Aamuaurinko loisti makuuhuoneen verhon laskoksiin siilautuen ohuen kankaan läpi vastakkaisen seinän vaaleaan tapettiin. Valkoinen väri taittui vaalean harmaan sävyksi, puhtaaksi eläväksi graafiseksi pinnaksi. Tämä oli aamun maisema, mielen hetki, jota Elina Heiska oli oppinut rakastamaan. Mennyt pitkä kesä oli ollut harvinaisen aurinkoinen, juhannuksen jälkeen aurinko oli paistanut joka aamu pitkälle syyskuulle saakka.
Elina oli tullut kesän aikana taitavaksi arvioimaan kellonajan verhon laskoksiin ja seinälle loistavan auringon valon kulmasta. Oli nautinnollista päästä edes aamulla irti digitaalisten kellojen koneellistavasta orjuudesta, katsoa valoon joka kertoi, ettei mihinkään ollut vielä kiire. Samoin oli mieltä kohottavaa ymmärtää oma havaintonsa, kun päivien jälkeen auringon heijastuksen korkeudessa on tapahtunut hienovarainen muutos: syyskuu oli jo pitkällä ja aurinko paistoi taas alempaa.
Elina ei aluksi edes ymmärtänyt, että aurinko kuitenkin paistoi, pitkän harmaan kauden jälkeen. Hän makasi vasemmalla kyljellään. Unen vielä sekoittamin silmin hän katsoi kirkasta verhon kulmaa niin kuin herkkää itämaista puupiirrosta tai akvarellityötä. Missä minä olen? Elina tajusi heränneensä omassa vuoteessaan seuraavaan aamuun. Sade oli yöllä lakannut. Oli jo melkein lokakuu, mutta Elina katsoi edellisen kesän valoa, hiirenhiljaa, uinuttaen, ettei taika katoaisi.
Kello oli hieman yli seitsemän. Valo kulki nyt vaakasuoraan ikkunasta seinännurkkaan. Vielä se ei yltänyt mauritanialaisen sulhasen häänaamioon, jonka tutkijakollega oli lähettänyt hänelle viime vuonna. Hänellä ei siis ollut vielä kiire nousta vuoteesta.
Kiire mihin? Elina koetti vuodetta selkänsä takana. Käsi tapasi kuhmuraisen peiton, tunnusteli ihmisen muotoa peiton alla, mutta muoto oli outo ja väärä. Elina säpsähti ja kääntyi katsomaan.
Samuelin puolella vuodetta oli tyynyllä hujan hajan ruskea hiuspehko: Meri nukkua rohisi täydessä unessa. Meri oli tullut myöhään illalla, ja he olivat istuneet pitkään, puhuneet puhumasta päästyään Erik oli pidätetty edellisenä iltana, ja poliisi oli tullut illalla hakemaan Erikin tavaroita. Pidätys oli järjetön, ja se peruttaisiin varmasti.
Elina huokaisi. Oli hänen ensimmäinen aamunsa kotona ilman Samuelia. Elina lakkasi hetkeksi hengittämästä ja kuunteli, sortuiko jokin? Ei, mitään ei tapahtunut, enää. Meri yskäisi Elinan selän takana, ystävä alkoi heräillä.
Elina katsoi jälleen verhoihin. Valo oli tavoittanut nyt häänaamion vasemman korvanlehden. Hän päätti sulkea vielä hetkeksi silmänsä. Hän näki kesän. Meren rannalla pieni poika löysi hiekkaan puoliksi hautautuneen simpukan, kiljaisi riemusta, pesi sen ja juoksi ylemmäs ruohikon rajaan näyttääkseen äidilleen löytämänsä aarteen. Meri oli soittanut Vesalle jo eilen. Tänään Elina soittaisi pojalleen itse ja kertoisi, että kaikki oli vielä ainakin päällisin puolin kunnossa.
Kunnossa? Elinan silmät rävähtivät auki. Hitaasti hän alkoi tajuta, että hän oli jostakin syystä jäänyt henkiin. Mutta että elämä jatkuisi tästä – Elina maisteli ajatusta varovasti.
Antropologia otti maailman haltuun tavalla, jonka Elina oli aina kokenut omimmakseen, ja sen kautta Elinan saamat ystävät eivät olleet pettäneet häntä koskaan. Maailmanlaajuinen antropologien yhteisö oli ehkä tehokkaimmin kaikista tiedeyhteisöistä ottanut haltuun 2000–luvun digitaaliset verkot sillä oikealla ja rakentavalla tavalla. Juan Vittorio, Afnan alChande, Elise de Weert, Alons Pintó… Elinan ystäväverkosto ylsi kaikkialle maailmaan, ja suurimman osan aikaa heidän keskustelunsa olivat kaikkea muuta paitsi tieteellisiä.
Valtaosan verkkoystävistään Elina oli tavannut myös oikeasti, kuten Juan Vittorion Algerian-matkalla vuosikausia sitten ja Afnanin Mauritaniassa.
Arabiankielinen kulttuurialue oli Elinan omaa tutkimuskenttää. Hänen pro gradu –työnsä, joka valmistui kuin valmistuikin lopulta vuosi sitten, käsitteli länsiafrikkalaisia hääseremonioita paikallisen ja islamilaisen kulttuurin vuorovaikutuksessa. Tutkittavat alkuperäiskulttuurit löytyivät Mauritanian ja Malin rajaseudulta.
