin vaan ne tylsät opiskelut. Mut mulla ei sitten ole oikein koskaan rahaa mutta ei se mitään.
– Joo. Ei kai.
Mielenosoitus ylitti pääkatujen risteyksiä ja eteni, poliisit vahtivat liikennettä. Kulkue oli värikäs, se tuntui huutomerkiltä katukuvassa, kirkaisulta, joka halkaisi ihmisjoukot ja työnsi niiden keskelle kysymyksen joka vaati vastausta. Työmatkalaiset seisoivat katselemassa ohi virtaavaa joukkoa, useimmat ärtyneinä. Matka lounaalle oli katkaistu, tai strategianeuvotteluun oli enää viisitoista minuuttia ja siinähän sitä vain odotettiin.
Poliisit näyttivät jämeriltä niin kuin aina, heille oli kasvatettu jossakin altaassa uusia leukoja ihan tätä tilaisuutta varten. He seisoivat kadunkulmissa, istuivat vilkkujen alla autoissa ja silmäilivät vakaan näköisinä väkijoukkoa. Useimmat poliiseista kannattivat oikeistolaista Kansa ensin -puoluetta, joka halusi ulos maasta kaikki jotka eivät olleet ainakin kolmannen polven kansalaisia. Tämän vaatimuksen puolue oli näpertänyt kasaan kun ”kantaväestön” määritteleminen osoittautui perin hankalaksi.
Kulkue oli saapumassa ministeriön aukiolle. Muita ryhmiä oli jo tullut muualta kaupungista, jotkut bussikuljetuksilla maakunnista asti. Aukio alkoi täyttyä. Kirkkaanpunaisia huiveja näkyi paljon. Joukossa oli paljon nuoria ja opiskelijoita, mutta Sebastian näki myös tavallisia työläisiä ja vanhuksia.
– …mut en mä pysty enempään, Livia sanoi.
– Anteeksi, mitä?
– Että en minä pysty sen enempää vaikuttamaan. Teen vain taidetta ja koetan muuttaa vähän maailmaa sillä tavalla. Jonkun ajattelua se ehkä vähän muuttaa, mutta siinäpä se sitten onkin. Se on vain minun tapani.
Kundit vieressä sytyttivät jointin, ja tuttu, vähän makea tuoksu levisi ilmaan. Toisella oli kasvomaski, hän joutui nostamaan sitä aina kun otti hatseja. Sebastian yski, hän ei päässyt mihinkään savupilven keskeltä.
– Siis koettaako taide aina vaikuttaa johonkin?
– Totta kai. Sehän on ihan selvä.
– Mutta onhan sitä kaikenlaisia näyttäviä esityksiä, jotka … Sebastian ei tiennyt miten jatkaa. Kaikki ihmiset ja meteli, kaikki kauniit naiset ja heidän huudoissaan kuuluva vakaumus saivat jotakin nitkahtamaan Sebastianin rinnassa. Tai ehkä se oli se savu. Tuntui kuin jokin ovi olisi ollut taas raollaan, ovi jonka hän luuli sulkeneensa monia vuosia sitten. Oikeastaan elämä ja rakkaus olivat ihan yksinkertaisia asioita, jotka tapahtuivat kun vain antautui elämän kuljetettavaksi.
– Sä puhut viihteestä, Livia sanoi. – On silläkin käyttönsä, mutta taide on muutosvoima. Tai sen pitäisi olla. Taiteilijat koettavat herättää ihmisiä.
– Herättämään miten?
– No näkemään, mitä maailmassa todella tapahtuu.
– Mitä maailmassa sitten todella tapahtuu?
Livia sujautti käden kaapunsa taskuun, poimi sieltä esitteen ja antoi sen Sebastianille. Livia nojautui lähemmäs Sebastiania ja toi huulensa Sebastianin korvaan, mikä humautti kuuman aallon Sebastianin läpi aina kiveksiin saakka:
– Tule katsomaan. Meillä on esitys illalla.
Sebastian katsoi koristeelista flyeriä ja pisti sen taskuunsa. Livia lähti seuraamaan omaa ryhmäänsä ja ajautui kauemmas. Ryhmä tanssi. Kirkkaat väririekaleet leijuivat ja pyörivät ilmassa, mustat vaatteet muodostivat rytmikkäitä kuvioita ja valkeat naamiot niiden yllä näyttivät liikkuvan itsenäisinä olentoina. Livia huiskutti vielä kerran Sebastianille ja kääntyi sitten pois, ihmisten kieppuvaan liikkeeseen.
