– Missä sinä olet ollut? Szczezny kysyi.
Chimlin halasi Saraa. Hän oli ollut huolissaan, Sara oli kadonnut koko päiväksi.
– Mä olin Länsimaassa.
– Miksi? Chimlin kysyi. – Siellä on paljon partioita.
– No kun lääkäri oli siellä.
Sara sai ilmaisen hoidon paperittomien lääkärissä. Hoitaja desinfioi ja sitoi pellinpalasta tulleen haavan, mutta ensin piti istua odotusaulassa melkein koko päivä. Sairaala oli ollut ihan täysi, Sara ei tiennyt miksi. Viimeksi hän oli ollut lääkärissä joskus äidin kanssa, ennen kuin tämä kuoli, mutta siitä oli niin kauan, että hän tuskin muisti sitä.
– No löysitkö mitään? Szczezny kysyi.
Sara kertoi saaneensa kauppahalleilta leipiä, jotka olisi kohta heitetty pois. Mutta sitten piti juosta poliisia pakoon ja Sara joutui jättämään leivät. Hänellä oli vielä vähän kerjättyjä rahoja, ja joitakin vanhoiksi menneitä patukoita, jotka hän oli saanut ilmaiseksi. Pähkinöitä oli myös.
– Saitteks te jotain? hän kysyi.
Chimlin näytti maitopurkkeja patjansa vieressä, ja Szczezny kertoi, että oli löytänyt tyhjiöpakattua grillilihaa kaupan roskiksesta. Rahaa heillä oli vain vähän. Szczezny oli poika, eivätkä aikuiset mielellään antaneet pojille rahaa.
He levittivät ruuat pienelle levylle patjojen väliin ja söivät. Szczezny hauskuutti heitä pienellä lampulla, jonka oli näpistänyt rihkamapuodista. Siinä oli pieni valo ja läpikuultavia levyjä, joihin piirretyt kuvat muodostivat lyhyen, muutaman kuvan tarinan. Kun Szczezny näytti lampulla matalan ullakon kattoa ja paineli nappia, kuvat vaihtuivat ja esittivät tarinan miehestä, joka karkasi vankilasta, pakeni poliisia ja tapasi jonkun naisen ja muutti asumaan pikku mökkiin tämän kanssa. Kuvatarina oli tylsä, se huvitti ehkä pikkulapsia, mutta Szczezny sepitti tarinaan lisää ja nauratti Chimliniä ja Saraa.
Chimlinin vatsaa alkoi kivistää ja hän asettui makaamaan. Sara huolestui ja kysyi, oliko jotakin vialla.
– Se oli varmana toi liha.
– Ei kai se ollut pilaantunutta?
– Ei se haissut ainakaan.
Chimlinin vatsa ei ollut tottunut lihaan. He söivät useimmiten vain kasviksia, joita löysivät torilta, tai jotakin halpaa mitä saivat ostettua. Liha oli kallista.
Syötyään he kävivät vuoron perään pissalla ullakon perälle asetetulla sangolla, sammuttivat valot ja kävivät nukkumaan. Chimlinillä oli oikea makuupussi, muilla vain likaiset huovat, jotka olivat kylminä öinä vähän liian ohuet. Silloin he painautuivat toisiaan vasten ja kokosivat kaiken lämpönsä yhteen.
He kuulivat yskimistä väliseinän toiselta puolelta, sitten jotakin tömähti seinää vasten ja kuului hiljainen kirous. He säpsähtivät ja odottivat. Muuta ei tapahtunut. Heidän asunnottomat naapurinsa eivät jutelleet, he antoivat nukkumarauhan toisilleen, kuinka monta heitä siellä sitten olikin. Saraa pelotti silti hieman. Lasten ei tarvitsisi kuin yskiä tai huudahtaa unissaan, ja miehet tajuaisivat, että seinän toisellakin puolella oli tilaa. Sitten ne tulisivat ja lasten oma paikka olisi mennyttä. Mutta toistaiseksi he olivat saaneet olla rauhassa. Chimlinin ja Szczezny hengittivät tasaisesti, he nukkuivat jo. Se kuulosti rauhalliselta, ja sitä kuunnellessaan Sara nukahti kohta itsekin.
Aamulla he lähtivät kattopeltireitin kautta ulos kaupungille ja jokea myötäilevälle kadulle. Kadun varrella oli paljon kioskeja ja leveät jalkakäytävät. He eivät viitsineet ryhtyä töihin heti aamusta vaan nauttivat kirkkaasta auringonpaisteesta, kävivät joen rannalla nakkelemassa kiviä veteen ja juttelivat Alvaron kanssa.
Alvaron löysi yleensä joen rannalta veneeltään. Hän oli hyvin ruskettunut ja hänellä oli saksilla leikattu, kihara musta tukka ja sakea parta. Hän sanoi itseään nomadiksi, tosin lapset eivät ihan tienneet, mitä se tarkoitti. Vene oli tarpeeksi iso, että Alvaro pystyi asumaan siinä. Hän kalasti ja jos joesta joskus nousi jotakin syömäkelpoista, hän järjesti lapsille kekkerit, tarjosi vanhoja pillimehuja ja nuotiolla hiillostettua kalaa.
Välillä lapset kävivät haluttomasti kerjäämässä. Pelkällä laiskottelulla ei elänyt, Chimlin jaksoi muistuttaa. Sara kysyi, miten Chimlinin vatsa voi. Se oli parantunut. Saran jalkakin oli parempi, hän pystyi jo laskemaan painoa sille ihan hyvin.
Sara nousi portaat jalkakäytävälle ja nojautui kivikaiteeseen. Hän ojensi kätensä ja katseli ohi kulkevia ihmisiä. Suuret kengät lampsivat ohi. Aikuisia piti aina katsoa yläviistoon, ne olivat siellä ylhäällä. He taas useimmiten vain vilkaisivat Saraa ja jatkoivat matkaa, katse kiinnitettynä johonkin ajatukseen. Aikuiset olivat aina matkalla jonnekin, kantoivat reppuja ja laukkuja ja olivat keskittyneitä omituisiin silmälaseihinsa, eikä heillä ollut koskaan aikaa.
Nuori pariskunta oli pysähtynyt juttelemaan kauemmaksi kaiteen luokse. Sara meni heidän luokseen ja ojensi kättään. Nainen sanoi jotakin miehelle kielellä, jota Sara ei tuntenut, mies vastasi lyhyesti ja kaivoi taskustaan kolikon. Sara kiitti ja käveli takaisin asemapaikalleen. Nykyään monilla ei edes ollut rahaa, kaikki maksettiin sähköisesti. Se oli ikävää. Miten saisi kortinlukijan, sellainen, joita näki kaupoissa? Jos laitatte sen koodin tuohon. Voi maksaa lähimaksulla.
Hän katseli pilvenpiirtäjiä, jotka kohosivat Kauppakortteleista joen toisella puolella. Aurinko heijastui niiden lasiseinistä ja ne näyttivät kilometrien korkuisilta. Oli vaikea kuvitella, että niissä oli oikeasti ihmisiä sisällä. Hän ei ollut koskaan käynyt niissä, hän ei osannut kuvitellakaan, miten niissä elettiin.