Opinnot olivat venyneet ja viivästyneet, koska nuoren Elinan elämään oli tullut jo opintojen kolmantena vuonna hänen ensimmäinen miehensä, ja viidentenä vuonna Vesa syntyi. Oli keskityttävä muihin asioihin.
Elina nousi varovasti sängystään, sujautti aamutakin ylleen ja hiippaili pois makuuhuoneesta. Meri jatkoi häiriintymättä uniaan.
Yläkerran käytävässä Elina seisahtui. Laskeutuako alas laittamaan aamupalaa vai mennäkö työhuoneeseen ja verkostoihin, kirjoittaa ystäville, mitä on tapahtunut? Aamupala voitti, ja hän jatkoi matkaansa alakertaan. Outo tuttuuden tunne valtasi Elinan hänen laskeutuessaan portaita. I’ve been in this before. Eteisen vaatenaulakossa riippui Samuelin New York –huppari ja hirveä sinivihreä tuulipuvun takki, josta Samuel ei ollut suostunut luopumaan kaikista vannottamisista huolimatta. Heidän kenkänsä olivat naulakon alla tutussa sekamelskassa.
Elina oli elänyt asian kanssa ennenkin – luopumisen. Hän avasi oven kuistille ja sitten kuistilta pihalle ja laittoi molemmat ovet pönkkään – jos vaikka Samuelin olisi muuten vaikea kulkea. Kenttätyömatkoillaan Elina oli oppinut tuntemaan naisia, jotka olivat menettäneet veljensä, miehensä tai poikansa sodassa, tai joille oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Silti he saattoivat kesken arjen laulaa ja tanssia, ja pelleillä ja kujeilla keskenään vähäisimmästäkin syystä. Kun Elina kysyi yhdeltä haastateltavaltaan, jolta oli sodassa kuollut niin mies kuin poika, miten hän pystyi iloitsemaan, nainen vastasi: Meillä on vain kaksi tunnetta, suru ja ilo, eikä suru auta ketään – siksi ilo on aina parempi. Mieheni ja poikanikin näkevät, että minä iloitsen, ja he tulevat  iloisiksi siellä missä he nyt ovat.
Ulkona oli kaunis, tuuleton syyspäivä. Elina käveli keittiöön ja laittoi teeveden kiehumaan. Talossa oli hiirenhiljaista, eikä kaduilla liikkunut vielä ketään. Hiljaisuudessa olisi kuullut vaikka toisen hengityksen, ja Elina oli valmis kuuntelemaan. Hän istui keittiön pöydän ääressä omalla paikallaan ja odotti.
Monet kauneimmista mauritanialaisista häälauluista kertovat luopumisesta. Luopumisesta rakkaasta äidistään, sisaristaan ja isästään. Luopumista perheestä.
Olet niin kaunis ihram–asussasi
  veljeni
Laula vielä aavikon tuuli
  veljeni
Älä jätä minua vielä Â
  rakkaani
Tule luokseni vielä kerran
rakkaani
Vesi alkoi kiehua ja Elina havahtui tuolillaan. Hän meni jääkaapille ja alkoi kattaa pöytää kahdelle. Meri heräisi pian, vaikka olikin järjestänyt vielä aamupäivän vapaaksi opetuksesta.
Raikas syysilma tunkeutui keittiöön. Oli hyvä hengittää. Hän otti pari tanssiaskelta seuratanssista, jonka Afnan oli opettanut hänelle ja Vesalle. Vesa oli ollut mukana hänen ensimmäisellä kenttätyömatkallaan Mauritaniassa, kohta kymmenen vuotta sitten. He olivat asuneet Afnanin perheessä. Afnanin suku oli ihmetellyt, kuinka Elinan mies laski naisen ja lapsen yksin maailmalle. Elina ei ollut hennonut kertoa, ettei hänellä ollut ollut miestä enää vuosiin. Hän oli kehunut mieluummin vain, kuinka työteliäs ja ymmärtäväinen mies hänellä oli kotona Suomessa. Kattia kanssa, Elina naurahti.
– Silloin minulla ei ollut vielä sinua, Samuel
Elina jäi katsomaan avoimista ovista pihalle. Orava laskeutui juuri pihapuun paksua runkoa myöten alaspäin.
Anna merkki, Elina kuiskasi.
Puolivälissä runkoa orava pysähtyi ja tuijotti hetken suoraan Elinaa kohti. Hetken päästä se jatkoi matkaansa, ja maahan päästyään katosi kohti orapihlajaja-aitoja. Kevyt tuulenpuuska avasi ulko–ovea niin että pönkkä taittui sen alta pois, ja ulko–ovi sulkeutui. Samuel oli käynyt.
Makuuhuoneen lattia narahti ensimmäisen kerran, sitten toisen. Meri oli noussut vuoteesta. Samuelin puolella sänkyä makuuhuoneen lattia oli aina narissut täsmälleen noin.  Hetken päästä yläkerrasta alkoi kuulua puhetta. Meri soitti jollekin, todennäköisesti Erikille.
Elina hymyili.
