Tarinavirta

Kasvi oli seitsemän metriä korkea, tukevarunkoinen, sen kaarna hilseili. Ei mitään tietoa siitä, mistä se oli siihen ilmestynyt. Maassa makasi yksi sen siemenistä. Se oli pienen auton kokoinen ja painoi 2400 kg. Se oli niin painava, että tuuli ei voinut kuljettaa sitä minnekään. Siemen ei myöskään kellunut, niin että jos se vaikkapa ajautuisi mereen, se vain painuisi pohjaan ja jäisi kierimään lahdenpohjukan hiekkasärkkiin. Linnut eivät taatusti nokkaisseet sitä matkaansa. Se vain oli siinä. Eikä se auennut sateen tai auringon vaikutuksesta, sillä sen kuori oli neljäkymmentä senttiä paksu ja kovaa kuin teräs. Sen nuhjaantumiseen puhki luonnollisin menetelmin kului melkein kaksisataa vuotta. Kasvi ei ollut yleinen.

* * *

Parijuoksikas oli saanut seitsemänkymmentä jalkaparia, joista puolet oli sen selässä. Luonnon idea oli ilmeisesti ollut, että se olisi pystynyt selälleen kellahtamisen jälkeenkin juoksemaan pakoon. Mutta juoksikas oli sopeutunut tähän opettelemalla kummallisen kävelytavan, kävellessään se nimittäin käänsi etuvartaloa ympäri, kunnes selän puolen jalat osuivat alustalle, sitten perässä kääntyi peräpää. Niin se eteni. Tämä epävarma askellus puun oksilla sai sen putoamaan usein. Sen raajoissa kun ei ollut imukuppeja tai monille hyönteisille ominaisia tarttumakärkiä, vaan hyvin liukkaat kitiinilätkät, jotka lipesivät helposti kuivaltakin oksalta. Sateella juoksikas ei edes päässyt puuhun. Onnettomuudeksi juoksikas oli lisäksi hyvin lihaisa, eikä sen kehossa ollut luontaisia myrkkyjä tai kitkeryyttä, ja sen pitkä vartalo oli räikeän kirjava ja vieläpä loisti omaa sisäistä bioluminenssia. Yhä harvemmin saa metsissä nähdä luonnon tarjoamaa suurenmoista näytelmää, kun juoksikkaat putoilevat puista kirjavana sateenkaarisateena ja linnut napsivat niitä jo lennossa.

* * *

Eduskuntatalo oli muuttoeläin. Sen laumavaisto ohjasi sen joka vuosi pohjoiseen ja juoksemaan meren jyrkänteeltä alas, missä se sai remuta vedessä ja lisääntyä muiden eduskuntatalojen kanssa. Kokoontumisen jälkeen nuoret eduskuntatalot vaelsivat etelään etsimään sopivaa pientä valtiota, johon asettua. Mutta valtiot eivät lisääntyneet samaa tahtia, joten useimmat nuoret eduskuntatalot jäivät kodittomiksi. Ne kokoontuivat joukkioiksi ja vaelsivat yhä kauemmas etelään, mutta valtakuntia ei hajoillut eikä uusia syntynyt. Olemassa olevat pitivät hyvin sitkeästi kiinni pienistäkin maatilkuista. Niin eduskuntatalot joutuivat asettumaan mikä minnekin. Mutta kun niiden paternosterit olivat syntyneet kuljettamaan poliitikkoja ja sisäontelot kaikumaan puheita, ne eivät voineet hyvin supermarketteina ja urheiluhalleina. Vähin erin ne menettivät vaellusviettinsä. Poissa oli nyt jokavuotinen, uljas näky Lapin tuntureiden yli kirmaavista eduskuntataloista! Yötön yö valaisi tuntureita, joilla tunturilinnut saivat vihdoinkin viettää kesänsä rauhassa.

* * *

Kasdontti oli kaksikymmentäkolme tonnia painava nisäkäs, jonka syöksyhampaat ulottuivat viiden metrin päähän. Se söi ainoastaan kevyesti paistettuja kananmunia, mikä oli äärimmäisen onnetonta keskisellä liitukaudella. Jos joku olisi ollut todistamassa, hän olisi nähnyt kasdonttien vaeltelevan jatkuvasti kiihtyneempinä laumoina savanneilla ja luolien lähettyvillä, paikoissa, joihin ne, primitiivisten selviytymisaivojensa sopukoissa, uskoivat ihmissivilisaation jonakin päivänä ilmestyvän kehittelemään paistinpannuja. Ne myllersivät maan vaeltaessaan töppöjaloillaan näille pyhiinvaelluspaikoille. Mutta kun ravintoa ei kuulunut ne alkoivat käydä ärtyisiksi ja aggressiivisiksi, ja sehän ei tietysti auttanut niitä mitenkään.

