– Voitteko huonosti?
Hän heräsi, avasi silmänsä. Hetkeen hän ei muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei edes sitä kuka hän oli. Hän havainnoi tilannetta ihmeissään.
Toki hän tavallaan tiesi kuka oli, majailihan hän tutussa kehossaan. Sen tunsi. Mutta normaali ajatusten, stressin, muistojen ja odotusten jatkumo oli särkynyt. Kaikki se, joka yleensä ajateltiin minuudeksi.
Hän makasi kostealla, hieman keikkuvalla lattialla, joka tuntui kimmoisalta. Metro, hän tiesi, että se oli metro. Lattiamatossa oli juomuja ja hiekkaa ja joitakin isompia kivenmurusia. Penkki, jonka alla rutattu pahvimuki. Paperista kääritty tikku, jonka täytyi olla tikkarista. Hän näki tarkasti kaiken. Puoliksi hänen allaan oli ruttaantunut paperikassi, ja lattialla sen vieressä toinen. Pyöreä pastellinsiniseen takkiin pukeutunut nainen seisoi kumartuneena hänen ylleen. Nainen katseli häntä ja esitti kysymyksensä uudestaan. Voiko hän huonosti? Vaikea sanoa.
Mies joka seisoi naisen vieressä näytti huolestuneelta. Ilma oli kostea. Olga luetteloi aistimuksiaan. Ilmassa oli valoa. Keinovaloa, valkoista elektronista valoa. Miehen ja naisen takana näkyi muiden ihmisten hahmoja.
– Hei, tarvitaanko ambulanssia?
Tila oli meditatiivinen, maailma oli tuore. Tyhjennetty kaikista ennakkokäsityksistä.
Olga pelästyi: entä jos tämä jatkuisi näin? Tietysti hänellä oli menneisyys. Hän oli ihan tavallinen ihminen, oli sukulaisia, tekemistä ja aikataulu. Täytyihän ne saada takaisin! Paniikin antamin voimin hän ponnisteli takaisin normaalitilaan, yhtä raivokkaasti kuin hukkuva koettaisi nousta pintaan. Ja yhtäkkiä koko maailma rojahti paikalleen.
Olga. Hän oli Olga. Hän oli pyörtynyt, ja nyt hän makasi metron lattialla. Hän oli ollut töissä ja katto putosi ja sitten satoi ja kengät kastuivat ja piti käydä ostoksilla, sitten oli metroasema ja siinä oli se spurgu ja ostoskassitkin olivat tuossa.
Olgan ajatukset olivat laukanneet hurjaa vauhtia, mutta koko episodiin oli kulunut varmasti vain jokunen sekunti.
– Ei, ei tarvitse, kiitos.
Olga kohotti ylävartaloaan. Se liikkui kuuliaisesti. Hän kampesi itsensä istumaan ja nousi sitten penkille. Siirsi ostokset lähemmäksi, oikoi lilanvärisen kassin ruttuja.
– Ihanko varmasti kaikki on ok?
– Joo kyllä tämä tästä, minä vain pyörryin. Ei tässä enää mitään hätää. Kiitos.
Pariskunta jäi seisomaan käytävälle ja juttelemaan. Jos se nyt oli pariskunta. Mies jutteli, miten oli kerran nuorena matkustanut Italiaan ja pyörtynyt kuumuudessa, ei varmaan ollut juonut tarpeeksi. Kaikkea sitä sattuu. Nainen pohti ääneen sukulaistaan, joka oli saanut jonkun kohtauksen.
Olga oli helpottunut. Hän kaikki oli taas normaalia. Ja melkein samassa hän katui.
Hän oli vain lukenut tällaisesta. Niin kuin siitä sarjakuvasta. Aku herää hölmistyneenä ja kysyy ”Mi-mi-mitä? Ku-kuka minä olen? Missä minä olen?” Ja kiukkuinen bussikuski karjuu: ”Te olette taukki tämän linjan päätepysäkillä. Ulos siitä!”
Varmaan juuri se tila mitä meditoinnissa etsittiin? Hän oli joskus kokeillut meditointia, mutta hän oli saanut siitä vain kipeät jalat, tärinän lihaksiin ja vähän vaivaantuneen olon. Nyt hän oli saanut ilmaiseksi koko paketin, ja hän oli saman tien heittänyt sen pois. Samanlaista tilaisuutta ei tulisi varmaan enää koskaan.
Mutta ei tuollainen ollut normaalia. Monen vuoden jälkeen bodhipuun alla ehkä, mutta ei keskellä päivää metrossa. Hänestä olisi voinut tulla metrotunneleissa harhaileva mielipuoli, joka kulkisi päämäärättä sukat makkaralla ja käsissä pari rutistunutta paperikassia, tietämättä minne mennä, kunnes viranomaiset tulisivat ja toimittaisivat pois. Sitten hän popsisi pillereitä päivät pitkät jossain laitoksessa ja ihmettelisi mihin oma elämä meni.
Olga huomioi taas pariskunnan. He juttelivat ja vilkuilivat välillä Olgaa. Muutkin matkustajat olivat tietysti nähneet kaiken. Ne katsoivat muualle mutta ne ajattelivat. Kiusallista. Kun metro pysähtyi, hän nousi, poimi ruttuiset kassinsa ja meni ulos.