* * *

Karjuräähkät olivat lintuja, joilla oli pitkät, sivuille sojottavat pyrstösulat. Paritteluaikana niiden saattoi nähdä lennähtelevän tummina hahmoina puiden latvuksissa. Naaras oli sievä, se muistutti hieman tavallista varpusta, paitsi että se oli hyvin hienostuneesti värittynyt. Uros sen sijaan oli kuin viemäristä revitty. Evoluutio oli antanut sille paitsi monokromaattisen ulkoasun myös joka suuntaan hapsottavan höyhenistön. Pahin oli kuitenkin sen ääni. Kun se avasi nokkansa ja päästeli kutsuhuutoja, metsä tyhjeni muista linnuista. Onnettominta oli, että myös naaraat inhosivat urosten ääntä. Aikojen kuluessa naaraat olivat oppineet työntämään päänsä maahan tai puunkoloon, päästäkseen kuulemasta urosten metelöintiä. Tällaisista tilanteista uros toisinaan yllätti ne, ja onnistui jatkamaan sukuaan, siis mikäli naaras ei onnistunut pahoinpitelemään urosta ja pakenemaan. Mutta vielä paljon useammin jokin pieni petoeläin onnistui nappaamaan naaraan. Sukupuolijakauma ei ollut suosiollinen, joten laji oli tuomittu hiipumaan.

* * *

Tymiöt koostuivat lähinnä energiasta. Niiden lisääntyminen oli merkillistä, se muistutti virvatulien leikkiä ilmassa. Tymiöt olivat niin hauraita, etteivät ne kestäneet päivänvaloa, joka olisi heti tuhonnut ne. Joten ne pyrkivät asustelemaan pimeässä. Ikävä kyllä niiden ainoana ravintona oli valo, joten ne joutuivat nyhtämään sitä sen vähän mitä saivat irti kuutamosta, tähtien kumotuksesta ja katulamppujen hohteesta. Täysikuun aikaan ne koettivat pariutua kuumeisella vimmalla, vain kuihtuakseen lähes olemattomiin uuden kuun aikana. Niitä nähtiin parveilemassa pihalyhtyjen lähellä, turvallisen etäisyyden päässä sillä lähempänä ne olisivat kärventyneet yhtä varmasti kuin koiperhoset liekissä. Niiden jälkeläiset koettivat leijailla paksuihin pilviin turvaan päiväsaikaan. Pilvet tarjosivat tuskin ollenkaan suojaa, ja pilvettömät poutasäät tuhosivat tymiöitä sangen suurissa määrin. Vain ne selvisivät, jotka olivat piiloutuneet ojarumpuihin ja luonnonluoliin. Valitettavasti nämä taas eivät yleensä löytäneet takaisin avoimen taivaan alle, sillä lähes täydellisen suuntavaiston puutteensa vuoksi ne eksyivät pimeyteen. Lepakot söivät niitä, ja lepakot voivat oikein hyvin.

* * *

Jaakit vanhenivat väärin päin. Ne syntyivät maasta ryppyisinä ja vanhoina, ja alkoivat sitten nuorentua kohti keski-ikää. Vanhoina niiden hoivavietti oli hyvin vahva, turhaan, sillä jälkeläisiä niillä ei tietenkään vielä ollut. Aikuisiässä ne olisivat olleet voimissaan vanhempina, mutta jostain syystä ne tulivat sukukypsiksi vasta nuorina, joten aikuisina niillä ei voinut myöskään olla jälkikasvua. Kun ne vihdoin nuortuivat, ne parittelivat kiihkeästi, ja synnyttivät lukuisia jälkeläisiä. Nuoret vanhemmat olivat ikävä kyllä hyvin vastuuntunnottomia ja holtittomia ja kerrassaan kyvyttömiä vanhemmuuteen, joten ryppyiset lapset jäivät hunningolle. Kun vauvoiksi varttuneet jaakit vihdoin kaivautuivat takaisin maan mutaan, heidän aikuisikää lähestyvät jälkeläisensä saivat pärjäillä omin neuvoin – mikäli siis olivat selvinneet elossa elämänsä alkutaipaleesta. Lajityypillistä käyttäytymistä jaakeille ei juuri syntynyt, eivätkä vanhemmat opettaneet lapsilleen mitään. Pedot popsivat suihinsa 999 jälkeläistä tuhannesta, sillä kukaan ei ollut neuvonut näitä suojautumaan. Joitakin selvisi hengissä pelkkää hyvää onneaan. Iltaisin ne raakkuivat puiden juurilla surullisia, yksinäisiä laulujaan.

* * *

Törpit olivat pieneliöitä, jotka elivät pelkästään kiven sisässä. Siis eivät vertauskuvallisesti vaan kirjaimellisesti. Ne liottivat vahvalla syljellään gneissistä ja graniitista mineraaleja, joita ne sitten mutustelivat koko pikku suolensa matkalla ja koettivat irrottaa niistä mitä ravinteita suinkin pystyivät. Hivenaineitahan kivessä oli, mutta vitamiineista oli pulaa ja proteiineista ja rasvoista vielä sitäkin pahemmin. Törpit olivat kitukasvuisia, eivätkä päässeet ikinä liikkumaan ja lisääntymään kaltaistensa kanssa. Ne elivät yksinäisen, jumittuneen elämän ja kuolivat pian pois. Ne jättivät jälkeensä muutaman millimetrin pituisia vaelluskanavia, joita voi nähdä kallioiden pinnoissa.