Hän nousi maan pinnalle oudossa paikassa. Se oli ahdas varjoisa katukuilu, jossa oli pari pubia, suutari ja pieni kauppa, joka myi vanhaa tavaraa. Takana oli pystysuotaan nouseva lasiseinä. Hän säikähti, että outo tila alkaisi uudestaan. Sitten hän näki tutut Globaldalen kuviot lasilevyjen välissä ja tajusi lasiseinän olevan Parsinneulan ulkoseinää. Hän oli lähellä jokea, pienellä sivukadulla, asemalla, joka oli aina ollut siinä.
Katu yhdisti Liikekeskustan ja sen muotiliikkeet Vanhoihin kortteleihin, missä oli paljon pikkuliikkeitä. Kadulle oli ohjattu yhdensuuntaista liikennettä pois keskustasta ja autoja ripotteli harvakseltaan ohitse. Korkeat talot varjostivat katua, joka tuoksui auringottomuudelta ja unohdukselta. Katu oli kesäisin kuuma, hämärä ja pölyinen, ja talvisin kylmä ja tuulinen, sellainen, joita jokaiseen kaupunkiin jäi sinne tänne, kaikesta suunnittelusta huolimatta.
Pikkukaupan ikkunassa oli asusteita, taikurin laatikoita, juhlakoristeita, teatterinaamioita, diaboloja ja jonglööripalloja. Kadun synkkyydessä se näytti hyvin värikkäältä. Ikkunassa oli myös muutama ilmeiseti nahkaan sidottu kirja, jotka näyttivät hyvin vanhoilta. Kirjoitusmerkit muistuttivat arabiaa.
Olga meni sisään. Tiuku helähti ulko-ovessa.
– Hei, mitäs teille?
Nuori nainen myymälässä oli pukeutunut lyhyeen mekkoon ja pitkiin, shakkiruudullisiin sukkiin. Jaloissa oli vihreät, kippurakärkiset kengät. Oli, toden totta.
– Kysyisin noista kirjoista ikkunassa, mitä ne ovat?
– Proppeja. Esityksiin tarkoitettuja, ei ne luettavaksi ole.
– Niin no tietysti, halusin vain tarkistaa. Ne olivat niin hienoja.
– Ehkä jotain muuta?
– Minä katselen vähän.
Olga käveli käytäviä ja selaili valikoimaa. Erilaisia kirjavia pukuja, vanteita, verkkoja. Koukkuja. Keiloja, soihtuja, ruoskia. Kaikkea mitä sirkuksessa tarvittiin. Mitähän kaikkea sirkuksessa tarvittiin? Kirjavia palloja, kulkusia, trumpetti. Ihmeitä siellä tarvittiin. Olga muisteli sirkusesitystä, jossa oli käynyt lapsena. Taitoa vietynä äärimmilleen.
Olga katseli kummallisia hattuja ja mietti, voisiko niitä pitää? Ei, kauempaa ne näyttivät hyviltä, koristeellisilta ja karnevalistisilta, mutta läheltä näki, että ne olivat vain rekvisiittaa. Mitä hän nyt ottaisi? Miksi hän tänne ylipäänsä tuli? Oliko hän jo katsonut tuon hyllyn? Miten tämä kauppa oli näin iso? Hän kääntyi hyllyn ympäri ja meni sen toiselle puolelle. Vanteita, purkkeja täynnä kimaltelevia konfetteja, hiekkaa lasipurkissa. Areenalla oli purua, oli ainakin aikoinaan.
Olga muisti sirkuksen tunnelman. Aina oli ilta, ja kirkkaat keinovalot teltassa, teltan sisällä oli ilo, ylimaallinen taituruus ja taikuus, ja ulkopuolella maailma jolla ei ollut väliä.
Hyllyn päässä oli suuria palloja, jotka olisivat voineet olla hylkeiden temppupalloja, ja vaatteita, jotka olisivat voineet kuulua eläintenkesyttäjälle. Eläimiä ei tosin enää riittänyt sirkuksiin asti, ja kiellettyäkin se oli. Pienet valospotit katossa kohdistivat energiansa vaatteisiin, jotka riippuivat telineessä huolettomina, koristeellisina ja kimaltelevina. Hyllyjen takana oli ovi auki takahuoneeseen, ja siellä oli lisää hyllyjä, jotka oli täytetty mitä erikoisimmilla tarvikkeilla. Vaatteiden vieressä roikkui naulasta puisia nukkeja. Olga piti yhdestä, jolle oli maalattu kasvot selkein, kirkkain värein. Se oli puettu pieneen paitaan ja housuihin. Jaloissa sillä oli kulkustossut.
Olga otti nuken ja palasi kassalle. Myyjä istui ruudulliset jalat ristissä myyntitiskillä ja heitteli kahta jonglööripalloa.
– Paljonko tämä olisi?
– Sata ja viisikymppiä.
– Ai vain?
– Halpa se on. Tyttö nousi ylös tuolilta ja tarkasteli nukkea. – Se ei ole ihan niitä kaikkein hienompia, mutta se on silti käsityötä. Ja ihan käyttökelpoinen. Vatsastapuhujat käyttävät tällaisia.
Käsityötä. Maailmassa oli vielä käsityönä tehtyjä esineitä.
Olga osti nuken. Tiuku helähti taas, ja pian hän seisoi ulkona paperikassit käsissä ja nukke kainalossa ja ihmetteli, mitä sillä tekisi.
